FiFi - Fiksu ja Filmatiivinen fiktiofoorumi

Paritukset: Regulus/Remus, tulkinnanvarainen Regulus/Sirius
Ikäraja: K-16
Tyylilaji: Slash, angst
Tiivistelmä: Se oli pakottavaa halua, kaikennielevää tarvetta, ja suonissa kohisevaa makeaa myrkkyä.
A/N: Tää nyt on todella kömpelö, mutta menkööt tämän kerran. Ihka ensimmäinen ficcini Reguluksesta, ja sen kyllä huomaa. x) Ja tuota, koska mun mielestä on jotenkin paljon romanttisempaa (?) ajatella, ettei Regulus kuollut hirnyrkkiä hakiessaan vaan sen jälkeen Voldemortin käskystä, tattadaa, leikin mä ajatuksella hitaasti tappavasta myrkystä ja sitä rataa. Yhdeltä istumalta raavittu kasaan, betaamaton, ja edelleenkin kömpelö - teitä on varoitettu.
Osallistuu Neliapilahaasteeseen.


Happo

Sillä ei ollut mitään tekemistä rakkauden kanssa.

Se oli raastavaa surua, luihin saakka hapottunutta katkeruutta ja sokaisevaa ikävää. Hän varasti sen hetken itselleen, jätti tutuksi tulleen, ahdistavan naamionsa puiselle yöpöydälle, ja upotti kyntensä kalpeaan ihoon. Hän painoi huulensa kuumaa suuta vasten, painoi niin lujaa että se sattui, maistoi raudan kitkerän maun kielellään eikä edes yrittänyt estää itseään vapisemasta. Se oli pakottavaa halua, kaikennielevää tarvetta, ja suonissa kohisevaa makeaa myrkkyä.

Arpinen iho pingottui hänen kynsiensä alla, venyi, rikkoutui. Hänen kätensä tärisivät kun hän repi housuja päältään, hengittäminen muuttui katkonaiseksi, vaikeaksi, mahdottomaksi. Sydän pumppasi saastunutta verta laskimoihin, liian nopeasti, väistämättömästi. Hän kietoi toisen kätensä sykkivän erektionsa ympärille, liu’utti esinahkaa sormillaan eikä irrottanut hetkeksikään katsettaan allaan makaavan miehen silmistä.

Hän ei sulkenut silmiään silloin, kun Remus nosti lantiotaan epätoivoisesti ylemmäs, hieroi itseään hänen nopeasti liikkuvaa kättänsä vasten ja kostutti turvonneita, punoittavia huuliaan verisellä kielellä. Hän ei edes räpäyttänyt silmiään silloin, kun Remuksen kasvot valahtivat ilmeettömiksi, kun tämä puristi hiestä märkää lakanaa sormissaan, kun tämän kehon jokainen lihas pingottui äärimmilleen ja suusta karkasi matala murahdus.

Hän saavutti huippunsa kun Remuksen silmiin nousi nautinnollinen raukeus, ja hän tuli terävästi hengähtäen toisen vatsalle. Hän heittäytyi selälleen natisevalla sängyllä, tuijotti valkeaa kattoa tunnustellen keuhkoissa leviävää raastavaa tuskaa.

”Vielä ei ole liian myöhäistä, Regulus”, Remus kuiskasi tasaisella äänellä, koruttomasti, lohduttomasti. ”Hän antaisi sinulle anteeksi jos vain pyytäisit.”

Remus ei ymmärtänyt, ei tietenkään, eihän Remus koskaan voisi ymmärtää. Hän virnisti tahtomattaankin, naurahti ääneen vaikka ei ollut lainkaan huvittunut. Sydämenlyönnit muuttuivat epätasaisiksi, työläiksi, kivuliaiksi. Hän nousi seisomaan, puki nopeasti yllensä, mutta pysähtyi vielä ovensuussa valkoinen maski kädessään.

”Kerro hänelle… Kerro Siriukselle, että olen pahoillani kaikesta.” Remuksen katse poltti reikiä ihoon, eikä hän uskaltanut enää katsoa tätä, ei nyt, kun hänen kehonsa teki hidasta kuolemaa ja mieli värjäytyi lamaannuttavasta kivusta. Hän sulki oven äänettömästi, ja antoi naamionsa tippua lattialle.

Rakkaus oli kuristunut hengiltä sinä päivänä, kun Sirius oli jättänyt hänet yksin Kalmanhanaukiolle.

Tässä ficissä ei ollut mitään kömpelöä, pois väärä vaatimattomuus!

Tähän oli ihan pakko tarttua, koska Regulus/Remus on kiehtova, mutta kovin vähän käytetty paritus, ja halusin kovasti nähdä, minkälaisen suhteen olet kehittänyt näiden kahden välille. Pelkäsin pahaa alusta lähtien, lähinnä ficin nimen takia ja koska tyylilajiksi oli nimetty pelkkä angst.

Tämä oli tosiaan hirveän surullinen, ja minulle tuli paha mieli, vaikka kirjoitustyyli oli tosiaan ihanan kaunis, kuten jo aiemmin todettiin. Suretti hirveästi molempien puolesta: Reguluksen, joka oli kuolemaisillaan, ja jota ahdistivat ajatukset Siriuksesta, ja Remus, joka ymmärsi Regulusta ja ja välitti tästä, vaikka tiesikin ilmeisesti olevansa pelkkä korvike. Ja toisaalta vaikka Regulusta ymmärsi kovin hyvin, sen käytös suututti. Kukaan ei saa tehdä pahaa ihanalle Remukselle, grrr! Ja toisaalta tuossa lopussa tuli sellainen tunne, että vaikka kyse ei ollut rakkaudesta, Remus ei silti ollut Regulukselle yhdentekevä, tai ainakin niin haluan ajatella ja uskoa. Jos niin oli, se teki tästä vielä kaksinverroin surullisemman. :'( Kun lopussa ei ollut edes toivonpilkahdusta jäljellä, se tuntui ihan hirveän pahalta. Silti teksti oli niin hienoa, sisältörikasta ja herätti niin paljon ajatuksia, että tästä ei voinut olla pitämättä, vaikka ikuisena romantikkona kaipaankin aina rakkautta ja onnellisuutta jokaiseen tekstiin.

Huono puoli tässä oli se, että tämä jäi kovin lyhyeksi, olisin lukenut tätä mielelläni paljon kauemminkin. Joten voisit vaikka kirjoittaa lisää näistä kahdesta.