Originaali > Scifi & Fantasia

Savipalatsi, K-16

(1/3) > >>

Lavande:
Savipalatsi
Kirjoittaja: Meitsi  8)
Oikolukija: Naminé + Arte (ekat kaks lukua)
Ikäraja: K-16
Tyylilaji: Fantasia, seikkailu, romantiikka
Varoitukset: Väkivalta, seksuaalinen sisältö.
Yhteenveto: Pihla on luuseri. Ei rahaa, töitä tai perhettä ympärillä. Hänen viimeinen oljenkortensa nousta kurjuudesta on mennä naimisiin parhaan kaverinsa kanssa, mutta tietenkään sekään ei ota onnistuakseen. Sen sijaan hän päätyy Demonihoviin irvokkaiden ja väkivaltaisten hirviöiden pariin ja yhtäkkiä hänellä on uusi tavoite elämässä: Löytää tie pois nopeasti, sekä sydän että ruumis ehjänä.
A/N: Olin viime vuonna paljon kipeä ja sinä aikana hourin kaikenlaista, muun muassa tämän tarinan. Palaute on erittäin toivottu:)



*
1. luku


Katsoin arvioiden peilikuvaani. Hiukset ylsivät jo yli olkapäiden. Juurikasvu oli tummaa talvitukkaa. Suortuvani olivat ylikasvaneet Armeijan Naisten Tukkamalli Kolmosesta jo aikoja sitten ja olleet osan aikaa tosi rumat. Olin antanut tukan kasvaa häideni toivossa, jotta saisimme minulle kunnollisen kampauksen. Mutta sitten Mikan isä oli ilmoittanut, ettei hyväksynyt morsiameksi armeijasta potkittua luuseria, ja olin melkein tarttunut saksiin.

Tiedostin olevani aika epäonninen. Elämäni oli vuoristorataa. Lupaava ylämäki oli ollut siinä kohtaa, kun sain tietää pääseväni Sotilasakatemiaan, koska ilmainen koulutus ja peruspätevä tutkinto oli paljon tyhjätaskuiselle orvolle. Tiukka alasvievä jyrkänne oli ollut potkuni parin vuoden kuluttua. Nyt pitkäaikainen laskukausi oli kääntymässä nousuun, jos ei muuten niin tahdon voimalla. Vedin tukan nutturalle, sellaiselle siistille, jollaisia oli vaadittu koulussa niiltä, joilla oli Armeijan Naisten Tukkamalli Kaksi (joka oli siis pitkä, Ykkönen olisi tarkoittanut kaljua). Nypin irtonaisia vaaleanruskeita hiuksiani kaksoisnapitetusta vihreästä pusakasta ja suoristin kaulaan sidotun huivini.
Pusakkaan oli kirjottu nimikirjaimeni: P.I.

Väläytin jännittyneen hymyn peilikuvalle, vaikka sitä halkoikin pari säröä. Näytin nyt niin edustavalta ja viralliselta kuin vain mahdollista. Pöydällä peilin vieressä lojui pehmeäkantisia dekkareita, joiden sivut olivat hiirenkorvilla. Järjestin ne hieman siistimpään pinoon, jotta olisin ihan varmasti kunnollinen.

Pihalla huhtikuinen tuuli yritti työntää minut takaisin sisälle, mutta loikin päättäväisesti suojaan, jossa pidin hevostani. Välttelin viimeiseen asti pihatiellä olevia lätäköitä, vaikka minulla olikin jalassani Akatemian saappaat, jotka olivat pitäneet veden varpaiden ulottumattomissa siitä lähtien, kun olin ostanut ne koulua varten 15-vuotiaana. Ne olivat edelleen parhaat kenkäni. Käytännölliset, mutta tyylikkäät.

Hevonen ei tervehtinyt minua mitenkään erityisen innokkaasti. Emme olleet vielä oikein tutustuneet toisiimme. Olin myynyt vanhan hevoseni, hienon valkean ruunan, jo jonkin aikaa sitten, ja ostanut vasta nyt vanhemman ja edullisemman hevosen tilalle. Olin saanut ruunan joka tapauksessa velanmaksuna, niin ettei minua harmittanut vaihtaa sitä kunnon summaan käteistä. Paljoa. Nyt minulla oli sentään kunnon vaatteet ja olin maksanut silloin vuokraakin eteenpäin monta kuukautta. Kolmen viikon kuluttua se kyllä erääntyisi taas, mutta kenties en silloin enää tarvitsisi koko mökkiä.

~*~
Kyltissä luki Kurki.
Talven runteleman pihan perällä oli tienoon hienoin talo, jossa joskus kuvittelin asuvani sitten kun minä ja Mika olisimme naimisissa. Tai ehkä me muuttaisimme omaan taloon (mikä olisi kaikin puolin parempi, sillä minä ja Mikan pikkusisko Airi emme tulleet toimeen kovin hyvin). Isä Kurki oli nimittäin viimein suostumassa poikansa avioaikeisiin.

Oli hyvin aikainen aamu ja talonväki nukkui vielä. Herra Kurki tuli tielle ja viittilöi nopeasti minua luokseen. Hän oli keski-iässä, vähän pöhöttynyt ja kaljuuntunut ja aina happamalla tuulella, mutta muuten ihan terävä mies. Hän ojensi minulle saman tien kirjeen.
“Viet tämän. Tässä on kartta, mutta tuskin tarvitset sitä. Näethän solan itsekin.”
Herra Kurki osoitti horisontissa siintävien vuorien väliin jäävää rakoa.
“Älä huolehdi eksymisestä, sillä kaikki reitit vievät vuorijonon halki toiselle puolelle. Matkaan pitäisi mennä noin viikko per suunta.”

Nyökkäsin. Se olisi tosin luultavasti kymmenen päivää minun hevosellani, mutta olin tottunut pitkiin reissuihin.
“Kiitos, herra. Mistä tiedän sillä puolen, mihin viedä kirjeenne?”

Herra Kurki katsoi minua hetken hölmistyneenä.
“Niin, kirje. Tunnistat paikan kyllä. Siellä ei ole paljon muuta. Nimi on, öh, Vuori. Herra Vuori. Ethän kertonut kirjeen viennistä kenellekään, kuten sovimme?”

“En kertonut, herra. Varmistan, että herra Vuori saa tietää ystävänne sairastumisesta, niinhän se oli? Ovatko he läheistäkin sukua?”

Kurki vilkuili levottomasti päärakennukseen. Pihalla ei ollut muita kuin me.
“Niin, niin. Pidähän kiirettä nyt.”

“Ja kun tulen takaisin, puhumme minun ja Mikan häistä?” varmistin. Häät olivat pääasia.

“Sinun ja Evaltin häistä”, herra Kurki korjasi kärsimättömänä, “Sitten kun tulet takaisin. Oletan, että tuot vastauksen herra… Vuorelta. Ja varokin, minä kyllä tunnistan hänen käsialansa.”

En vastannut enää. Nyökkäsin vain ja nousin hevosen selkään. Minulla oli kylässä maine epäluotettavana ja häilyvänä henkilönä, enkä ollut onnistunut saaman paljon mitään töitä armeijan potkujen jälkeen. Naimisiin meno oli tärkeää.

Aviossa minun ei tarvitsisi koko ajan vaihtaa tavaroitani halvempaan tai laskea kuinka paljon tänään uskaltaisi lämmittää, jos huomennakin olisi kylmä. Mika, tai Evalt Mikael Kurki, oli ollut paras ystäväni ties kuinka kauan ja hänen perheessään kenenkään ei tarvinnut kärsiä mistään puutteesta. Meidän välillämme ei ollut mitään romanttista, mutta Mika oli silti jaksanut jankuttaa avioliitosta. En yhtään ymmärtänyt, mitä etuja hän koki saavansa naimalla minut!

Mika oli aloittanut avioliitosta puhumisen jo Sotilasakatemia-aikoinani (ainoa ilmainen oppilaitos kahden sadan kilometrin säteellä), jolloin olin käskenyt hänen olla hiljaa ja etsimään jonkun tytön, josta tykkäisi oikeasti. Minä haaveilin silloin vielä romanttisesta, jalat alta -tyyppisestä rakkaudesta. Mika sanoi, ettei jaksanut ja hänen piti kuitenkin mennä naimisiin, koska hän perisi isänsä talot ja pellot. Siinä olisi niin paljon työtä, että hänellä olisi pakko olla puoliso, eikä poikamiehille mitään perintöä annettaisikaan. Kun olin saanut potkut, ja tajunnut, ettei työtä irtoaisi enää sormia napsauttamalla, olin alkanut vihdoin lämmetä ajatukselle rouva Kurkena elämisestä. Minulla oli nykyään jopa suunnitelmia verhojen ja pöytäliinojen suhteen!

~*~
Keskipäivään mennessä olin päässyt kallioalueen reunalle. Siitä alkaisivat vuoret. Päivästä oli tullut yllättävän kuuma. Pidin lounastauon kallioon nojaillen ja kurkin uteliaana solaa. Se näytti vähän arvaamattomalta reitiltä. Oli kuitenkin virkistävää päästä vähäksi aikaa pois kotoa. Koska ei ollut töitä, minulla oli liiaksi aikaa istua kotona. Halusin ajatella, että talven yksinäiset illat olivat ohi. Että pian minun ei tarvitsisi enää palata kylmään ja vetoisaan tönööni kuuntelemaan tuulen vinkunaa nurkissa sillä aikaa kun ilta pimeni. Mika oli seurassani aina kun pystyi, mutta hän alkoi olla kiireinen tulevien torppareidensa ja peltojensa asioita hoidellessa.

En ollut koskaan käynyt näin lähellä vuoria. Ennen Mikan kylää olin asunut tasan kolmessa paikassa: Synnyinkylässäni, joka oli paljon kauempana, sitten setäni ja tätini luona, josta vuoret kyllä erottuivat horisontissa, mutta niihin ei liiemmin kiinnitetty huomiota, ja viimein Akatemiassa, joka oli pannukakkumaisen tasaisella seudulla.

Koulussa oli puhuttu, että vuorilla saattoi elää petoeläimiä. Minulla oli mukanani metsästysjousi (olin erikoistunut jousen käyttöön Akatemiassa), täysi viini itsetehtyjä nuolia ja tikari. Niillä ei kyllä kaadettaisi karhua tai puolustauduttaisi susilaumaa vastaan. Parhaimmillaan hätyyteltäisiin kulkukoiria. Mutta aavistelin nyt olevan nousukausi, olihan herra Kurkikin viimein lämmennyt minun ja Mikan kihlaukselle. Mitään sen kummallisempaa ei siis välttämättä tapahtuisi.

Kun päivä alkoi viimein kääntyä iltaan, olin ratsastanut hyvän matkaa solan uumeniin. Löytäessäni sopivan suojaisan paikan, pystytin leirini. Siis makuualustan ja kepakoista kootun nuotion. Nukkuminen ei ollut mitenkään kovin mukavaa, mutta kai koko matkan oli tarkoitus olla joku koitos. Tässä mitattiin nyt minun voimiani, kun olin tärkeän elämän merkkipaalun ääressä.

Yöllä heräsin hevosen levottomaan liikehdintään ja äännähtelyyn. Olin sitonut sen vain parin metrin päähän makuupaikastani, ja nyt se ei tahtonut pysyä aloillaan – se vaistosi jotain.

Toivoin, että häiriön aiheuttaja olisi jänis tai korkeintaan kettu. Tartuin jouseeni ja vedin tottuneesti viinistä nuolen. Nuotioni oli nukkuessani päässyt sammumaan ja tähtien valossa oli turha elätellä mitään harhaluuloja etulyöntiasemasta, jos lähistöllä liikkui mikään minkkiä isompi.

Hetken oli aivan hiljaista. Sitten kuulin kivikkoa vasten rapisevia askelia, vaikken nähnytkään ketään. Ne olivat painavia askelia, eivätkä mitään pehmeitä ketun tassunpainalluksia.
“Kuka siellä?”

Ei vastausta. Ääntä oli hankala paikantaa, joten oletin kulkijoita olevan ainakin kaksi tai kolme. Yritin tarkkailla koko ympäristöäni, mutta silloin joku pudottautui päälleni ylhäältä päin ja rojahdin maahan.
“Täällä on joku nainen”, mies selkäni päällä huusi. Hän ei ollut sentään pudonnut koko painolla niskaani, mutta oli kuitenkin kaatanut minut maahan. Irvistin samalla kun pikkukivet painoivat kivuliaita kuviota poskeeni.

Silloin paikalle tuli kaksi muuta miestä pitkäjousien kanssa.
“Syödään se”, ensimmäinen jousia pitelevistä sanoi, omituisella, metallisella äänellä.

“Ensin pitää kysyä”, toinen huomautti.

“Mitä sinä teet täällä, tyttönen? Eksyitkö kukanpoimintaretkeltäsi?”

Nousin seisomaan ja näytin tosiaan tyttöseltä kaapin kokoisten miesten keskellä. Pelko kiemurteli nosti päätään vatsassani. Elättelin toivoa, että tästä ei syntyisi mitään käsirysyä. Häviäisin taatusti.
“Minulla on kirje toimitettavanani. Minulla ei ole mitään arvotavaraa mukanani, enkä aio olla häiriöksi.”
Tärkeintä oli pysyä rauhallisena.

“Kirje, se sanoi. Kuulitteko? Eikä mitään arvokasta mukana.”

“Kirje voi olla arvokas”, selkääni kapsahtanut kommentoi. Hän oli vetänyt huotrasta esiin pitkän miekan.

“Minä en nyt sanoisi, kun en osaa lukeakaan. Mihin sinä sitä kirjettä viet? Myönnä pois, olet eksynyt!”

“En ole. Minun kuuluu kulkea tästä. Olen menossa toiselle puolelle”, sanoin hieman kohteliaammalla sävyllä. Herra Kurjen ohjeet olivat olleet melko suoraviivaiset, mutta kävin niitä silti mielessäni läpi moneen kertaan.

“Se jaksaa inttää.”

“Jos se on niin varma, niin eiköhän pojat olla herrasmiehiä ja saateta se lopun matkaa. Prinssi tietää sitten sanoa.”
Sitten ne nauroivat, eikä se ollut mitään kaunista naurua. Ihoni nousi kananlihalle.

“Mutta minun on nälkä”, ensimmäinen jousia pitelevistä intti.

“Minulla on laukussa leipää”, ehdotin sovittelevasti. Kolmikko katsoi minuun pitkään ja häiritsevästi.

Jousimies kumartui lähelle. Sen tukka oli kuin heinää ja silmät ihan mustat. Hengitys haisi mädältä kalalta.
“Kun minä en syö muuta kuin lihaa”, se sanoi, ja väläytti todella teräviä hampaita.

Viimeistään siinä vaiheessa ymmärsin, etten ollut tekemisissä ihmisten kanssa. Lihansyöjäjousimies tarttui ranteisiini ja köytti ne selkäni taakse. Protestoin ääneen muutamalla voimasanalla ja miehet nauroivat.

Toinen jousimies oli sillä aikaa hakenut heidän hevosensa. Ne olivat melkein puolta isompia kuin oma hevoseni. Selkääni kapsahtanut nosti minut eteensä istumaan ja kamala matka alkoi.

~*~
Minulla on erinomaiset unenlahjat, niin kuin varmaan kaikilla Akatemian käyneillä. Meidät herätettiin yleensä naurettavan aikaisin, juoksutettiin joka paikkaan koko päivän ja illalla ilmoitettiin, että nukkumaan sai mennä heti kun oli tehnyt listallisen ihan turhia asioita. Joten jokainen tilaisuus nokosiin käytettiin hyväksi.
Niin myöskin nukahdin liikkuvan hevosen selkään, olin nimittäin eilisen jäljiltä vielä kuolemanväsynyt.

On turha olettaa, että olisin niitä tyttöjä, jotka vaaran tullessa vain passiivisina istuskelisivat (ja torkkuisivat) pelastusta odotellen. Ei, ei. Kaikista Akatemian käyneistä tulee tahtomattaankin realisteja, ellei ihan kyynisiä. Yritin kysyä minne he veivät minua. Minua pelotti aika lailla, joten ääneni ei ollut kovin vahva, mutta en minä sentään vapissut. Vastaukseksi sain, että jos en olisi hiljaa, selkääni kapsahtanut tyyppi murtaisi sormeni. Päätin olla hiljaa.

Sitten tarkastelin pakomahdollisuuksiani, ihan vain muodon vuoksi, koska tilanteeni oli aika itsestäänselvä. Vaikka pääsisinkin alas hevosen selästä, kaatuisin varmaan pudotuksessa, ja käteni olivat yhä epämukavasti yhteen sidotut. Jos onnistuisin kuitenkin pääsemään ylös, mihin juoksisin ja miten pääsisin pakoon? Kuljimme pitkin vuorten välissä kiemurtelevaa solaa, ihan tuntematonta seutua minulle.

