Kirjoittaja Aihe: Päivä jona maailma kääntyi sijoiltaan (K12)  (Luettu 1237 kertaa)

Poissa Nukkemestari

  • Halipulla
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 160
  • Söpöyskäsiterajoitteinen
Nimi: Päivä jona maailma kääntyi sijoiltaan
Kirjoittaja: Nukkemestari
Tyylilaji: Draama, AU
Ikäraja: K12
A/N: Eipä päässyt sitten finin FFF10-vee ficcikilpailuun. Liian outo sinne? Vaiko liian paritukseton? Mistäs sitä tietää. Tai sit oon vaa huono. Vähän erilaisempi idea :E


Päivä jona maailma kääntyi sijoiltaan

Kylki oli saanut osakseen ensimmäisen lyönnin. Sitten maha, ja lopulta jokainen aukkokohta Harryn olemattomassa puolustuksessa. Dudley Dursley oli kehittynyt lyömisen kuin taiteen yhdeksi osaksi. Hän tiesi missä kohtiin iskujen baletti sattui eniten, ilman että Harry kuitenkaan joutui varsinaisesti huonoon kuntoon tai jälkiä jäi. Tai sitten se oli vaan alitajuista oppimista ja raakaa voimaa, kuten Harry itse ajatteli toimiessaan jälleen kerran Dudleyn nyrkkeilysäkkinä.

Mutta Harry oli yllättävää kyllä tottunut. Täytyi vain kovettaa itsensä – itkeminen vain lisäsi Dudleyn mäiskintää. Toinen hänen tapansa selvitä oli keskittää kaikki ajatuksensa pakoreitin löytämiseen. Pienenä ja ketteränä hän pystyi hyödyntämään pienetkin aukkokohdat Dudleyn massiivisessa hyökkäyksessä ja loikkimaan pakoon kuin kaninpoika.

Äkkiä Dudley iski Harryn rintakehään. Se lyönti ei ollut yhtään normaalia kovempi ja sattui kuten kaikki edellisetkin. Silti kaikki kääntyi ympäri Harryn elämässä silmien pimetessä hetkeksi.

***

Kirje muutti kaiken. Se oli osoitettu juuri Harrylle… mutta hän ei saanut lukea sitä. Hänen Vernon-setänsä teki kaikkensa, ettei Harry milloinkaan saisi nähdäkään sen sisältöä. Lopulta he lähtivät kirjetulvaa pakoon. Ja eräänä synkkänä ja myrskyisenä yönä jättimäinen mies rymisi sisään ja ojensi kirjeen Harrylle Vernon-sedän kiellosta välittämättä.

Harry oli joskus salaa toivonut että hänellä olisi sukulainen joka hakisi hänet pois Dursleyltä. Haave oli tosin kuihtunut Petunian paimennuksen, Vernonin valituksen ja Dudleyn lyöntejen alla. Haave oli kuollut lopulta. Mutta tämä ylitti hänen mielikuvituksensa.

Valtava mies, joka paljastui myöhemmin puolijättiläiseksi nimeltä Hagrid, sanoi:
”Harry, sinä olet velho”.

***

Tylypahkassa Harry tunsi olevansa enemmän kotona kuin koskaan aiemmin. Hän sai ystäviä, hän oli kuuluisa (tahtomattaan tosin, eikä yleisesti ottaen pitänyt siitä), hän löysi asioita joissa oli hyvä (pimeyden voimilta suojautumisessa ja huispauksessa). Hän sai paikan, missä pystyi olemaan oma itsensä. Toki kiusaus jatkui Draco Malfoyn nälvimisen muodossa, mutta Harry oli kuitenkin jo Dudleyn takia oppinut olemaan välittämättä suurimmasta osasta. Ja täällä oli sentään ystävät. Hän ei ollut yksin.

Hän koki Tylypahkassa uskomattomia seikkailuja ja vaaransi monesti henkensä. Hän ei yleensä oikeastaan välittänyt siitä. Hän vaaransi henkensä rakkaimpiensa vuoksi: ystävien ja ainoan kotinsa.

Hän oli onnellinen.

***
”Huomenta Harry. Kuinka voit?”
”Hyvää huomenta, Matami Pomfrey”
”Kuinka voit Harry?”
***

Psykiatrisen sairaalan hoitaja kuunteli kuinka hänen potilaansa Harry Potter selitti, kuinka Harry oli lentänyt luudalla pelissä jota kutsuttiin Huispaukseksi. Hoitaja oli kuullut monta kertaa tästä lentävillä luudilla pelattavasta pelistä, samoin kuten monesta muustakin ”velhomaailman” erikoispiirteistä.

”Niin älykkään oloinen poika ja aivan ulkona tästä maailmasta vain yhden lyönnin takia”, mietti Hoitaja jälleen kerran säälien. Sama reaktio oli täyttänyt hänen mielensä monia kertoja. Vaikka vaikuttikin siltä, ettei pojan neurologinen ja psykologinen vamma voisi parantua, jatkoi Hoitaja silti juttelua. Näyttihän Harry onnelliselta. Ehkä onnellisemmalta kuin Hoitaja itse ikinä oli näyttänyt.
« Viimeksi muokattu: 06-08-2012, 21:49:17 kirjoittanut malla »
Mokoma vonkale!