Aamu sarasti jo, kun tie näytti päättyvän. Sola loppui kallioon, ainakin satoja metrejä korkeaan kiviseinään. En oikein tiedä, mitä seuraavaksi tapahtui, sillä yksi miehistä kopautti minut hevosen selästä alas ja huputti kasvoni. Sitten minua ja pitkän ratsastuksen runtelemia raajojani tönittiin eteenpäin.

Päättelin olevani nyt vanki. Osasin kävellä tuupittuun suuntaan melko mallikkaasti, varsinkin kun ottaa huomioon, ettei meille oltu opetettu sotavankeudesta paljon mitään Akatemiassa. Olenkin aina ollut silti vähän oma-aloitteinen ja luova. Kerran joku jossain sodassa taistellut (kuka niistä lukua piti) ja vankileirillä vuoden virunut tuli puhumaan meille isänmaanrakkauden ja uskollisuuden tärkeydestä. Hän ei näyttänyt minusta, eikä oikein muistakaan tytöistä siltä, miltä kuvittelimme sotavangin näyttävän: laihalta ja riivatulta. Sen sijaan hän oli ihan tavallisen virkailijan näköinen, väritön mies. Minä taas olisin pian hyvin mustelmainen vanki.

Ympärillämme kulki väkeä. Olimme sisällä, oli lämpimämpi. Välillä pysähdyttiin ja joku tiukkasi kuka minä olin ja mihin minua kiikutettiin. Tuuppijani esitteli minut mahdollisena lahjuksena tai uhrilahjana prinssille. Minä halusin huomauttaa, etten kuulunut mihinkään pakanauskoon, enkä siis suostuisi uhrattavaksi ja ainoa oikea uhri oli muutenkin kotimaan puolesta, (Sen ne meille opettivat… no joo, arvaattekin varmaan jo missä.) mutten voinut puhua, koska ääneni tukahtui hupun alla muminaksi.

Lopulta minut kampattiin. Olin todella vihainen huonoon kohteluuni tässä vaiheessa ja päätin järjestää kohtauksen, kunhan saisin hupun päästäni. Se kävikin saman tien. Makasin rähmälläni aniliininpunaisella matolla, keskellä suurta salia. Parin metrin päässä edessäni oli koroke ja korokkeella marmorinen tuoli, jonka tulkitsin valtaistuimeksi. En muistanut enää olevani kiukkuinen ja vilkuilin vain hämmentyneenä ympärilleni. Pelko kiersi taas pahaaenteilevästi rinnassani.

Tuolilla istui hyvin erikoinen nuori mies, jolla oli yllään hieno valkoinen silkkikaapu, joka oli kirjottu mintunvihreällä mahdottoman tiuhaan.

Salin reunoilla parveili hienosti puettua väkeä ja koko ajan kuului tasainen supatus. Muutama nainen näytti prinsessapukuineen ihan hovineidoilta tai kreivittärilta. Paitsi, että suurimmalla osalla oli sarvet. Käyrät tai suorat – joillakin näkyi olevan myös muita lisäkkeitä, kuten siipiä tai häntiä. Pääsin siinä kohtaa tilanteen tasalle. Olin hovissa.

Demonihovissa.

Minä tiesin demonihovin lähinnä käsitteenä, sillä en muistanut kenenkään oikeasti puhuvan sellaisista asioista. En usko kenenkään täysi-ikäisen horisevan demoneista tai vaikka keijuista, ellei ollut pakko. Ne eivät ole nykyaikana mitenkään muodikkaita puheenaiheita. Tiesin kuitenkin demoneista sen verran, että ne eivät olleet mitään kovin mukavia, kuulopuheen mukaan söivät ihmisiä ja niitä oli ympärilläni nyt varmaan viisikymmentä. Halusin pois täältä ja äkkiä.

Selkääni kapsahtanut tyyppi oli ollut polvistuneena edessäni (ei sentään minua kohti), mutta nyt hän nousi ylös. Lihansyöjäjousimies ja tavallinen jousimies seurasivat esimerkkiä ja minäkin hoipertelin varovasti seisomaan. Kuulin hihitystä salin reunoilla.
“Onko tämä minun lahjukseni?”

Puhuja oli valtaistuimella istuva mies, jolla oli kirkas, kuuluva ääni. Hän istui tuolilla rennosti ja jopa hymyili hieman. Miehellä oli pitkä hopeinen tukka, joka oli letitetty monimutkaisen näköisesti. Hän oli kiehtova, ei oikein inhimillinen, mutta hyvin erikoinen.

“Mahdollinen lahjus, teidän korkeutenne”, sanoi tavallinen jousimies, paljon nöyristelevämmällä sävyllä kuin mitä toveriensa joukossa.
“Me löydettiin hänet lekottelemasta kalliolta. Sanoo, ettei ole eksynyt.”

“Ja että on matkalla toiselle puolelle”, täydensi lihansyöjä, artikuloiden intellektuellisti, “Joten poimimme hänet mukaan näytettäväksi teille, herrani.”

Nuori mies kääntyi katsomaan minua ja hieman säpsähdin sitä tuijotusta. Hänen silmänsä olivat kuin valokuvan negatiivi: valkuainen oli musta ja iiris hopeanvaalea.

En kuitenkaan aikonut vain odotella siinä, mitä tuleman piti, vaan avasin suuni:
“Niin, arvon herrat, tässä lienee jokin väärinkäsitys. Minut käskettiin vain viemään kirjettä herra Vuorelle.”

Salin reunustoilla kuunteleva väki kohahti, kun puhuin, ja huomasin monien hymyilevän. Heille tämä oli kai jännittävää leikkiä. Mieskin hymyili.
“Meillä ei tässä hovissa ole tapana antaa ihmisten puhua, mutta kaikin mokomin kai sitten. Ymmärsinkö oikein: haluat viedä viestin Herravuorelle, joka on toisella puolella?”

“Niin juuri, teidän ylhäisyytenne.”
Minun kohtelias sävyni ei paljoa hävinnyt vangitsijoilleni.

“Olet perillä! Tämä on ainoa pala Toispuolta tällä suunnalla ja Herravuorikin on tässä ympärillämme. Tämän hovin prinssinä voin ottaa viestisi vastaan.”

Minä en ymmärtänyt tätä logiikkaa, mutta hieman epäilin herra Vuoren asuvan linnassa ja linnalta tämä kaikki kovasti näytti. Ojensin kuitenkin kirjeen paikalle kiirehtineelle palvelijalle, sillä keskellä demonijoukkoa ihminen muuttuu melko myötämieliseksi yksinkertaisiin pyyntöihin. Prinssi ei avannut kuorta vaan katsahti siihen paheksuen ja työnsi sen sitten piiloon vaatteidensa laskoksiin.
“Kuten näet, olemme kaikki pukeutuneet tuloasi varten. Ilahduin kovasti, kun kuulin tulostasi pari tuntia sitten. Saamme niin harvoin uhrilahjoja.”

“En minä ole uhrilahja”, selvensin.

“Etkö? Mutta johan sanoit, ettet eksynyt, vaan sinut määrättiin tänne.”

“Niin. Tuomaan kirje. Kukaan ei puhunut mitään mistään uhrauksista.” Vie kirje, tule takaisin ja hääkellot soisivat alta aikayksikön.

“Minkä kylän Tuomakselta? Pidän huolen, ettei kukaan hovistani syö ketään pikku kyläystävistäsi. En jaksa muistaa kuinka kauan siitä on, kun saimme viimeksi uhrata neitsyen Saatanalle.”

Minusta alkoi tuntua, että minä ja prinssi emme olleet ihan samalla aallonpituudella. Hän ymmärsi kaiken sanomani joko tahallaan tai vahingossa väärin.

“En minä ole neitsyt”, kajautin salilliselle kuulijoita.
No, oikeastaan olin, mutta aloin olla epätoivoinen. Halusin takaisin ihmisten pariin ja mieluiten elossa.

“Lähettivät lahjuksen, joka ei ole edes neitsyt!” prinssi sanoi lopun hovin pudistellessa päitään.
“Mikä sinä sitten olet?”

“Sotilas”, vastasin, kun en muutakaan keksinyt.

“Armeijan soturi?” prinssi sanoi ja naputti kynsillään valtaistuimensa käsinojaa. Ääni oli karsea. “Sehän on loistavaa. Vähän niin kuin demoninmetsästäjä. Älä murehdi sitä, ettet ole neitsyt. Pidämme suuren ajojahdin luolissa, ja saat kokonaisen tunnin etumatkan. Mitä asetta käytät?”

“Jousta”, minä takeltelin. Prinssin hymy oli pettävän ystävällinen.

“Saat oikein hyvän jousen mukaasi, ja sitten katsomme kuka tappaa sinut ensimmäisenä. Voittajalle teetämme kullatun seppeleen, tai vaikka pikarin pääkallostasi. Siitä tulee hauskaa!”
Morsian! Miksen sanonut olevani morsian?
“En haluaisi olla ilonpilaaja, mutta kun minulla on tuota polvivikaa, niin en kykene juoksemaan. Oikea ranteenikin murtui niin pahasti, etten oikein kykene tähtäämään. Sotavammoja, nähkäätte. Itse asiassa minut on lomautettu juuri niiden takia. Minun metsästämiseni on siis hyvin tylsää.”

Valehtelin. Se tulee minulle niin luonnostaan.
Polvessani tai ranteessani ei tietenkään ollut mitään vikaa, en ollut viettänyt päivääkään oikeassa taistelussa ja potkujani tuskin pystyi kutsumaan ‘lomautukseksi’. Julkinen nöyryytys ja varoittava esimerkki olisivat olleet osuvampia kuvauksia. Mutta eihän prinssi tiennyt tästä mitään. Olen joutunut puhumaan itseni niin monesta pienemmästä pinteestä, että pikkuhiljaa kehityin hyväksi valehtelijaksi.

“Ei se sitten käy. Olet todella huono lahjus.” Hän katsoi minua moittivasti, mutten tajunnut näyttää häpeävältä. ”Onko jollakulla muulla ideoita? Voimme kokeilla hieman demokratiaa.”

Moni sivussa seisovista demoneista (kuin myös vierelläni seisova Tavallinen Jousimies) kohottivat käsiään, mutta minä olin ollut ensimmäinen.
“No mitä?” prinssi kysyi, kuulostaen kyllästyneeltä.

“Te voisitte päästää minut menemään. Olen oikeasti tosi ankeaa seuraa.”

Prinssi hymyili taas hieman ja pudisti päätään.

“Olkaa armollinen, teidän korkeutenne”, minä anelin hätääntyneenä, “Minulla on viisi pientä sisarusta huolehdittavanani. Nuorin on vasta vauva. He eivät selviä ilman minua.”
Sekin oli valhe. Minulla oli kyllä ollut pikkusisko, mutta hän ja äiti olivat kuolleet sodan jälkeisiin kulkutauteihin kun olin vielä pieni.

“Älä puhu pienistä lapsista, kun lounaaseen on vielä aikaa. Hovin periaate on, että lahjoilla ei ole palautusoikeutta ja yksikään ihminen ei poistu täältä elävänä.”
Hän viittasi seinälle.
Siellä oli iso vaaleanruskea ryijy, johon oli kirjailtu seuraavat sanat:
Kukaan ei pakene hovista

Muut demonit pääsivät esittämään omia ehdotuksiaan. Suurin osa niistä sisälsi jonkinlaista silpomista, syömistä tai sisuskalujen ulosvetoa. Minä vajosin hiljaiseen, kauhistuneeseen epätoivoon.

Prinssi ei kuitenkaan vaikuttanut tyytyväiseltä alamaistensa ehdotuksiin. Aikansa kuunneltuaan hän kääntyi uudelleen puoleeni.
“Minusta tuntuu, että otan sinut yksinkertaisesti rakastajakseni vähäksi aikaa. Edellinen ihmiseni kuoli jonkin aikaa sitten, ja sinä muistutat hieman häntä.”

Hän halusi mitä?!

Jotenkin arvasin, että edellinen rakastaja ei ollut kuollut vanhuuteen.
“Ei kiitos, Teidän Majesteettinne”, minä sanoin, kuulostaen melko piipittävältä. Jokunen kuuntelijoista naurahti.

“Minäpä selitän tilanteesi sinulle uudelleen”, prinssi sanoi hymyillen, nyt hyytävästi. “Koska et eksynyt, et ole täällä vahingossa. Jos sinut lähetettiin kulkemaan tästä, sinut lähetettiin minun hovilleni tieten tahtoen. Sinä kuulut tänne, minulle ja minun hoviini. Kun tämä istunto on nyt kerran pyhitetty demokratialle, annan sinun valita. Toinen vaihtoehto on, että vain vuodatamme sinut kuiviin ja nyljemme lihasi.”

Molemmat vierelläni olevat jousimiehet maiskauttivat huuliaan tässä kohtaa.

“Se ensimmäinen”, sanoin lannistuneena ja kirosin mielessäni herra Vuorta.

Prinssi nyökkäsi minulle ja naurahti. Tavallinen jousimies ohjasi minut salista ulos, huomattavasti hellemmin ja ystävällisemmin kuin aiemmin.

Ollessamme käytävällä hän kuiskasi minulle:
“Sinuna olisin varovainen. Prinssi ei siedä valehtelua ja on kuuluisa siitä, että surmaa jokaisen valheesta kiinni jäävän siihen paikkaan.”

Nyökkäsin. En ollut varma, halusiko hän vain varoittaa minua vai uhkailiko hän huomattuaan, etten ollut ihan rehellinen.
Joka tapauksessa varoitus tuli monta valetta liian myöhään.

Lavande:
2. Luku


Saliin tullessani minua oli tönitty, tuupittu ja raahattu väkivalloin, kasvot peitettyinä. Sen sijaan kun lähdin sieltä, minut saatettiin hellävaroen, mielistelevien hymyjen saattelemina. Kädestä pitäen minut kuljetettiin eksoottisen höyryn täyttämään kylpyhuoneeseen, jossa monet kädet riipivät vaatteet yltäni. Minä olin järkyttynyt niin monesti jo lyhyen ajan sisällä, että ajattelin olevani pysyvässä shokissa.

Yritin vetäytyä kauemmas, mutta kolmen lyhyen ja pyöreän demoninaisen joukko ei ollut huomaavinaankaan vastarintaani.

Muutama tunti myöhemmin ihonvärini oli muutaman asteen vaaleampi, mutta tunsin itseni likaisemmaksi kuin koskaan. Ylläni oli jokin hempeän oranssi vaate, joka tuntui leijuvan iholla. Se oli puettu niin monimutkaisesti, etten taatusti osaisi sitä enää itse ylleni pistää riisumisen jälkeen. Minut oli saatettu neliskulmaiseen ikkunattoman makuuhuoneeseen ja ovi oli lukittu perästä.  Huoneessa ei ollut paljon mitään, mihin yliaktiivinen mieleni olisi voinut keskittyä. Tyhjä hylly, paljon seiniä peittäviä verhoja ja parisänky.

Parisänky.

Mihin ihmeeseen olin lupautunut? Prinssi vaikutti psykopaatilta ja luoja ties mitä demonit muutenkaan tekivät sängyssä. En ollut ihan selvillä ihmistenkään välisistä toimista.
Se olisi luultavasti kamalan väkivaltaista ja taatusti sattuisi. Olin varma, että prinssi piti jostain sairaista jutuista - kuten sormien poikki puremisesta tai kuristamisesta.

Hermostukseni johti lopulta siihen, että väsähdin. Istuin sängylle, ihan hetkeksi vain, mutta sen muodoton pehmeys sai minut vajoamaan. Kuin alla ei olisi patjaa ollenkaan!
Vedin peitteen ja muutaman tyynyn sängyltä ja kävin lattialle nukkumaan kippuralle käpertyneenä.

~*~
Huonetoverini Akatemiassa oli vähän outo lintu. Hänen nimensä oli Vilja ja hän antoi minulle hirveästi elämänohjeita, jotka eivät yleensä liittyneet mitenkään normaaliin elämään. Yksi niistä oli: ‘Älä koskaan syö mitään keijujen luona’.

En uskonut koskaan vierailevani missään keijulassa, mutta kysyin silti syytä.
“Keijuilla on ihan erityisiä ruokia”, ystäväni aloitti, “Viinejä ja keijuhedelmiä, joita ne syöttävät ihmisille. Kerran kun sellaista maistaa, ei pääse koskaan keijujen valtakunnasta pois.”

Minä en tietenkään ottanut vakavissani noin sekopäistä neuvoa, mutta kysyinpä miltä ne näyttivät.
“Jos muistat mitä nyt sanoin, niin kyllä tunnistat sellaisen nähdessäsi. Se näyttää kauniimmalta ja täyteläisemmältä kuin mikään muu aiemmin näkemäsi syötävä, ja tuoksuu jumalaiselta.”

Sitten minä taisin heittää häntä tyynyllä ja käskeä olla horisematta.

Muisto Viljasta haihtui hiljalleen ja vilkaisin jälleen pitelemääni koriin. Hedelmiä, aamiaiseni. Mutta ei mitä tahansa hedelmiä. Omenat hehkuivat oransseina pehmeästi, saaden ilman ympärillä jotenkin kauniimmaksi. Jokainen oli kuin taideteos, ihme. Ne tuoksuivat kesältä ja naurulta ja olin hurmiossa. Maun täytyisi olla taivaallinen, ihana, raikas.

Makuuhuoneen yhteydessä oli pieni kylpyhuone, jossa oli roskis. Kippasin hedelmät sinne ja pyyhin veden suupielistäni.

Kukaan ei pakene hovista.

Ainakin minulla oli uusi tavoite elämässäni.

~*~
Tuli jälleen ilta – seinällä oli kello, jonka seuraaminen oli yksi suurimmista huveistani. Murehdin prinssin tuloa. Häntä ei kuitenkaan huojennuksekseni kuulunut. Ilman ruuan tuontia olisin epäillyt, että minut oli vain unohdettu tänne. Yritin turhaan nukkua sängyllä, se oli liian pehmeä rahvaille luilleni. Minua harmitti hiukan. Olin aina ajatellut, että jonain päivänä ympäröisin itseni luksuksella ja eläisin kuin kuvernööri ja nyt sain huomata, että olisin aivan liian juntti sellaiseen elämään.
Kylpyhuone oli saman kokoinen kuin aiemmin asuttamani tupa ja se oli täynnä erilaisia lasipulloja täynnä mitä erilaisimpia tuoksuvia aineita. Eivät kai ne kaikki voineet olla saippuaa? Akatemiassa olimme saaneet yhdet saippuat per oppilas ja niillä oli pesty niin keho kuin hiuksetkin. Kylpyhuoneessa oli myös kylpytakkeja, jotka olivat niin pehmeitä, että koskiessani niitä materiaali tarttui kiinni kämmenieni kovettumiin. Jouduin kuitenkin vetämään yhden ylleni, sillä en monestakaan yrityksestä huolimatta osannut pukea enää oranssia verhoa ylleni.

Heräsin vasta seuraavana aamuna, kun aamiainen tuotiin. Tuoja oli karmea olento. Aiempana aamuna en ollut nähnyt sitä, koska olin herännyt myöhemmin. Siinä se nyt kuitenkin seisoi ovensuussa: minun pituiseni, karkeasti ihmisen muotoinen olento, jolla ei kuitenkaan ollut minkäänlaisia kasvoja. Sen ihon oli harmaanruskea ja näytti epäilyttävästi savelta. Yritin puhutella sitä, mutta se ei joko kuunnellut tai ymmärtänyt. Ei sillä tosin ollut korvia tai suutakaan.

Korillinen syvänvihreitä päärynöitä, jotka näyttivät runollisen kauniilta. Sydämeni takoi kuin marssirumpu nähdessäni ne: kaikki maailman kauneus tiivistyi niiden pehmeään muotoon. Minun teki mieli itkeä.

Nekin joutivat roskiin.
Tällä kertaa erotin silti mielestäni paremmin niiden luonnottomuuden ja yritin toistella itselleni, ettei mikään tuollainen kuulunut syötäväksi.

Koko päivänä ei tapahtunut mitään muuta, kuin ajoittaista ruuan tuontia. Yritin avata ovea käytävälle, mutta se oli lukossa. Huusin, mutta kukaan ei tullut. Yritin päästä Saviolion ohi käytävälle, mutta se ei päästänyt minua, enkä minä tahtonut ehdoin tahdoin ärsyttää sitä. Se oli kammottava.

Odottaminen oli sietämätöntä, varsinkin kun aloin olla niin nälkäinen. Akatemiassa kalloihimme tosin taottiin, että ilman ruokaa voi selvitä vaikka kuinka monta viikkoa - tärkeintä on muistaa juoda. Joten join vessan hanasta vettä. Se ei haissut miltään, eikä ollut erityisen puoleensavetävää, joten oletin sen turvalliseksi.

~*~
Ilta oli jo pitkällä kun hän tuli. Oven käydessä istuin vain sänkyä vasten apaattisesti, kylpytakki ylläni ja roikotin käsiä laidan yli. En edes kääntynyt katsomaan tulijaa: ajattelin sen olevan taas Olio, joka toisi uuden tarjottimellisen kiusauksia.

“Odotin vähän erilaista reaktiota”, prinssi sanoi hetken jälkeen. Käännähdin salamana ympäri ja nousin istumaan.

Hänellä oli yllään silkkinen sininen aamutakki, joka oli vyötäröltä hyvin löysästi kiinni. Hän näytti niin epämuodolliselta nyt vähemmän koreissa vaatteissa ja hiukset auki.

Prinssi lähestyi ja minä olin lamaantunut paikoilleni. Keräsin kokoon kaiken päättäväisyyteni ja yritin vaikuttaa rennolta ja itsevarmalta.
Olen aika tyyni tyyppi luonteeltani, enkä mene mielestäni paniikkiin helposti, mutta nyt rauhoittuminen oli kyllä työn ja tuskan takana. Mielessäni oli päivän mittaan käynyt yhä kamalampia kauhukuvia, joissa prinssi otti minulta haluamansa ja silpoi sitten ruumiini. Tai toisin päin.

“Ajattelin antaa sinun levätä eilen. Olit varmaan väsynyt.”

Minä vain nyökkäsin, varuillani. En uskaltanut puhua. Yllätyksekseni hän ei kuitenkaan vaikuttanut yhtään niin uhkaavalta tai pelottavalta kuin eilen. Ehkä kyseessä oli eri henkilö, minä toivoin.
Miehellä oli kädessään yksi hempeästi hehkuvista omenista.
“Haluatko?”

“Ei kiitos”, sanoin nopeasti ja hän haukkasi omenaa. Makea tuoksu täytti ilman kuin maailman hienoin hajuvesi. Olin näkevinäni, kuinka pisara omenan mehusta valui aamutakin kaula-aukosta sisään.
Nielaisin.

Prinssi seisoi aivan edessäni ja söi omenan loppuun ja se oli kuin maailman arvoituksellisin teatteriesitys. En saanut silmiäni irti hänestä. Kaikki hänessä oli jotenkin kiehtovaa: Hiusten väri, pitkät kynnet ja valkoiset silmäripset. En ollut osannut aiemmin päättää, oliko hän kaunis vai kamala, mutta nyt taisin harmikseni huomata vain komeat piirteet.
Prinssi katsoi minua kauan, mutten uskaltanut vastata katseeseen nyt enää muuten kuin vilkaisulla. Sitten hän istuutui viereeni.
“Haluaisitko viiniä? Se voisi rentouttaa hieman?”

“Enkö minä ole rento?” kysyin pingottuneena. En varmana joisi mitään keijuviinejä.

Prinssi hymyili ja se oli oikeastaan aika kiva hymy. Aito. Hän nojautui lähemmäs, koskettamatta kuitenkaan. Yritin kovasti olla perääntymättä. Hänen läsnäolonsa oli kuitenkin jotenkin juovuttavaa. Tunsin oloni paljon kevyemmäksi kuin muutama minuutti sitten.
“Ihan miten vain haluat”, hän sanoi korvani juureen.
“Mikä sinun nimesi on?”

“Pihla. Ilmarintytär.”

“Hauska tavata, Pihla Ilmarintytär”, hän sanoi ja suuteli kättäni, kuin olisin ollut joku hieman parempi. Hän katsoi minua silmiin ja jatkoi sitten hyvin kevyitä suudelmia ylös käsivartta aina kaulalle saakka. Minä eksyin murehtimasta.
“En minä aio pakottaa sinua. Voit sanoa, jos et halua.”

Se olisi ollut huojentavaa kuulla, jos olisin pystynyt ääneen kieltäytymään. Kaikki oli liian ylitsepursuavaa: oli tämä huone ja hän, hirvittävän kaunis mies liian lähellä ja makea hedelmien tuoksu ympärillämme. Tänne ei mahtunut enää mitään muuta.
Oli niin lämmin. En muistanut enää mitään syitä haluttomuudelleni. Siinä ei ollut mitään järkeä.

Eka kertani olisi demoniprinssin kanssa.

Prinssi suuteli minua, huulille. Se oli lempeä suudelma. Sellainen suudelma, joka houkutteli vastaamaan.
Suudelmat muuttuivat vähitellen vaativammiksi. Nojasin lähemmäs. Hänen kätensä liukui vartaloni rajoja myöten, olkapäiltä reidelle ja taas ylös vyötärölle, koskematta kuitenkaan minnekään liian henkilökohtaiseen. Sitten hän veti kylpytakkini auki, hitaasti. Se valahti sängylle ja olin vain siinä, alasti hänen edessään. Hänen katseensa kulki ihollani. Olisin halunnut tietää, mitä mieltä hän minusta oli.

“Ei sinun tarvitse pelätä.”

“En minä sen takia…” aloitin, mutten päässyt loppuun. Sain palkinnoksi hävyttömän hymyn.
Hän kaatoi minut sängylle ja nousi päälleni käsiensä varaan, suudellen tiensä alas rintakehääni.

Prinssillä oli selvästi kokemusta, näkemystä ja mielikuvitusta tällaiseen olemiseen. Hän tuntui hallitsevan kaikkea tätä, kuin siinä ei olisi ollut mitään ihmeellistä minun maistellessani tilanteen vierautta. Hengitys rakoili, suljin silmäni. Avasin ne vain katsoakseni miten hänen hopeinen tukkansa levisi kaarina vatsalleni. Hän vaikutti niin rauhalliselta sillä aikaa kun minä koin miljoona uutta asiaa.

Kun minä huohotin selälläni sängyllä, juuri jonkin tärkeän rajan ylittäneenä ja tuntien hullua kunnioitusta tätä miestä kohtaan, hän kumartui suutelemaan minua ja työntyi sisääni.

En ollut voinut, tai osannut, pyytää häntä varomaan. Se ei pelkästään sattunut, vaan minua revittiin kahtia. Kipu kuitenkin hälveni pois jonkin ajan kuluttua ja näytin vielä melko ehjältä, elävältä.

Vetäydyttyään pois hän makasi hetken vierelläni ja piirsi sormellaan peittoon näkymättömiä kuvioita.
“Sinä vuodit hieman verta”, Prinssi sanoi, “Ja näytit kovin kireältä.”

Hän yritti saada minua tunnustamaan äskeisen neitsyyteni. Rämähdin takaisin todellisuuteen. Täällä ei saanut jäädä kiinni valheesta.
“Minä en ole tottunut noin kovin kookkaisiin miehiin”, sanoin ja se nyt ainakin oli totta. Tosin enhän minä ollut tottunut minkään kokoisiin miehiin. Hän vilkaisi jalkoväliinsä ja oli ilmeisesti tyytyväinen vastaukseeni.

“Olisit sanonut”, mies vierelläni huomautti ja suuteli otsaani. Pian hän puki takkinsa päälleen ja poistui ovesta, sanomatta sen enempää. Prinssi pysähtyi ovella, mutta en kääntynyt katsomaan häntä. Pelkäsin hieman mitä olisin saattanut nähdä.
Hänen lähdettyään kierähdin nukkumapaikalleni lattialle hyvin hämmentyneenä tästä kaikesta.

Ainakin kaikki sormeni olivat vielä tallella.

*

Lavande:
3. Luku


Seuraavana aamuna makasin lattialla otsa rypyssä, yrittäen turhaan nyt ottaa selvää tästä tilanteesta. Mielessäni pyöri vain, että olin nainut jonkun sellaisen kanssa, joka ei ollut edes ihminen. Jonkun sellaisen kanssa, jota en edes tuntenut. Ja että olin ollut hyvin suostuvainen. Olin etukäteen pitänyt itselleni hermostuneita preppauspuheenvuoroja, että tärkeintä oli selvitä hengissä täältä, mutta olin siltikin odottanut olevani väkisinkin vastahakoinen tai kauhuissani.
No enpä ollut. Sen sijaan nyt minua sattui mitä kummallisempiin paikkoihin ja ympäri kehoani oli pieniä mustelmia ja naarmuja. En ollut jostain syystä saanut tullessani mitään mustelmia, vaikka kohteluni olikin ollut niin karua.

Oli karmeaa herätä taas ikkunattomassa huoneessa siihen, että kasvoton savimies toi lisää hedelmiä. Niiden näkeminen väänsi vatsaani, vaikken oikeastaan tuntenut nälkää enää. Pelkkää heikotusta. Kippasin ne pois taas päättäväisesti, pidätellen samalla henkeäni. Roskis oli nyt täynnä.

Olin tulla hulluksi huoneessa. Ovi oli aina lukossa, joten nyhjötin yksikseni neljän seinän sisässä. Miksi minua pidettiin lukkojen takana? Kai siitä pitäisi saada jotain etuisuuksia jos makasi paikan pomon kanssa. Olin viimeksi ollut yhtäjaksoisesti näin pitkään sisällä kymmenvuotiaana, kun sairastin vesirokon.

Kun Olio toi taas hedelmiä, en yrittänyt lähestyä sitä, mutta olin asettunut sävyisästi oven lähelle niin, että näin käytävälle. Sellainen vilkaisu parin päivän ikkunattomassa tilassa lahoamisen jälkeen oli naurettavan mielenkiintoinen. Käytävä oli kapea, ja sitä peitti sininen matto. Se teki haarautui parin kymmenen metrin päässä ja loppui umpikujaan. Parin metrin päässä seisoi tuttu tyyppi!
Lihansyöjäjousimies, pidellen salkoasetta. Aiemmin olin pelännyt häntä, mutta nyt päättelin statukseni demonihierarkiassa nousseen sen verran, ettei hän enää kehtaisi töniä minua.

“Hei, Lihansyöjä!” minä huikkasin oven läpi, kun Olio oli taas mennyt. Ei kuulunut mitään, joten päätin olla kovaäänisempi:
“LIHANSSYÖJÄÄÄÄH!!”

Käytävältä kuului askelia ja sitten ärtynyt, kiusaantunut ääni.
“Mitä sinä mesoat?”

Olin riemastunut, vaikka ovi vaimensikin hänen ääntään melko lailla.
“Se olen minä, kirjeenkantaja.”

“Kyllä minä tiedän kuka siellä on. Koko hovi tietää historian huonoimmasta uhrilahjasta.”

“Ahaa”, sanoin. Olin historian huonoin jossain. Onneksi historia ei ollut kovin pitkä! “Saatko oven auki siltä puolen?”

Lihansyöjä repesi nauramaan.
“Yritätkö vieläkin karkuun?”

Harmistuin.
“En minä sitä. Minun on tylsää. Haluaisitko pelata vaikka korttia? Onko sinulla kortit?”

Hän avasi oven. Lihansyöjällä oli salkoase ja minä tiesin kyllä kuinka pahaa jälkeä niillä sai aikaan: Salkoaseella pystyi tuikkaamaan toisen hengiltä kolmen metrin päästä, paljon ennen miekan kantamaa. Siksi Akatemia suosittelikin naisoppilaille juuri sitä ja sitten jousta. Vastustaja ei saisi ylivoimaa vain sen takia, että oli sataviisikymmentäkiloinen raavas karju ja minä tytön tyllerö. Valitsin kuitenkin jousen, koska luulin sen harjoittamisen olevan kevyempää. Miten väärässä olin ollutkaan!
Minunkin pitäisi saada jostain ase itselleni pakoani varten.

Nyt kun näin Lihansyöjän kunnon valossa ja ilman mitään huppuja, saatoin todeta hänen olevan aika ruma. Hänellä oli pikimustat, tylsät silmät, eikä oikeastaan kunnollista ihoa, vaan vihertävä, suomumainen pinta. Hänen tukkansa oli kuivaa heinää, paitsi, että se oli väriltään kuin kloorikäsittelyn saanut blondi. Yllään hänellä oli jokin univormua muistuttava harmaa puku. Aika epäsiisti.

“Sinä et astu tälle puolelle, enkä minä sille puolelle”, Lihansyöjä sanoi, “Jos sinä poistut huoneesta, minä tuikkaan sinua tällä kylkeen ja jos minä tulen sinne, prinssi varmaan suuttuu, enkä halua arvuutella mitä hän sitten tekee.”
Hän väläytti hyvin terävähampaisen hymyn. Minäkin hymyilin, tekohymyäni.
Me istuuduimme lattialle ja hän jakoi kortit.

“Lihansyöjä, sinä voit valita pelin”, sanoin. Minua kiinnosti tietää, mitä pelejä demonit pelaisivat. Pidin paljon korttipeleistä ja varsinkin korttitempuista. Kortit olivat nimittäin erikoisuuteni. Kiinnostukseni niihin juonsi ihan lapsuuteen. Minulla oli paria vuotta vanhempi serkku, Elias, jota ihailin leikki-ikäisenä suunnattomasti. Hän osasi kaikenlaisia näppäriä temppuja korttien ja kolikoiden kanssa ja opetti minuakin vanhempiensa harmiksi. Kun hän 15-vuotiaana lähti opiskelemaan talon rakennusta kaupunkiin, hän vihki minut seuraajakseen ja antoi varmasti laittoman taikatemppukirjansakin minulle. Siinä missä muut lapset olivat musikaalisesti tai taiteellisesti lahjakkaita, itse olin sorminäppärä.

Hän katsahti minuun närkästyneenä.
“Nimi on Rahko.”

“Rahko”, toistin ja vilkaisin korttejani pettyneenä. Ihan tavalliset pelikortit!
“Minä olen Pihla.”

Rahko voitti kaksi kertaa peräkkäin ja oli ilmiselvästi mielissään. Hän oli epätasainen pelaaja, eikä varmaan usein voittanut. Kyseessä ollut peli, Karnivori, ei ollut minulle tuttu, joten jouduin keskittymään ensin paljon rakenteeseen.
Sain houkuteltua hänet pelaamaan pienillä panoksilla: Hän pisti peliin korttipakkansa ja minä viimeisimmän hedelmävadin. Pelkän vadin, Rahko ei ollut kiinnostunut hedelmistä.

Olin saanut tarpeeksi monta harjoituskierrosta ja voitin helposti. Rahko luovutti korttinsa hampaitaan kiristellen. Hymyilin hänelle iloisesti ja suljin oven välistämme, vilkuttaen vielä perään, sillä hänen mukaansa kello oli sen verran, että Olio tulisi pian hedelmävadin kanssa ja oli parempi olla pitämättä mitään meteliä pelituokiostamme.

Loppupäiväni koostui korttitaloista ja pasiansseista, samalla kun kävin mielessäni läpi, mitä tarvitsisin pakoa varten. Iltaa kohden aloin hermoilla, josko prinssi tulisi taas. Minua jotenkin nolotti kohdata hänet uudelleen. Emmehän me edes tunteneet toisiamme ja silti olimme harrastaneet seksiä. Se oli varmaan väärin. Tekisimmekö me taas jotain sellaista? Mitä jos minä en haluaisi?

~*~
Illan saapuessa oveen koputettiin ja hän tuli sisään. Minä hämmästytin meitä molempia äkillisellä siveyden puuskalla. En rohjennut katsoa häntä edes silmiin.
“Mitä kuuluu?” prinssi kysyi. Hän oli verhoutunut tänään hailakkaan siniseen, joka muistutti minua ohuen pilviverhon takaa kuultavasta taivaasta.

Se oli hyvin viaton kysymys.
“Ei kummempia”, minä sanoin kylmästi. No mitä minulle nyt voisi kuulua: olin viettänyt päivän neljän seinän sisässä. Minua harmitti hänen teeskennelty sävyisyytensä ja kiltteytensä, kun hän oli kuitenkin se, jonka takia viruin täällä.

Vilkaisin häntä huolettoman oloisesti ja ei hän ollut kyllä rumistunut sitten eilisen.
“Ehkä kerrot minulle enemmän itsestäsi, Pihla Ilmarintytär.”

Se ei ollut hyvä ajatus, koska minulla oli jo nyt täysi työ muistaa valheeni. Olin valehdellut polvivammasta, murtuneesta ranteesta, pikkusisaruksista ja neitsyydestä. En olisi halunnut uskoa, että prinssi olisi valmis surmaamaan jonkun, jonka sisällä oli juuri käynyt, mutta kyseessä olivat kuitenkin demonit.
“Jos… te kertoisitte minulle itsestänne, Prinssi?”

Hän rojahti viereeni sängyn tyynykasaan. Olin aikaisemmin potkinut koppuraisen peiton sängystä ja olio oli tuonut puhtaat lakanat.
“Esimerkiksi mitä?” Prinssi kysyi. Hän tuntui lämpimältä, elävältä. Huoleni alkoivat jälleen himmetä mielestäni. Oli vain hän ja minä, tässä ja nyt.

“No mitä te teette vapaa-ajallanne?” Käännyin kyljelleni makaamaan ja tutkailin hänen kasvojaan. Hänen silmänsä olivat kapeat ja hopeaiset. Seurasin katseellani hänen sydämenmuotoista hiusrajaansa. Hiukset olivat tänään takana nauhalla kiinni.
Toivoin, ettei hän vastaisi mitään teurastamiseen tai aivojen syömiseen viittaavaa.

“Pelaan shakkia.”

“Shakkia?”

“Niin. Se on lautapeli. En koskaan torju shakkihaastetta.”
Minäkin pidin shakista. Kuten varmaan kaikista peleistä ja kilpailemisesta yleensäkin. Voittamisesta. Olin mielissäni, että meillä oli jotain yhteistä.
“Mitä sinä teet vapaa-ajalla?”

Mietin vastausta hetken. Minulla ei oikein ollut harrastusta, ellei pikkurahan hankintaa laskettu. Yleensä istuin iltaisin vain Mikan seurassa ja tuijottelimme kaminani tulipesään. En kuitenkaan ollut halukas kertomaan Mikasta eteenpäin. Hän ei kuulunut tähän sotkuun.
Akatemiassa tein pieniä palveluksia ihmisille maksua vastaan. Niillä rahoilla sain aina hankittua jotain pientä, kuten vaikka kosteusvoidetta kuivien talvien varalle. Lisäksi ainakin yritin aina säästää rahaa, että pystyin lomilla käymään kotona ja viemään jotain kiiltävää rihkamaa tai makeisia nuoremmille serkuilleni isosta maailmasta. Tätini ja setäni eivät olleet sellaista kirjoittavaa tyyppiä, että jos halusin pitää kotiväkeen yhteyttä, minun piti lähteä paikan päälle.
“Minä ratsastan. Tai ratsastin. Minulla oli hieno ravuri.”

“Mitä sille tapahtui?”

En halunnut tunnustaa olevani niin köyhä, että olin vaihtanut hyvän hevosen kehnoon, klapien ja maitokiisselin toivossa.
“Möin sen. Sain niin hyvän tarjouksen, etten kehdannut kieltäytyäkään. Eikä minulla ole ollut armeijan jälkeen käyttöä niin hienolle hevoselle.”
Puhuin koppavasti, itsevarmasti. Kuin hevosella ei olisi ollut mitään väliä, vaikka oikeasti olin vähällä itkeä luopuessani siitä ja joka kerta uuden hevosen nähdessäni tunsin tyhmää vastenmielisyyttä sitä kohtaan. Se oli vain ratsastukseen käytettävä eläin, ei mikään luotettava ja uljas olento kuten edelliseni.

“Minulla on lohikäärme.”
Nyökkäsin hyvin hitaasti. Demonijuttuja…
”Voin joskus viedä sinut katsomaan sitä.

”Se olisi mukavaa.” Hän ei siis suunnitellut pitävänsä minua täällä ansassa ikuisesti!
Olimme hetken hiljaa, jolloin koti-ikävä iski taas.
“Päästäisitte minut pois täältä”, anelin viimein. “Minä kuulun ihmisten pariin.”

Prinssin hymy laimeni ehkä hieman.
“En voisi, vaikka haluaisinkin. Periaatekysymys. Ja minusta sinä kuulut minun alleni.”
Hän silitti poskeani, enkä muistanut enää mikä oli minusta ollut aiemmin niin ikävää.
Harhaannuin miettimään, tarkoittiko hän hierarkiaa vai konkreettisesti alleen.

“Miksi te halusitte minut rakastajaksenne?”

“Ei, vaan sinä halusit minut rakastajaksesi, muistatko? Annoin kaksi vaihtoehtoa.”

Olin toivonut, että hän olisi tunnustanut ihastuneensa sinisiin silmiini tai jotain muuta sen sellaista romanttista. Jotakin vihjettä siitä, että minun tuli olla täällä. Että hän liittyi jotenkin kohtalooni.

“Mutta minä ehkä pidin hieman siitä ajatuksesta, että olet siipirikko soturi.”
Prinssi silitti hajamielisesti kättäni.
“Aika kiihottavaa oikeastaan. Että vaikket näytäkään paljolta, olet silti vaarallinen sotilas, joka on mennyt rikki. Ja vaikutit melko tyhmänrohkealta. Melkein tärisit pelosta, mutta väitit silti vastaan hoville, jonka melkein jokaisesta jäsenestä olisi ollut hauskaa repiä sinut palasiksi.”
Hän suuteli kaulaani ja kuiskasi korvaani:
“Montako raukkaa likaista ihmistä sinä olet teurastanut?”

Suutelin miestä hiljentääkseni hänet. Oikeasti minua puistatti. En halunnut kuulla mistään palasiksi repimisestä tai teurastamisesta. Enkä minä ollut koskaan tappanut ketään, olin saanut koulutukseni harvinaisen pitkänä rauhanaikana ja urani oli loppunut lyhyeen, ilman että minua olisi kutsuttu rintamalle. Olin selittänyt itselleni Akatemiaan liittyessäni, että pystyisin kyllä jotenkin välttämään taistelutilanteita, että hakeutuisin toimistotöihin, niin ettei minun tarvitsisi tahria käsiäni vereen. Ihan potkujen saamista en kuitenkaan ollut suunnitellut.

Yksi asia johti toiseen ja puolen tunnin kuluttua makasin alasti Prinssin kainalossaan, paistatellen hänen lämmössään. Halusin, ettei hän lähtisi ihan pian, vaan lojuisi tässä turhana, minun vieressäni. Kehoni oli veltto ja väsynyt ja varmasti ylös noustessa taas joka paikkaa särkisi. Minulla oli sormissani yksi hänen hiuskiehkuroistaan ja yritin tutkia sitä jotenkin huomaamattomasti. En ollut ikinä nähnyt niin hienoa tukkaa. Väristään huolimatta se oli pehmeää ja jokainen hius ohut, toisin kuin olisi voinut luulla. Hetken kuluttua huomasin hänen katselevan minua.

”Onko teillä muita rakastajia?” minä kysyin otsa rypyssä. Ajatus siitä, että hän vuoroiltoina makoilisi jonkun toisen vieressä näin oli inhoittava.

“Ei ole. Harmi, ettet ollut neitsyt”, hän sanoi koruttomasti. “Olisin voinut mennä kanssasi naimisiin.”

Se oli niin omituinen kommentti, etten keksinyt mitään vastausta, vaan tuijottelin vain vuoteen jalaksia. Ilmeisesti hän huomasi vieroksumiseni.
“Minun pitää mennä naimisiin joka tapauksessa pian. Alan olemaan sen ikäinen, että minulla pitäisi olla perillinen.”

Minulta ei lohjennut kommenttia tähänkään vähään aikaan. Vaimoksi siis kelpasi kuka tahansa vähemmän vakaa tinasotilas.
”Minkä ikäinen te olette?”

”Viisikymmentä, muutama päälle.”

Älähdin järkyttyneenä! Hän näytti niin erikoiselta, etten osannut ollenkaan arvella hänen ikäänsä, mutta viisikymppinen oli jo vanha mies! Ei hän edes haissut vanhalle.

Hän nauroi, ilmeisesti arvaten ajatukseni.
”En minä ole vanha! Unohdin, kuinka vähän aikaa te ihmiset kestätte... Moni täälläkin sanoisi, etten ole vielä edes aikuinen, jos kehtaisi. Isäni on satoja vuosia vanha. Olen johtanut Hovianikin vasta vähän aikaa.”

Siinä oli hieman sulateltavaa. Ikä on vain numero, muistutin itseäni. Mutta olin niin toivonut, että olisimme olleet saman ikäiset tai edes lähellä toistemme ikävuosia. Se olisi tuntunut hieman tasa-arvoisemmalta.
“Minä en halua tulla raskaaksi”, suustani purkautui yhtäkkiä. Tätä olisi pitänyt miettiä ehkä hieman aikaisemmin. Pystyikö siitä edes tulemaan raskaaksi, jollei vastapuoli ollut ihminen?

“Sinähän kylvit vihreässä vedessä”, hän sanoi tyynesti.

“Niin?”

“No kai sinä nyt ymmärrät, mitä se tarkoittaa!”

“En oikeastaan”, minä mutisin.

“Jaa”, hän sanoi. Aihe oli ilmeisesti hieman kiusallinen. “Miten ihmiset sitten estävät raskauden?”

Todella hyvä kysymys. Minulla ei ollut aavistustakaan. En ollut koskaan päässyt kovin läheisiin väleihin kenenkään pojan kanssa sillä tavalla ja silloinkin kun olin miettinyt asiaa – no, sanotaanpa vain, että vauvat eivät olleet silloin heti ensimmäisenä mielessä.

Akatemiassa oli pelkästään tyttöjä. Meidän kirjastostamme oli siivottu pois kaikki romanttinen lukeminen ja satunnaisilla terveyskasvatuksen tunneilla meille painotettiin, että vain heikot sortuvat lihallisiin suhteisiin vastakkaisen sukupuolen kanssa ja kuinka ylväs nainen olikaan seisoessaan yhteiskunnassa puhtaasti omillaan. Akatemian käyneistä naisista ei toivottu mitään kotirouvia.
“Minä en tiedä”, myönsin rehellisesti ja tajusin korjata sanomisiani saman tien. “Me emme ajatelleet niin pitkälle silloin.”

Hän vain nyökkäsi. Minun kuviteltu aikaisempi kumppanini ei kiinnostanut häntä.

~*~
Jälleen valkeni uusi päivä. Tai ainakin päättelin niin kellon viisarien liikkeestä.
En tuntenut nälkää, vaan roppakaupalla huimausta aina kun käännyin liian nopeasti. Roskis ja jokainen piiloon jäävä nurkkaus oli kasapäin täynnä hedelmiä, joiden imelä tuoksu sai kuolan valumaan.

Aloin tulla hieman mökkihöperöksi. Olin ehdottomasti ulkoilmaihmisiä, joten tällainen sisällä lahoaminen ei sopinut minulle ollenkaan. Olin myös hieman pettynyt itseeni, etten ollut keksinyt jo pakokeinoa. Minun olisi pitänyt kysyä jotain ovelaa Prinssiltä, huijata häntä kuten saduissa puijataan peikkoja ja noitia, mutta ajatukseni alkoivat aina harhailla kun viimein olimme kahden.

Olio tuli tuomaan aamiaista.
“Mitä sinulle on tapahtunut?” minä kysyin. En jaksanut enää pelätä savihahmoa, kunnen kerran saanut muutakaan seuraa. Kaipasin kovasti juttukumppania tässä vieraassa paikassa. “Olet jotenkin pienempi!”

Ei vastausta.
“Hei, et olekaan sama tyyppi, vai mitä? Teitä on siis useampiakin.” Nousin kokonaan sängyltäni. “Kuuletko sinä minua? Tai no niin, eihän sinulla ole korvia…”

Ovi oli auki ja näin käytävällä seisomassa Rahkon, keihäs kädessään. Hän jutteli hyvin karvaisen miehen kanssa. En kuullut mitä he puhuivat, mutta se näytti ehkä enemmän riitelyltä. Karvamies taputti Rahkoa olkapäälle hymyillen, eikä Rahko näyttänyt kovin innostuneelta. Kun mies oli poistunut, vilkutin lihansyöjäkaverilleni. Hän pyöräytti mustia silmiään, mutta tuli kuitenkin lähemmäs.
“Mitä?” hän kysyi ja jäi ovensuuhun kun olio lähti.

“Rahko, ystäväni! Vie minut kävelylle!”ehdotin.

Hän pudisti päätään.
“Ei onnistu. Minä olen vartiossa nimenomaan mahdollisten pako- ja murhayritysten varalta. Sehän tästä nyt puuttuisi, että kulkisit isoja, avoimia käytäviä.”

Epäilin kenenkään uskovan minua niin vaaralliseksi, mutta Rahko ei suostunut vastaamaan lisäkysymyksiin.
Vilautin hänelle yhtä vaaleanpunaisesta oranssiin taittuvaa hedelmää, olion tuomasta korista.
“Minä olen saanut syödäkseni vain näitä kohta kolme päivää.”
Tarkkailin hänen reaktiotaan.

“Ihan se ja sama. Minä en luota mihinkään hedelmiin.”
Joten hedelmissä oli jotain outoa. Luojan kiitos, olisi ollut kamalaa ajatella, että vainoharhaisena olisin näännyttänyt itseäni turhaan.

“Mutta lihansyöjänä pystyt ymmärtämään tuskani. En tosiaankaan ole saanut muuta kuin hedelmiä. Mitä ruokaa sinulla on mukanasi?”
Halusin heikotuksen menevän pois.

“Minä olen töissä”, hän sanoi, ja korjasi ryhtiään.
Minä odotin yhä vastausta. Hän pyöräytti silmiään ja veti taskustaan pienen kääreen.
“Grillattuja päästäisiä.”

Päästäiset olivat jonkin sortin hiiriä. Olin silti valmis kokeilemaan, mutta Rahko pudisti uudelleen rumaa päätään ja laittoi paketin takaisin harmaaseen taskuunsa terävästi hymyillen.
“Oliko tuo äskeinen tyyppi ystäväsi?” minä kysyin. Halusin vahingoniloisen ilmeen pyyhkiytyvän pois.

“Ystävä, ha! Me pelasimme eilen Kimbleä ja sovimme, että häviäjä tekee voittajan työvuoron. Hän tuli vielä ilkkumaan, kun ei saanut eilen tarpeekseen.”
Minua pitivät vankina pahat, Kimblellä uhkapelaavat demonit. Voi luoja…

“Älä katso minua noin. Itsehän veit korttini eilen.”

“Pelaatteko kivi-sakset-paperia jos vien Kimblenkin?”
Rahko oli lyödä oven kiinni, mutta tungin jalkani ja käteni väliin.
“Älä nyt suutu! Laskin vain leikkiä. En minä halua sinun Kimbleäsi. Sitä ei voi pelata yksin ja en usko Prinssin pitävän noppapeleistä.”

Hän avasi oven uudelleen ja katseli minua päästä varpaisiin tyytymättömänä.
“Sinä et ole yhtään samanlainen, kuin hänen korkeutensa edellinen ihminen.”

“No, hän taisikin kuolla niin ehkä ihan hyvä vaan”, sanoin ja jatkoin samaan hengenvetoon: “Mihin hän kuoli?”

Jos Prinssi oli syönyt hänet, minä alkaisin toivoakseni inhoamaan häntä ja se selkeyttäisi asioita huomattavasti.
Rahko katsoi taaksensa. Käytävä oli tyhjä.
“Hän kaatui portaissa. Se oli onnettomuus. Aiheesta ei sovi puhua sen enempää ellei halua hankaluuksiin.”

Minä olin hiljaa hetken ja päätin vaihtaa puheenaihetta.
“Kuule, onko tuo luukku tuossa seinällä roskakuilu?”

Rahko kääntyi katsomaan parin metrin päässä olevaa pientä ovea.
“Onhan se. Turha haaveilla pakenevasi sieltä, se johtaa suoraan roskauuniin. Sinne prinssi käski kipata edellisen rakastajansakin.”

Liikaa yksityiskohtia!
“Ei vaan kun täällä huoneessani on kaikki roskikset ääriään myöten täynnä, niin ajattelin että jos tyhjentäisit ne minulle.”

“Veisin sinun roskiasi? Luuletko minua palvelijaksesi? Vie kuule ihan itse vaan.”

“Juu juu, ei tarvitse tuohtua”, sanoin ja hymyilin itselleni. Ensimmäiset askelet huoneen ulkopuolella. Niin pieni asia tuntui suurelta voitolta.
Rahko asettui keihäänsä kanssa roskakuilun viereen vahtimaan.

Tyhjensin ensin uuden korillisen hedelmiä alas kuilusta ja hain sitten roskiksella vanhoja lastillisia.
“Miksi sinä heität hyviä hedelmiä menemään?”

“Minäkin taidan olla hieman enemmän lihansyöjä”, sanoin virnistäen. “Saan näitä monta korillista päivässä.”

Näin nyt hieman nurkan taakse, ja siellä näkyi alas vievät portaat. Minä en ollut kyllä tullessani kiivennyt mitään portaita.
“Onko tuo portaikko aina ollut tuossa?”

“Ei, se tuli tänä aamuna. Toivottavasti se pysyy tuossa ainakin muutaman päivän, sillä se oikaisee työmatkaani melko lailla. Aikaisempi käytävä mutkitteli varmaan kilometrin verran ylimääräistä.”

“Mitä? Muuttuvatko käytävät ja portaikot?”

Rahko nauroi hörönauruaan.
“Tietenkin muuttuvat. Ei kai tässä olisi mitään ideaa, jos ne olisivat aina samanlaiset.”

Minä en nähnyt kyllä mitään logiikkaa tässäkään. Miten minä ikinäkään löytäisin tieni ulos jos käytävät muuttuisivat?
“No miten sitten löydätte paikasta toiseen?”

“Tunnen sen tietenkin. Tiedän mihin olen menossa, ja suuntaan sinne. Mitä sitten jos reitti vähän muuttuu. Etkö sinä sitten tunne missä olet?”

“En. Missä minä olen?”

Nauru jatkui.
“Siinä sinulle riittääkin miettimistä, tyttöseni. Minä en tiennyt, että te ihmiset olette noin omituisia”, hän sanoi ja raapi suomuista poskeaan.

“No täällä ei ole ikkunoita. Olemmeko me maan alla?”

Hän nyökkäsi.
“Vuoren sisässä. Hienossa palatsissa.”

“Minä en edes tiennyt, että näillä vuorilla olisi... hovi.”
Minä en ollut ihan edes uskonut demonihoveihin ennen tänne tuloa.

“Ahaa, olit siis pahaa-aavistamaton muukalainen, jonka kylänvanhimmat lähettivät uhrina?”

“Ei, vaan tuleva appiukkoni lähetti minut viemään kirjettä sairaalle ystävälleen toiselle puolelle vuorijonoa.”

“Et tainnut olla mikään suosikkiminiä. Näistä vuorista ei pääse läpi ja sen pitäisi olla ihan yleistä tietoa. Sopimuksen jälkeen emme ole saaneet enää hakea ihmisiä kaupungeista ja kylistä, vaan on pitänyt tyytyä vuorille eksyjiin. Määrätietoisesti tulevat ovat lahjuksia.”
Rahko kohotti puhuessaan leukaansa, kuin tehdäkseen akateemisemman vaikutuksen.

Mikähän sopimus se sellainen oli?
“No herra Kurki ei varmaan tiennyt sitä”, minä puolustelin. Turhaan.

“Herra Prinssi on kyllä antanut sellaisen tiedonannon kaikkiin kyliin. Siitä on useampi vuosikymmen aikaa, mutta varmasti jokainen vuorten lähellä kasvanut tietää, ettei tänne ole tulemista leikkimielellä.”
Olin epäillyt petosta kyllä jo salissa Prinssin edessä, mutta työntänyt sen mielestä silloin. Oli liian loukkaavaa ajatella, kuinka pahasti minut oli petetty ja häpeällistä kuinka hyväuskoinen olin ollutkaan.

Kasvoin kauempana vuorista ja herra Kurki tiesi sen. Hän oli erikseen käskenyt minun olla hiljaa pikku tehtävästäni. En ollut kertonut edes Mikalle, jonka kanssa minun piti sentään mennä naimisiin!

Miksen ollut ymmärtänyt epäillä mitään? Herra Kurki oli osoittanut vastenmielisyyttään minua kohtaan vuosia ja minä olin uskonut hänen yhtäkkiä vain muuttaneen mielensä. Puristin käteni nyrkkiin ja syöksin hedelmät kuiluun sellaisella voimalla, että seinämään jäi lommo.
Kostaisin vielä, kunhan vain pääsisin täältä.


*

Lavande:
4. lukuNomen est omen


En enää jännittänyt Prinssin seurassa, odotin hänen tuloaan. Missään ei ollut mitään järkeä, olin varmaan jo ihan seinähullu. Päivän kohokohta oli nähdä hänet, silloin en enää murehtinut mitään tai miettinyt paljon mitään muutakaan. Oli jotenkin hankala muistaa, että tämä mies, jonka hymy sulatti minut yksinäisyydestäni oli myös se mies, jonka käskystä mätänin täällä.

“Hyvää iltaa. Minä haastaisin teidät shakkiotteluun”, minä sanoin, ennen kuin hän oli ehtinyt edes sulkea ovea perässään. Pelkäsin ajatusteni lähtevän harhailemaan ihan väärään suuntaan jollen menisi suoraan asiaan.

Hän rypisti otsaansa ja katsoi ympärilleen. Ei tyytymättömästi vaan mietteliäänä, arvelin.
“Hetki”, hän sanoi.
Kuulin kuinka hän käski käytävällä seisovaa vartijaa hakemaan laudan. Hän otti vasta tuodusta hedelmäkorista yhden persikoista ja tarjosi sitä minulle.

“Ei kiitos”, minä sanoin ja nojauduin kauemmas. Hedelmälihan makea tuoksu täytti taas huoneen ja oli saada polveni veteliksi. Tajusin etten kestäisi enää kovin paljon kauempaa. “Tuota, voisinkohan minä saada jotain muuta syömistä? Jotain ihmisille sopivampaa?”

“Etkö sinä tykkää hedelmistä?” hän kysyi, rypistäen otsaansa uudelleen.

“En minä sitä! Ne ovat taivaallisia. Jumalaisia suorastaan. Mutta kun en ole saanut mitään muuta. Moneen päivään. Ne eivät ole ihan hyväksi ruuansulatukselleni.”
Enkä ole syönyt mitään. Moneen päivään. Yritin olla miettimättä, kuinka kiusallinen tilanne tästä tulisi, jos Prinssi kieltäytyisi tai jos joutuisin kertomaan lisää kuvitteellisista mahavaivoistani.

“Mitä sinä haluaisit?”

Maitokiisselin kuva leijui ajatuksissani. Maitokiisseliä oikein täyteläisen vadelmahillon kanssa. Tai mannapuuroa ja mehukeittoa, jossa olisi kokonaisia marjoja seassa.
“Ihan vaan vaikka leipää.”

“Syötkö kalaa?”
Nyökkäsin, ja hän kävi käskyttämässä shakkilaudan kanssa palaavaa vartijaa.

“Täällä ei ole pöytää, eikä tuoleja.”
Vartija oli ehtinyt jo mennä. Prinssi palasi käytävälle ja kosketti seinää. Seinä värähteli, niin kuin se olisi ollut nestettä ja sitten sen pinnalle pulpahti hyvin kiinteän näköinen ovi.
Tuijotin sitä ällistyneenä. Ei seinä ollut reagoinut mitenkään, kun minä siihen olin nojaillut!
“Tule.”

Seurasin häntä seinän läpi uuteen huoneeseen. Se oli varasto täynnä sellaisia taitettavia tuoleja ja pöytiä, joita näki kaikissa saleissa ja kouluissa. Oli outoa nähdä jotain niin normaalia tällaisessa paikassa.
“Ota sinä tuolit”, hän sanoi.

Nappasin kaksi tuolia kainalooni ja hän kantoi pöydän. Kun me olimme taas käytävällä, hän huiskaisi vapaalla kädellään ja ovi suli pois.
“Onko huone silti vielä tuolla seinän takana?” minä kysyin kun hän asetteli nappuloita pöydälle. Lauta oli mäntyä ja tuoksui ihanalta.

“Ei tietenkään, minähän pyyhin oven pois. Se on pari kerrosta ylempänä, jossain poissa tieltä.”

Ihmeellistä! Pystyisiköhän hän taikomaan ulko-ovenkin esille noin vain?
"Voitteko te tehdä ovia minne tahansa?"

"Minne tahansa palatsin sisäpuolella. Se on minun oikeuteni."

Ruoka tuli juuri kun pelimme oli alkamassa. Kasvoton saviolio lykkäsi kärryn sisälle ja poistui kumarruksella. Prinssi istui paikallaan ja minä tajusin, että minun kuuluisi kai tarjoilla.

Minä en ollut liiemmin syönyt kalaa, koska se oli täällä sisämaassa niin kallista. Suurin osa jokien kalastuksesta oli valtion pyörittämää, niin ettei sieltä liiennyt tavallisten ihmisten toreille tarpeeksi eväkkäitä. Akatemian ruokalistoilla olin tosin tottunut turskaan - yleensä kalapuikkoina. Prinssi sanoi, ettei paljon muuta syönytkään kuin kalaa. Olin sanoinkuvaamattoman huojentunut tästä tiedosta! Mikä tahansa oli parempi vaihtoehto kuin ihmisliha.

Vedin kärryn pöydän viereen ja katselin hämmentyneenä tarjottimella olevaa ruokaa. Valkoisen retiisiraasteen päälle oli koottu siivuittain eri värisiä kalaleikkeitä hyvin kauniiseen muodostelmaan. Minä en tunnistanut kaloista yhtään ja näytti epäilyttävästi siltä, kuin ne olisivat olleet raakoja. Tarjottimen vieressä oli pieniä lautasia, keppejä ja pullollinen hyvin mustaa kastiketta. Tämä oli varmaan jotain superhienon väestön ruokaa. Oliko tätä turvallista syödä? Sulattaisiko minun ihmisvatsani edes mitään raakaa?
Minun typertynyt tuijottamiseni ei jäänyt huomaamatta, vaan prinssi otti viimein itse kaksi keppiä käteensä ja nosteli niillä kalasiivuja lautaselleen.

Yritin samaa, mutten saanut keppejä pysymään kädessäni saati onnistunut nostamaan niillä mitään. Loppujen lopuksi prinssi hymyili kärsivällisesti ja päätyi syöttämään minua, joka oli kiusaantumisestani huolimatta aika kivaa.

Minä panostin peliin sen verran, että arvelin sen olevan vielä jotenkin mielenkiintoista hänelle, mutten yrittänytkään voittaa. Halusin seurata hänen taktiikkaansa ja kokeilla millainen pelaaja hän on. Arvelin ihan hyväksi ideaksi esittää hieman tyhmempää, kuin mitä olinkaan. Samalla tekniikalla sain korttia pelatessa aina vastustajan korottamaan panoksia.

“Onko tämä kala raakaa, Teidän Korkeutenne?” kysyin, kun hän ojensi minulle tummanpunaisen kalanpalan. Ne maistuivat taivaallisilta ja minä luotin yksin Prinssin sanaan siitä, että ne sopivat myös ihmisille.

“On”, hän vastasi. “Se on tonnikalaa. Eikä sinun tarvitse teititellä minua kun olemme kahden.”

Se oli hyvä. Oli vähän vinksahtanutta joutua pokkuroimaan henkilölle, jonka kanssa harrasti seksiä.
“Mikä t-- sinun nimesi on?”
Tätä olisi tietenkin voinut kysyä jo aiemmin.

Prinssi ei kuitenkaan pitänyt kysymystä outona.
“Julkinen osa? Ivarus Jemini Melihesc Halfwan --”

Keskeytin lähettini siirtämisen.
“-- Arijoutsi Mantus Mictian Ahriman.”

Ja minä olin luullut Kurjen perheen lasten nimien olevan fiinit. Evalt Mikael ja Airi Lavantina tuntuivat yhtäkkiä ihan tavallisilta nimiltä.
“Aika pitkä. Kuka sinut nimesi?”

“Kuulemma kaikilla isän ystävillä oli ehdotuksia, joten hän yksinkertaisesti listasi ne peräkkäin ehdottajien arvon mukaan. Pitkä nimi on myös kätevä turvallisuussyistä. Jos joku yrittäisi kutsua minua tosinimelläni, ehtisin leikata hänen kielensä irti paljon ennen kuin hän pääsisi edes puoleen väliin.”

Nimillä oli jokin suurempi merkitys aina saduissa. Ehkä tässäkin oli kyse sellaisesta. Ainakin toivoin niin.
“Vai niin. Mitä nimeä ihmiset yleensä käyttävät?”

“En tiedä, kun saamme tänne niin harvoin ihmisiä. Edellinen nainen kutsui minua vain Prinssiksi.”

“Miten sinun vanhempasi nimittävät sinua?”
Minä en halunnut tehdä mitään samalla tavalla kuin tyttö, joka päätyi roskakuiluun. Minua harmitti ylipäätänsäkin olla 'nykyinen ihminen' tai nainen tai mikä lie. Minä olin minä, Pihla Ilmarintytär, enkä mikään edellisen korvike tai rotuni edustaja.

“Isäni kutsuu minua pojakseen.”
Prinssi ei nyt ihan ymmärtänyt, mitä hain takaa.

“Entä äitisi?”

“Minulla ei ole äitiä.”

“Minunkin äitini on kuollut”, kerroin. Tämä oli jokin, joka yhdisti meitä.

“Siitä ei varmaan ole kovin pitkää aikaa, jos sisaruksesi ovat vielä niin nuoria.”

Olisi todella paljon mukavampaa, jollen olisi valehdellut niin perustavanlaatuisista seikoista.
“Niin… Entä sinun äitisi kuolemasta?”

“Biologinen äitini kuoli kun synnyin. Kummini kasvattivat minut. He ovat itse asiassa tulossa vierailulle parin viikon päästä.”

Nyökkäsin.
”Sepä mukavaa.” Hyvin turha fraasi. Olisin kai voinut sanoa jotain, että olisi mukava tavata heidät, mutta olisiko se? Pohdin tätä hiljaa hetken ja palasin sitten takaisin itse asiaan. “Entä ystäväsi? Millä nimellä he kutsuvat sinua?”

Hän oli vaiti tovin, jonka aikana mieleeni juolahti, että kenties demonihallitsijoilla ei ollut hirveästi ystäviä.
“Prinssiksi.”

“Mikä noista nimistä on suosikkisi? Siis oikeasta nimestä.”

Hän vain kohautti olkapäitään. Tämä oli hämmentävän hankalaa.
"Ensimmäistä ja kolmatta saa käyttää yleisesti, yli kolmen nimen perättäin sanominen on rikos ja viidestä nimestä seuraa kuolemantuomio."

Kuulosti kovin pikkumaiselta syyltä saada tuollainen rangaistus, mutta kai nimissä oli jotain mystistä voimaa. Ihmisnimissä ei ainakaan ollut.
“Jos minä keksin jonkun lempinimen, saanko käyttää sitä?”
No kai olisin voinut kutsua häntä Ivarukseksi, mutta se kuulosti hieman vieraalta. Nimien kuuluu olla käytännönläheisiä. Kuten Jorma tai Pentti. Tai Pihla. Halusin joka tapauksessa kutsua häntä nimellä, ei pelkällä tittelillä. Se tuntui aidommalta, henkilökohtaisemmalta.

Prinssi siirsi ratsunsa uhkaamaan kuningatartani ja hymyili sitten.
“Kaikin mokomin.”

Sinä iltana hän jäi ensimmäistä kertaa yöksi. Kahden shakkipelin jälkeen valuimme nukkumaan ja yllättäen minäkin pystyin lepäämään sängyllä. Aikaisin aamulla hän nousi ja suuteli minua poskelle ennen kuin lähti.

Tuijotin kattoa, pehmeästi punastellen ja yritin päättää mitä mieltä kaikesta olin.

~*~
Olin juuri pukeutunut päivävaatteisiin (osasin viimein sitoa yhden kylpyhuoneesta löytyineistä verhoista ylleni), kun saviolio avasi oven. Menin pitämään hänelle ovea auki, hän raahasi mukanaan eväskoria, pahvilaatikkoa ja rekillistä vaatteita. Sillä aikaa kun hän veti vaaterekin sisään, minä livahdin ulos ja suljin oven perässäni. Olio hakkasi ovea sisäpuolelta, muttei tietenkään saanut sitä auki. Kohautin olkapäitäni. Harmin paikka!

Hyvä tuurini jatkui: Rahko ei ollut vartiopaikallaan, vaan käytävä oli tyhjä! Olin epäillytkin tätä, sillä yleensä hän tuli vaihtamaan pari sanaa kanssani heti vuoroonsa tullessaan. Kävelin ihan muina miehinä käytävää kulman taakse. Jos joku näkisi minut, niin en ainakaan mahdollisimman epäilyttävänä juoksisi vaan kävelisin leuka pystyssä.

Kulman takana oli toinen käytävä (portaikko oli kadonnut!), joka vietti hieman alaspäin. Seurasin sitä ja yritin olla huomioimatta kuinka sydämeni takoi.

Ohitin muutaman oven, mutta ne eivät auenneet. Harhailin ympäriinsä, ymmärtämättä ihan minne yritin päästä. Olinko nyt paennut? Kävikö se näin helposti?

Puolen tuntia kuljettuani myönsin olevani eksyksissä. En löytänyt mitään, enkä mihinkään, eikä minulla ollut hajuakaan missä olin. Jännityskin hiipui pikkuhiljaa. Käytävät eivät päättyneet, vaan aina oli uusi käännös tai risteymä. Oloni oli epäaito, ja näinkin jatkossa usein unta noiden loputtomien käytävien kulkemisesta.

Yksin oli ikävää.

Käännyin ympäri ja edessäni oli yhtäkkiä avoin oviaukko, josta avautui kapea näkymä korkeaan huoneeseen täynnä väkeä. Sama sali, jossa minun teurastamistani oli puitu muutama päivä sitten. Nyt olin kuitenkin sivuovella ja tuskin näin saliin. Edessäni oli pitkiä naisia ja miehiä, purppuraan, jadenvihreään ja kultaan verhoutuneina. Ihmettelin hetken yhden selässä kiinni olevia suuria kiiltäviä lisäkkeitä, kunnes tajusin niiden olevan laskostetut siivet. Monella oli myös sarvet, käyrät tai suorat, häntä tai muuten vain omituisia teräviä kulmia ja piikkejä kehossaan. Joukossa oli ihan pieniä otuksia istumassa muiden olkapäillä ja olentoja, jotka olivat lähemmäs kolmemetrisiä.

He naureskelivat ja puhuivat kovaäänisesti keskenään, terävät hampaat pilkahdellen. Tämä oli joukko, johon en koskaan sulautuisi. Kukaan ei huomannut minua, mikä oli hyvä.

Sitten joku setvi kurkkuaan ja sali vaimeni yhtenä humauksena. Se oli Prinssi!
Hän istui valtaistuimellaan rennon oloisena, pukeutuneena kultaan ja vihreään. Olin liian kaukana nähdäkseni yksityiskohtia, mutta hänen tukkansa oli letitetty yhdelle paksulle letille eteen. Sydämeni takoi hänet nähdessäni. Seisoin varpaillani, olin valppaampi. Tarkoittiko se sitä, että pidin hänestä?

Pääovet avattiin ja sisään talutettiin nuori mies. Oletin hänet demoniksi, vaikkei hän näyttänytkään mitenkään erikoiselta. Hän ei vaikuttanut olevan ainakaan yllättynyt seisoessaan Prinssin edessä. Salin toisella laidalla näkyi se ruma seinävaate, johon oli kirjailtu 'Kukaan ei pakene hovista'. Mieleni teki sylkeä sitä.

Valtaistuimen vieressä seisoi virallisesti vanha sarvipäinen nainen. Hän alkoi puhua, enkä minä ymmärtänyt sanaakaan siitä kielestä. Se ei ollut varsinaisesti edes sanoja, vaan helinää, sateen ropinaa ja huminaa. Naksautuksia ja supatuksia, omituista korinaa. Huomasin nostaneeni käteni korvilleni – äänet porautuivat suoraan kalloon.

Puhetta jatkui ihan liian kauan. En erottanut ääniä toisistaan tai huomannut puhujan vaihtumista. Nuori mies vaikutti kuitenkin nyt hätääntyneeltä. Olin todella iloinen, ettei minun tarvinnut olla hänen nahoissaan.

Prinssi ilmeisesti sanoi jotain, pitkänä, sähköisenä äänenä. Koko sali remahti nauruun, joka oli kuin kojootin haukahduksia. Sitten nuoren miehen tuonut vartija kohotti hilperiään ja sivalsi miehen kaulan auki. Mies korahti jotain, ennen kuin vajosi lattialle. Muun väen nauru taukosi hitaasti samalla kun veri levisi marmorilattialle.
Prinssi taputti käsiään yhteen ja kolme hyvin lyhyttä miestä riensi kantamaan ruumiin pois ja pyyhkimään jälkiä lattiasta.

Minun teki pahaa. Olin nähnyt ihan tarpeekseni, liikaakin, peräännyin oviaukosta ja lähdin pois. Halusin ihan minne tahansa muualle. Päätäni särki ja korvissa soi, kun kosketin niitä, sormenpääni värjäytyivät verestä punaisiksi.

Vähän ajan päästä ohitseni juoksi vartija. Katsoin hänen suomuista profiiliaan kun hän kiirehti ohitseni.
“Rahko!”

Rahko kääntyi ympäri kauhistuneen näköisenä
“Ei voi. Sen ainoan kerran kun olen myöhässä!”

Olin varma Rahkon olevan sitä tyyppiä, joka oli vähintään kerran viikossa myöhässä. Olin kuitenkin todella iloinen nähdessäni hänet. Oloni oli kehno ja hän oli joku jo vähän tuttu, ei niin uhkaava.
“Mitä kuuluu? Kiva päivä.”
Yritin turhaan kuulostaa rennolta ja naurahtaa päälle, sillä melkein vapisin äskeisen teloituksen jäljiltä. Olin ollut kerran ennenkin teloituksessa läsnä, ja sekin oli ollut kamalaa, muttei sitä sentään oltu pidetty viihteenä.

“Miksi sinä olet täällä? Miten ihmeessä?”
Rahko oli hieman hengästynyt.

“Rauhoitu! Olen kävelyllä. Tämä on ihan ok.”
Suin hiuksiani korvien eteen, niin ettei veri näkyisi.

“Onko?” hän kysyi epäilevästi.

Nyökkäsin. Hän halusi uskoa minua. Ehkä hän ei uskaltaisi kysyä keneltäkään varmistusta.
“Mutta minä en löydä minnekään. Saata minut takaisin. On nälkäkin.”

“Sinun pitää tietää, minne olet menossa”, hän ärähti samalla kun viittoi minua eteenpäin ja vilkuili paniikissa, ettei kukaan ollut huomannut meitä.
Pistin hänen kommenttinsa muistiin. Seuraavalla kerralla tietäisin ajatella vain ulko-ovea.

Kun pääsin takaisin huoneeni ovelle, livahdin sisään ennen kuin Rahko ehti sanoa mitään. Suljin oven saman tien perässäni. Savimies oli sisällä ja olisi varmaan näyttänyt todella vihaiselta, jos sillä olisi ollut kasvot.

“Odota”, minä huusin kun se tuli lähemmäs. Pelkäsin, että se hyökkäisi kimppuuni.
“Anteeksi, että lukitsin sinut tänne.”

Se astui askelen lähemmäs ja minä vedin vaaterekin väliin. Mitä jos se ei ollut sen vertaa inhimillinen, että sen kanssa voisi neuvotella? Oven sulkeminen tuntui yhtäkkiä tosi tyhmältä idealta.
“Ollaan kuitenkin kavereita. Minä voin auttaa sinua. Meikata sinulle vaikka kasvot!”

Aika epätoivoista. Enkä edes osannut liiemmin meikata – se oli rikkaiden kaupunkilaistyttöjen huvia. Köyhät maalaistylleröt saivat tyytyä nipistelemään poskiaan punaisiksi ja maalaamaan huulet puolukalla. Ei mitään naaman tupsuttelua muutenkaan olisi hyväksytty Akatemiassa.
Savimies kuitenkin pysähtyi ja vaikutti kuin olisi kuunnellut.
“Oletko sinä oikeasti savea? Mehän voisimme muovailla sinulle korvat ja kaikki.”

Minun hämmästyksekseni se pysähtyi ja nyökkäsi, mutta viittoili silti ovea kohti.
“Ymmärrän. Katsotaan kasvoja sitten seuraavalla kerralla kun tulet.”

Hakkasin ja potkin ovea suurta älämölöä pitäen, kunnes Rahko tuli avaamaan. Hän näytti melko kyllästyneeltä minuun, joten väläytin pelihymyni. Oloni oli jo paljon parempi.
“Tiedätkö, meidän täytyy korjata tuo lukko. Ovi menee koko ajan takalukkoon.”
En tiedä uskoiko Rahko minua, mutta ainakaan hän ei sanonut mitään sillä aikaa, kun näpertelin lukon parissa. Hän luultavasti katui koskaan puhuneensakaan minulle.

Lempiserkkuni Elias oli opettanut minua tiirikoimaan yksinkertaisia lukkoja ja purkamaan niitä. Hän oli paitsi sorminäppärä, myös mekaanisesti lahjakas, joten yleensä hän osasi myös koota purkamansa tavarat, toisin kuin minä, joka olin lahjakas ainoastaan hajottamaan. En pitänyt taitojani mitenkään rikollisina, sillä en koskaan ollut varsinaisesti varastanut mitään.

Akatemiassa onnistuin haalimaan hieman mainetta tiirikointitaidoillani: Sain hankittua takaisin huonetoverini Viljan homopornosarjakuvat lukitusta varastosta, mihin opettaja oli ne takavarikoinut. Ikävä kyllä arkkiviholliseni Airi Lavantina Kurki oli vasikoinut minut opettajille ja sain kuusi iltaa jälki-istuntoa työtä tehden, kahdelle kuukaudelle poistumiskiellon Akatemian alueelta muuta kuin marsseja tai erityistehtäviä varten ja karttakepillä sormilleni niin, että jousen jännittäminen ei tahtonut onnistua millään. Olin odottanut enemmän ruumiillista kuritusta ja julkista nöyryyttämistä, varsinkin kun en suostunut tunnustamaan, että olisin vienyt varastosta mitään. Kun minut viimein päästettiin ulkoilmaan, monet vihelsivät ja taputtivat ja Vilja tarjosi minulle kaupungilla annoksen jäätelöä. Jäätelö oli jotain sellaista, mitä meillä ei maaseudulla ollut, joten kirjeessä selitin Mikalle annoksestani kokonaisen sivun verran, vaikka hän oli tietenkin syönyt jäätelöä monet kerrat isänsä mukana kulkiessaan.
Vilja antoi minulle lisäksi nilkkarannekkeen, joka kuulemma suojasi kirouksilta ja demoneilta. Olin pitänyt sen kätkettynä saappaani sisään ja kieltäytynyt kertomasta edes Mikalle, mitä varten Vilja oli sen alkujaan tarkoittanut. Jos kysyttiin, sanoin sen olevan ystävyysranneke. Ironista kyllä se hiersi jalassa ratsastaessa, niin että jätin sen kotiin kun lähdin herra Kurjen kirjettä viemään.

Minut ilmiantanut Airi oli Mikan pikkusisko ja samaa maata isänsä kanssa. En koskaan ihan ymmärtänyt, miksi hän inhosi minua niin paljon. Hän ei lyönyt vetoa tai harrastanut uhkapelejä, joten hän ei koskaan ollut hävinnyt minulle mitään. Hän tuli rikkaasta perheestä, minä köyhästä, joten hänellä ei olisi pitänyt olla mitään aihetta kateuteen. Hän oli myös minua parempi melkein kaikissa kouluaineissa.

Hän oli hakenut Akatemiaan ihan eri syistä kuin minä. Minä olisin käynyt normaalin oppikoulun loppuun jos olisin pystynyt, mutta en onnistunut enää rahoittamaan sitä (parin vuotta korttia pelattuani olin perinyt niin paljon pikkuvippejä muutenkin köyhällä seudulla, että harva suostui pelaamaan minua vastaan ja oli hyvä, etten ollut saanut pidätysmääräystä). Halusin jatkaa vielä jossain opinahjossa, jossa olisi myös kirjasto ja Akatemia oli ainoa koulu, jossa sekä opiskeleminen, että asuminen oli ilmaista. Ainoa koukku oli koulutus sotilaaksi ja valtiolle lupautuminen. Rintamalle ei ollut pakko mennä, mutta Akatemian käyminen tarkoitti sitä, että valtio sai koska tahansa kutsua töihin ja määrätä asemapaikalle jonnekin, millaisiin tehtäviin nyt sitten joutuikin. Minä en pitänyt tätä yhtään huonona ehtona, sillä saattaisinhan päästä vieraille paikkakunnille, eikä tarvitsisi itse huolehtia työn hankinnasta.

Kukaan muu ei oikein ymmärtänyt minua. Meidän seudullamme armeijaa melkein vihattiin, sillä kutsunnoissa oli viety monesta perheestä pojat pois ja sotaorpoja oli hirvittävästi. Kuten minä. Joku kysyikin, että eikö minusta tuntunut häpäisyltä liittyä armeijaan, kun sota oli kuitenkin vienyt molemmat vanhempani. Yritin selittää, ettei kaikista Akatemiasta valmistuneista tullut sotilaita, eniten itselleni. Että sieltä pääsi vartiointitehtäviin eri kaupunkeihin ja muihin valtion virkoihin. Että en minä halunnut tappaa ketään, halusin vain jonkinlaisen muun tulevaisuuden, kuin  työskennellä jollekin nälkäpalkalla.

Minusta kuitenkin tuntui, että yleisesti ajateltiin minun pettäneen rauhaa rakastaneen isäni mennessä Akatemian pääsykokeisiin. Eniten kammosin tätini ja setäni tyhjiä reaktioita. Pelkäsin heidän halveksuntaansa hirveästi, vaikka vakuutin itseni kerrasta toiseen siitä, ettei koulu ollut huono idea.

Selvitin pääsykokeet onneksi hyvin pistein helposti. Airin pääsykokeet eivät menneet kovin hyvin, mutta hänen isänsä pystyi avittamaan kahisevalla suosikkilapsensa alkavaa kunniakasta armeijauraa. Herra Kurki oli myös nuorempana palvellut armeijassa ja jopa pitänyt siitä. Oli hankala ymmärtää, että minun rakas Mikani tuli sellaisesta perheestä.

Aikani askarreltuani sain lukon rikki. Ovi meni kiinni ja pysyikin, mutta lukkoon sitä ei enää saanut. Kamarini ei ollut enää vankila.

~*~
Halusin kokeilla kävelylenkkiä uudelleen, keskittyen johonkin päämäärään. Mietin, mitä tapahtuisi jos hokisin mielessäni “Haluan ulos!” samalla kun kävelisin. Toimiko palatsi minulle samalla tapaa kuin muillekin, vaikka olinkin ihminen? En kuitenkaan päässyt kokeilemaan ideaani, sillä Rahko seurasi minua minne meninkin ja sanoi, ettei kannattanut lähteä hortoilemaan minnekään enää tänään. Hän oli erittäin ärsyttävä, mutta uskoin vakaasti siihen, että tilaisuuteni tulisi vielä.

Myöhemmin päivällä aloin muokkaamaan kasvottomalle ystävälleni kasvoja. En tiennyt sitten yhtään mitä olin tekemässä. En ollut mitenkään lahjakas piirtämään tai maalaamaan, joten minulla ei ollut mitään kovin korkeita odotuksia savesta muotoilun suhteen.

Rahko tuli ovensuuhun seisomaan. Minä ja olio menimme kylpyhuoneeseen, sillä ajattelin hieman narsistisena katsovani peilistä mallia kasvojen tekoon. Lisäksi oletin meidän tarvitsevan vettä, sillä en aikonut vain kynsiä naamaa kokoon.

“Minä en näe mitä te teette”, Rahko nurisi.

“Tule peremmälle sitten”, minä sanoin. Täytin pesualtaan vedellä ja kastoin sormeni.
“Minä lupasin yrittää tehdä tälle tyypille naaman.”

Rahko hymähti.
“En minä voi astua kynnyksen yli. Hälytyskellot alkavat soimaan ja huomenna minulle pidettäisiin oikeudenkäynti Hänen Korkeutensa omaisuuden häpäisystä. Sitä paitsi, yrität ihan turhaan. Ei tuo ole mitään ruukkusavea, magia pitää hänet yhdessä.”

Minä sivelin varovasti märillä käsilläni savimiehen päätä ja mietin, minkä rikkeen mestattu mies oli tehnyt. Savi tuntui kylmältä ja liukkaalta.
“Minä tiesin sen”, mutisin samalla. “Taikuutta on oikeasti olemassa, eikö olekin? Minä tiesin sen aina!”

“Missä kiven alla olet oikein asunut?” Rahko kommentoi.
Muovasin silmille kuoppia ja jätin Rahkon kommentit huomiotta. Jälkeenpäin ajattelin aina, että kasvot olivat jo valmiina savessa, koska niistä tuli niin symmetriset minun lahjattomuudellanikin.

Ei niistä tullut kovinkaan inhimillisoä kasvoja - vielä. Mutta niissä oli kaikki, mitä pitikin. Silmät, nenä ja suu, vaikkakin ne olivat tässä vaiheessa hyvin suuripiirteisiä.

Hänen täytyi lähteä ja se oli hyvä, koska en olisi osannutkaan tehdä enempää.
“Korvat puuttuu”, Rahko sanoi ja se sai minut todella turhautuneeksi.
 
Kun olio oli mennyt ovesta, hymyilin Rahkolle. Haavekuvissani pamautin häntä nykillä nokkaan, peräännyin sitten hänen ulottumattomiinsa ja söin kolmioleivän olion tuomasta eväskorista iloisesti hymyillen. Sanoin vielä jotain nerokasta, kuten:
”Ei mitään henkilökohtaista, tuo on kaikesta siitä tönimisestä ja pelottelusta mitä sain kestää tänne tullessa. Kiitos kun kerroit, ettet voi tulla sisälle.”

Sen sijaan hymähdin vain jotakin, suljin oven ja vetäydyin sängyn viereen istumaan ja murjottamaan. Ei minun ollut varaa riidellä Rahkon kanssa, jäljelle ei jäisi ketään tässä hullujenhuoneessa, jos en olisi väleissä hänen kanssaan.
Minun oli koti-ikävä. Tai pikemminkin ikävä Mikaa, sillä siinä rotankolossa, missä aiemmin asuin ei ollut paljoa hurraamista.

Olikohan hän huomannut jo katoamiseni?

*

Lavande:
5. luku


Tapasin Mikan, kun olin vasta kymmenen. Silloin oli juuri käyty Pikasota, joka on ainoa sota, jonka muistan nimeltä. Hyökkäykset eivät yleensä yltäneet niin maaseudulle, kuin se kylä missä asuin isäni kanssa. Syystä tai toisesta kuitenkin juuri sinne tehtiin ilmahyökkäys, ja koko kylä paloi maan tasalle. Eloonjääneitä oli vain muutama, eikä isäni ollut heidän joukossaan.

Minä jäin siis kokonaan sotaorvoksi (äiti oli kuollut jo vuosia aiemmin edellisen sodan aiheuttamiin kulkutauteihin). Onneksi kuitenkin minulla oli täti ja setä, jotka automaattisesti ottivat vastuun minusta ja se oli kyllä kaikkien mielestä erittäin jalomielinen teko. Heidän maatilallaan minä elelin sitten Akatemiaan lähtöön saakka. Samassa kylässä myös tapasin Mikan. Hän tuli viettämään kesää sinne, kummiensa luokse, ja siitä meidän hieno ystävyystarinamme alkoi. Palattuaan kotiinsa Mika alkoi kirjeenvaihtoon kanssani. Me tapasimme aina kun hän tuli tervehtimään kummejaan ja vähitellen meistä tuli tosi läheisiä. Sitten lähdin Akatemiaan ja siinä vaiheessa meidän kirjeenvaihtomme moninkertaistui, kun minulla oli harmillisen vähän kirjoitushaluisia tuttuja. Kun minut erotettiin armeijasta, muutin automaattisesti Mikan kylään. En halunnut sedän ja tädin pettyneiden katseiden luo.

Mika harrasti hyväntekeväisyyttä ja köyhäinapua siinä muodossa, että toi minulle usein heiltä ruokaa ja vähän muutakin pikkutavaraa. Tämä raivostutti hänen isäänsä ja pikkusiskoaan, mikä oli sekin ihan mukavaa. Olin liian ylpeä pyytääkseni apua, mutta olin oikeasti hyvin kiitollinen jokaisesta kerrasta kun sain syödäkseni muuta kuin velliä ja minua harmitti, kun en keksinyt mitään keinoa, millä maksaa takaisin.

Koska Mika alkaisi epäilemään katoamistani? Lähtisiköhän hän etsimään minua? En ollut kertonut kenellekään, minne lähdin, joten kukaan ei osaisi yhdistää minua herra Kurkeen tai vuoriin. Ei kai hän kuitenkaan uskoisi, että olisin lähtenyt vain matkalle sanomatta mitään? En halunnut häntä tänne, mutta halusin, että joku jossakin ajattelisi minua. Että minulla oli jokin sidos ulkomaailmaan.

~*~
Prinssi tuli vasta seuraavana päivänä, ennen lounasaikaa. Hänet nähdessäni muistin heti, kuinka tyynesti hän oli seurannut teloitusta ja nauranut muiden mukana. Nyt hän kuitenkin hymyili minulle lempeästi. Kyseessä ei voinut olla sama mies.

Olin melko laittautunut, sillä olion tuomalla rekillä oli ollut kasoittain kauniita, hienoja vaatteita ja paljon kosmetiikkaa. En harmikseni ymmärtänyt mihin tarkoitukseen monikaan lukuisista pienistä puteleista oli, sillä niissä ei ollut käyttöohjeita, mutta ainakin tuoksuin hyvältä ja ylläni oli hempeä, ohuen ohut vaate. En tiennyt sille nimeä ja saatoin vain toivoa, että se oli oikein ylläni.

Vastasin hänen hymyynsä hieman pingottuneesti. En nähnyt mitään ulospääsyä tilanteesta. Hän kiersi kätensä ympärilleni ja painoi minut vasten rintakehäänsä. Ne olivat lämpimät, vahvat kädet.

Sitten en enää muistanutkaan mitä olin aiemmin murehtinut. Oli kuin aurinko olisi taas noussut kun hän oli vierelläni.
“Minulla on pari tuntia vapaata”, hän sanoi, kumartuen aivan korvanjuureen. Hänen  hengityksensä huokui iholleni, kaulaa pitkin leningin alle jännittävinä väreinä. “Huvittaisiko sinua..?”

Sitten hän ehdotti jotain melko rivoa.
“Minä pidän sinun luovuudestasi, Väinö.”

Hän tuijotti minua hämmentyneenä.
“Väinö?”

Eksyin hieman meidän kiehnäyksestämme.
“Niin. Eikö olekin hyvä nimi? Minä mietin ensin jotain väännöstä jostain sinun nimestäsi, mutten sitten oikeastaan muistanut niistä mitään.”

Hän katsoi minua pitkään ja arvelin hänen epäilevän minua vähä-älyiseksi, mutta sitten hän puhkesi hymyyn ja mieleni teki suudella noita huulia.
“Väinö”, hän sanoi olkiaan kohauttaen. Hänen kätensä eksyi nopeasti hieman sopimattomiin paikkoihin. “Siitä minun ideastani…”

Muutaman idean toteuttamisen jälkeen makasin häntä vasten sängyllä, hyvin alasti ja nihkeänä. Minä en pysynyt järkevänä hänen seurassaan. Kaikki pakosuunnitelmani hajosivat olemattomiin heti kun hän oli lähellä. Muistin hänen naurunsa teloitetun nuoren miehen ahdingolle ja minua kuvotti, että makasin sellaisen miehen kanssa. Minä kuvotin, ei hän. Ongelmani olivat niin mieltä raastavia, etten tiennyt itkeäkö vaiko nauraa.
“Minä haluan ulos täältä.”

“Pihalle? Et halua… Siellä sataa tänään.”
En tiennyt ymmärsikö hän minut aina tahallaan väärin vai ei. Suljin silmäni ja kuvittelin sateen. Lämpimän sateen, joka ropisi peltikattoa vasten ja tuudittaisi uneen. Ei mitään syksyistä vihmaa kurassa marssiessa. Kun avasin silmäni, oli vain hiljaista.

“Minulla on tylsää silloin kun sinä et ole täällä”, sanoin. Tosin ‘tylsää’ ei ollut ihan oikea sana sille. ”Tarvitsisin tekemistä.”

“Onhan täällä vaatteita ja meikkejä”, hän sanoi.
Mikset sinä ole onnellinen, kun sinulla on kerta vaatteita ja meikkejä?

“En kai minä voi koko päivää kuluttaa pukeutumalla ja riisuutumalla”, mutisin. ”Täällä on aika ikävää. Jos saisin hakea tavaroita kotoa, täällä olisi paljon mukavampaa. Voisin samalla hyvästellä isäni ja pikkusisareni, niin heidän ei tarvitsisi murehtia minua turhaan. Olisin sitten valmis olemaan täällä sinun luonasi.”

Höpötin. Olin nuorempana teeskennellyt joskus itselleni, että isä olisi vielä hengissä ja oli ollut vain pitkällä matkalla ja että menisimme kotiin. Joskus uneksin, että meitä oli vielä me kaikki neljä, vaikken oikeastaan muistanut enää äitiäni tai pikkusiskoani. Meistä oli otettu valokuva vähän ennen äitini ja sisareni sairastumista. Se oli minulla kotona odottamassa, raameihin kiinnitettynä. Täti ja setäkin olivat puhuneet välillä valokuvan ottamisesta. Meitä oli vain vähän liikaa yhteen kuvaan, niin että siitä olisi saanut mitään selvää. Eliaskin oli kihloissa ja menisi varmasti pian naimisiin ja hankkisi puolisonsa kanssa oikean lapsikatraan.

”Kovinpa kiitollinen sinä olet, Pihla”, hän totesi, syyttävästi. Hänen moitteensa sai minut häpeämään ja kääntämään katseeni pois. Jokainen poikkipuolinen sana rakastajaltani tuntui suoraan sydämessä. ”Tämä on sinun kotisi. Ei ole mitään ulkomaailmaa.”

Olin hetken hiljaa harmistuneena. Päätin kuitenkin jatkaa.
”Mutta meidän ihmisten täytyy katsos saada myös jaloitella, mieluiten ulkoilmassa. Tällainen sisällä paikallaan oleminen on terveydelle huonoksi.”

Hän älähti, kuin olisin saivarrellut.
”Ei minulla ole aikaa viedä sinua ulos, eikä sinun ole hyvä mennä ilman minua. Minnekään.” Vain takavuosien armeijakuri esti leukaani loksahtamasta auki. Hän ilmeisesti huomasi vierastukseni ja jatkoi pehmeämmin:
“Osaatko sinä lukea?”

En ilmeisesti vaikuttanut kovin älykkäältä tyypiltä. Kenties siitä olisi apua jatkossa, hän ei ainakaan epäilisi minun suunnittelevan mitään. Ajatus paosta kyti aina taustalla, vaikka aivoni pehmenivätkin Hänen Korkeutensa kainalossa.
“Osaan.”

“Haluaisitko kirjastoon?”

Minä halusin.

~*~
Kun olimme puhdistautuneet hieman ja taas vaatetettuja, seurasin Väinöä käytäviä pitkin. Kuljin vähän hänen jäljessään ihan jo siitäkin syystä, että hänen askeleensa olivat melkoisia harppauksia minun askeliini verrattuina. Rahko ei ollut vuorossa, mikä oli harmi, sillä olisin hyvin mielelläni ärsyttänyt häntä nyt kun itse Prinssi oli seurassani. Hänen karvainen kaverinsa sen sijaan oli. Vilkutin hänelle salaa oikein iloisesti. Oli hyvä idea tutustua mahdollisimman moneen.

Kirjasto oli hirvittävän korkea sali, jossa oli kirjoja monessa kerroksessa. Ilmassa leijui omituinen haju. Jouduin hetken miettimään missä olin haistanut moisen tuoksun ennen.

Isoäidilläni oli muutama aikakausilehti nuoruudestaan tallessa, kunnes setä oli löytänyt ne ja vaatinut poltettavaksi. Vanhat kirjat ja lehdet oli määrätty poltettavaksi, jottei kukaan saisi huonoja vaikutteita vanhasta ja väärästä tiedosta. Ilmeisesti ennen muinoin oli ollut paljon väärää, koska historiankirjojen tapahtumatkin alkoivat yleensä kymmenisen vuotta ennen minun syntymääni ja olen melko varma, että sitäkin ennen oli tapahtunut jotain. Mutta haju, sehän se oli. Vanha paperi!

Meitä vastaan tuli minun mittaiseni nainen, jolla oli harmaa jakkupuku ja mustan tukan seassa käyrät sarvet. Hänen silmänsä olivat kapeat, vihreät viirut ja ihonsa hyvin vaalea. Meidän kohdallamme hän päästi jonkin mehiläisten surinaa muistuttavan äänen, joka otti minua korviin.
“Voinko auttaa teidän korkeuttanne?”

“Neiti kaipaa luettavaa.”

Nainen kääntyi katsomaan minua ja hymyili hieman, kuin olisi söpöä, että osaan lukea.
“Sepä hienoa! Rakkausromaanit ovat täälläpäin.”

Seurasin häntä korkean kirjaseinämän luo. Selasin kirjoja, yksikään ei ollut tutun kuuloinen. Eivät ne muutenkaan kiinnostaneet minua, ei tässä tilanteessa.
“Tuota, rouva. Olisin haistavanani täällä jotakin vanhaa.”

“Anteeksi kuinka?” Hänen ilmeensä vaihtui hyvin jähmeäksi ja muodolliseksi.

“Tarkoitan siis, että onkohan täällä vanhoja kirjoja?”

Kirjastodemoni kasoi minua kuin tärähtänyttä.
”Ai ensipainoksia? Ja mistähän teoksesta?”

Enhän minä osannut nimetä mitään kirjoja!
“Minua huvittaisi lukea jotain vanhaa.”

Nainen katsoi ylitseni Väinöä. He eivät ymmärtäneet minua.
“Onko joku tietty vuosikymmen tai vuosisata, josta olette kiinnostunut?”

“Onko täällä historiankirjoja? Vaikka viisikymmentä vuotta vanhoja?”
Nainen ja Väinö katsoivat taas toisiaan. Sitten Väinö laski kätensä olkapäilleni jotenkin myötätuntoisesti.
“Haluaisitko romaanin sijaan mieluummin historiankirjan?”
Hän kysyi, vähän kuin lapselta.

Epäröin hetken. Tästä tuli nyt tällainen haloo, niin menin vähän hämilleni.
“Kyllä, kiitos”, vastasin kuitenkin.

~*~
Oli hyvä, että minulla oli nyt kirjoja, koska rakastajaani ei näkynyt neljään päivään. Huoneeseeni sulkeutuminen oli entistä ahdistavampaa. Olisi paljon kivempi sanoa, etten kuluttanut niitä neljää päivää vain odottamalla häntä, mutta juuri niin minä tein.

Suosioni Rahkon silmissä kasvoi hieman. Siihen auttoi paljon se, että pelatessamme jälleen korttia, hänen karvainen kimblekaverinsa sattui paikalle ja minä pyysin hänet mukaan peliin. Hänen nimensä oli Jaakko. Iskin Rahkolle silmää, kun pelitoverimme ei huomannut.

Jaakko oli tarkkaavaisempi ja fiksumpi pelaaja kuin Rahko, mutta hänkin hävisi surkeasti minulle. Minä hymyilin itsetyytyväisesti, Rahko hymyili. Ainakin maailmassa oli jotain, jossa olin hyvä.
“Et sinä sattuisi olemaan hyvä savenvalannassa, Jaakko?” minä kysyin. Olio halusi korvat.

“Neuvoja hän osaa antaa”, Rahko tuhahti. “Asiantuntijan lausuntoja aiheesta kuin aiheesta.”

Jaakko loi Rahkolle hyvin häijyn katseen. Minä tarkkailin heitä kiinnostuneena.
“No voit tulla neuvomaan minua muotoiluprojektissani seuraavan kerran kun tänne tuodaan ruokaa.”

Juuri niin hän teki. Olio tuli voileipäkärryn kanssa ja me leiriydyimme käytävälle. Ohikulkijoita ei ollut, ei tällä syrjäisellä kujalla, joten kukaan ei päässyt kysymään, minkä takia keskellä käytävää yksi vartija-asuinen demoni ahmi kolmioleipiä, sillä aikaa kun kolmasosan pienempi ihminen silitteli savimiehen poskea toisen demonin kommentoidessa vieressä.

~*~
Demonihistoria oli hämmentävää. Ja sitä oli niin pitkälle, että minua alkoi huimata kun yritin järkeistää asioita. Miksei Akatemian kirjoissa ollut historiaa kuin muutama vuosikymmen? Olin aina ajatellut, että silloin sivistys alkoi, mutta demonikirjoissa oli merkintöjä sodista, missä ihmisetkin olivat mukana, tuhansien vuosien ajalta. En ymmärtänyt edes niin suurta numeroa.

Kolmenkymmenen vuoden takaisille asioille oli varattu kokonainen oma kappaleensa. Silloin oli pantu käytäntöön “Liitto”, joka oli pyhä hyökkäämättömyyssopimus 'meiän wäen' ja ihmisten välillä. Sopimusta oli laadittu viisitoista vuotta ja sen tarkoitus oli pysäyttää sodat. Tässä kohtaa minua nauratti. En voinut muistaa ainuttakaan vuotta, jolloin ei olisi joko pelätty sotaa, oltu sodassa tai kärsitty sodanjälkeisestä kulkutautiepidemiasta tai ruuanpuutteesta, mutta ehkä kyseessä oli sodat ihmisten ja näiden örkkien välillä. En taatusti olisi värväytynyt Akatemiaan jos riskinä olisi ollut joutua taisteluun demoniarmeijaa vastaan.

Olin vähän pettynyt, ettei isoäitini ollut koskaan puhunut mitään näistä asioista. Hän oli tarpeeksi vanha, mutta ehkä nämä olivatkin salaisia juttuja. Demoneista tai sen sellaisista ei muutenkaan sopinut puhua julkisella paikalla. Pelkkä ajatus tuntui kiusalliselta. Ehkä vanha historia oli niin demonipitoista, että se päätettiin näin uudella ajalla siivota kokonaan pois.

Kirjassa oli kopio alkuperäisen sopimuksen allekirjoittajista. Hämmästyksekseni tunnistin yhden, hyvinkin kitkerästi.

Majuri Holmlund

Samalla käsialalla oli allekirjoitettu minun erotusasiakirjani, tosin titteli nimen edessä komeili nykyään jo eversti.

~*~
Minun potkuni olivat oikeasti surkeiden sattumusten sarja. Olimme vasta päässeet Akatemiasta ja edessä oli puoli vuotta armeijan palvelusta, jonka jälkeen meidät hajautettaisiin eri tehtäviin. Kävi niin surkeasti, että minä ja Airi jouduimme samaan joukkueeseen, joten hän käräytti minun pokeririnkini heti ensimmäisen viikon aikana. Sen takia jouduin huonoihin väleihin joukkueenjohtajani kanssa ja suunnilleen jokaisen muun leirin isomman kihon kanssa. Heillä oli aiemmin ilmeisesti ollut isoja ongelmia uhkapelaamisen kanssa. En ajatellut tätä silloin minään isona pahana, ainahan olin ongelmissa ja varmasti selviäisin loppuajan vähän vähemmän pidettynäkin.

Sain silloin hieman lisätienestiä välittämällä salaa kirjeitä meidän leiristämme miesten leiriin. Se oli melko uhkarohkeata toimintaa sen jälkeen, kun pokerinpeluumme oli kahdesti keskeytetty. Yleensä kaikki kuitenkin meni hyvin. Kirjeiden välitys oli sellainen tehtävä, josta sai rahan lisäksi muiden arvostuksen ja minä olin enemmän kuin vähän perso kunnialle ja kehuille.

Eräänä iltana kuitenkin kaikki meni pieleen. En ollut päässyt edes meidän leiristämme, kun yhtäkkiä kaikki lamput sammuivat. Sähkökatkos. Niitä kävi usein. Ajattelin pimeyttä etuna, mutta sitten kuulin ryhmän ihmisiä lähestyvän. Luikin nopeasti ja äänettömästi eteenpäin - ja törmäsin johonkin. Kuului tömähdys ja ärähdys, kun joku edestäni pöllähti selälleen maahan ja siitä vasta hälinä alkoikin.

Minun olisi kai pitänyt auttaa kaatunut ylös, mutta sen sijaan pelästyin ja aioin juosta karkuun. Silloin valot napsahtivat takaisin päälle. Näin joukkueenjohtajamme ja joukon muita tärkeitä pamppuja miesten puolelta. Maassa, rähmällään kurassa, makasi vanha viiksekäs mies.

Kävi ilmi, että viiksimies oli yllätysvierailulle saapunut eversti Holmlund. Meni hetki, kun tuijotin häntä kauhuissani sillä aikaa kun joku hänen mukanaan tulleista upseereista auttoi hänet ylös. Tyhmyydelläni ei ollut rajaa. Yritin vieläkin vain kävellä pois, kunnes minut pysäytettiin. Siinä vaiheessa runsas anteeksipyyntötulvani oli yhtä tyhjän kanssa. Taskuni tutkittiin ja kantamani kirje löydettiin. Se oli osoitettu E:lle, S:ltä, joten ketään muuta ei osattu sotkea mukaan, enkä minä laverrellut. Ajattelin olevani sankari ja saavani korkeintaan huomautuksen ja nuhtelun ja pari päivää ruumiillistä kuritusta.

Jos en olisi jäänyt pokerista kiinni, joukkueenjohtajalla ei olisi ollut niin kelvotonta kuvaa minusta ja hän olisi saattanut puolustaa minua. Jos en olisi yrittänyt pakoon, vaan olisin auttanut everstin heti ylös ja pyytänyt anteeksi, hän ei kenties olisi ollut niin vihainen. Mutta niin kuitenkin kävi, että minä olin tehnyt viimeisen virheeni ja minusta päätettiin tehdä varoittava esimerkki. Itsensä everstin allekirjoittama eroilmoitus.

Mika kuuli asiasta ensimmäisinä, koska Airin lomat olivat alkaneet samoihin aikoihin ja hän oli kertonut potkuistani kaikille. Mukaan lukien setäni ja tätini – en kehdannut tavata heitä ollenkaan. Sain seudullamme auttamattomasti luuserin maineen. Oli turha selitellä, että valtio tuskin luopui minusta kokonaan käytettyään hyvän tovin kouluttamiseeni ja että minut luultavasti kutsuttaisiin johonkin virkaan jonkin ajan kuluttua. Muut ihmiset näkivät minussa vain sotaorvon, joka oli ehdoin tahdoin häpäissyt isänsä kuoleman liittymällä armeijaan ja saanut saman tien potkut kelvottomuudensa takia. Sen jälkeen kun olin sopinut naimisiin menosta Mikan kanssa, hän lupasi kehystää eroilmoituksen tulevan talomme takanreunalle. Olihan se tavallaan arvopaperi.

~*~
Kun Väinö taas palasi, hän pyysi anteeksi poissaoloaan ja puhui kiireistään ja minä yritin olla tarrautumatta häneen. Minä olin aina täällä, hänen käytettävissään. Hän saattoi mennä ja tulla miten tykkäsi. Hänellä oli elämä ja ilmeisesti hänen olisi pitänyt olla myös minun elämäni.

Olin vähän pohtinut asioita ja päätynyt suuressa seinähulluudessani siihen, että minä ja Väinö tavallaan seurustelimme. Melko häiriintyneellä tavalla. Saadakseni hieman tasapainoa, meidän pitäisi tehdä kaikenlaista, muutakin kuin seksiä. Pelasin hänen kanssaan uudelleen shakkia ja yritin jutella mahdollisimman paljon - kysellä hovin asioista ja niin edespäin. Häntä ei kuitenkaan kiinnostanut puhua kanssani työasioista - hänellä oli mielessä paljon fyysisempää tekemistä.

“Eivät ne ole mitenkään mielenkiintoisia juttuja.”
Ehkeivät hänelle. Minä sen sijaan vietin päiväni pääasiaksi tässä vankilassa. Siinä tilassa jopa politiikka alkaa kummasti kiinnostamaan. Lisäksi olisin halunnut jonkun oikeutuksen sen nuoren miehen teloitukselle. Ehkä hän oli sarjamurhaaja tai raiskaaja.
“Ylihuomenna illalla on illalliset, joille osallistun. Hyvin epämuodolliset. Voit tulla mukaan jos haluat.”

Minä halusin.

”Haluatko istua erikseen vai vierelläni?” Tämä vaikutti tärkeältä kysymykseltä. ”Voin kyllä pyytää järjestää sinulle oman paikan.”

”Voin istua vierelläsi”, sanoin, koska olin yhtäkkiä pelkuri. Olisi ehkä turvallisempaa tarkkailla tilannetta hänen läheltään.

”Hyvä”, Väinö sanoi.

Olio kattoi meille taas raakaa kalaa. Lautasella oli nyt myös pieniä lonkeroisia otuksia, joita epäilin mustekaloiksi. Minä iskin savimiehelle silmää, paljolti siksi koska se pystyi vastaamaan siihen. Sillä oli silmät ja vieläpä silmäluometkin. Valkuaiset olivat hohtavan valkoiset ja iirikset säihkyvin hilein koristetut vihreät, sillä silmät oli maalattu kynsilakalla. Olin ajatellut kiinnittää sille seuraavaksi tekoripset kosmetiikkavarastostani.

Väinö tuijotti ystävääni otsa rypyssä.
“Mitä sinulle on tapahtunut?”
Hän korotti kätensä koskeakseen, jolloin minä ponkaisin ylös.

“Varovasti sitten!” minä huudahdin, vaikka järkevämpää olisi kenties ollut pysyä vaiti.
Olin kuullut Jaakolta ja Rahkolta tarinoita rakastajastani. Prinssin sormenpäissä oli niin paljon magiaa, että pelkäsin kasvojen sulavan kosketuksesta. Olin käyttänyt paljon aikaa Olion kasvoihin.

“Sinäkö nuo olet tehnyt?” hän kysyi ja tuijotti minua kuin häiriintynyttä. Hän veti kätensä takaisin. Nyökkäsin. Hänen ilmeensä suli hymyyn ja minä pidin siitä hymystä ihan älyttömästi.
“Typerys. Minkä ihmeen takia?”

Kohautin olkapäitäni ja hän nauroi. Ei mitään pilkkanaurua, vaan puhdasta hyväntuulisuutta. Minua ei jaksanut harmittaa hänen moitteensa.

~*~
Seuraavan päivän vietin peilin edessä, sovittaen erilaisia asuvaihtoehtoja hermostuneena. Olion tuomalla vaaterekillä oli joukko hyvin hienoja ja omituisia vaatteita. Tämä ei todellakaan ollut erikoisalaani. Oli sellaisia kangasrykelmiä, joita en osannut edes pukea. Oli pehmeitä vaatteita, joista ei tiennyt, olivatko ne toppeja, hameita vai alusvaatteita. Sitten oli sellaisia, kuten karmiininpunainen, kimalteleva kietaisumekko joka oli satumaisen hienoa, pehmeää kangasta ja laskeutui ylleni hyvin dramaattisesti.

Tuijotin peilikuvaani. Oli kuin pääni olisi liimattu johonkin muotikuvaan. Minä en sopinut mihinkään näistä vaatteista.
Masennuin. Koko elämäni olin haaveillut hienoista puvuista ja mekoista ja loppujen lopuksi olin liian maalainen mihinkään niistä.

Jaakko seisoi ovensuussa, kun hain rekiltä uuden satsin vaatteita kylpyhuoneeseen. Pidin ovea käytävälle auki, jotta ilma pääsi kulkemaan.
“Ihan samahan se on mitä laitat päällesi.”

“Miten niin?” minä kysyin samalla kun kieputin sinisen verhon näköistä pukua ylleni.

“No et kuitenkaan näytä hovinaiselta. Ei meikkiä, ei kunnon kampausta.”

Sain pyytää Oliolta mitä sitten satuin tarvitsemaankaan, oli Väinö sanonut, mutten saanut muita kun saviystäväni tänne. Ei siis ketään opettamaan ehostuksen saloja. Olin ensitöikseni pyytänyt kirjoitusvälineitä ja jotain vihon tapaista. Päiväkirjaksi, kerroin Väinölle hänen kysyessään. Pidin aina päiväkirjaa, selitin, mikä oli vale. Tyhjä, nahkakantinen muistio, jonka sain oli kai tulkittavissa päiväkirjaksi. Tarkoitukseni oli kirjata muistiin valheeni ja lopputulos oli hyvin Väinö-keskeiseltä näyttävä päiväkirja. Tiesin, että hän lukisi sitä jos vain saisi tilaisuuden. Olin harkinnut kirjoittavani jotain hänelle luettavaksi, että mielestäni hänen hiusrajansa nousi uhkaavasti tai että hän söi paljon enemmän kuin viisikymppisen miehen olisi syytä, mutten ollut varma kuinka pitkälle hänen huumorintajunsa ylsi.

“Eikä sarvia”, huomautin. En minä halunnutkaan olla mikään hovidemoni.

Illalla kuitenkin Olio toi minulle paketin.
Sisällä oli valkoista, hulmuavaa kangasta oleva housupuku, sininen silkkihuivi ja sen päällä kortti, jossa oli jokin töherretty symboli ja alla luki 'Väinö'. Housupuku oli hyvä. Se oli melkein kuin univormu. Pysyi ylläni ja ymmärsin miten pukeakin sen. Oloni oli hieman varmempi.

Paketin pohjalla oli vielä huiviin sopivat alusvaatteet, jotka näyttivät kovasti pienistä orvokinkukista tehdyiltä. Hypistelin niitä kummastuneena. Miten omituinen mies!

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu