Originaali > Scifi & Fantasia
Savipalatsi, K-16
Lavande:
Tapahtunut tähän mennessä: Prinssi ehdottaa kaameaa loitsua Pihlalle. Paljastuu, että kamarin ikkuna onkin vain lumetta. Pihla päättää ottaa Rahkolta selvää, mitä varten häntä vartioidaan ja päätyy Kaeti Acanthan makuuhuoneeseen.
11. luku
Kaeti Acantha marssi aamutakissaaan edestakaisin terävin liikkein. Hänen otsansa oli rypyssä ja hän puristi hiusharjaansa niin tiukasti, etten olisi hämmästynyt, jos se olisi naksahtanut poikki. Hän suunnitteli jotain, eikä ollut halukas ottamaan minua mukaan suunnitelmiinsa. Seisoin keskellä huonetta melko kiusaantuneena ja yritin keksiä jotain tekemistä. Annoin katseeni kiertää tiukasti pedatusta pylvässängystä lattialla lojuvaan rikkinäiseen tuoliin. Olimme edenneet yhden keskustelun aikana minun murhayrityksestäni pakosuunnitelmiin. En uskonut hetkeäkään, että Kaeti Acantha halusi oikeasti auttaa minua tai ettei hän puukottaisi minua selkään heti tilaisuuden tullen, mutta olin utelias mitä tästä yhteistyöstä syntyisi.
”Sinun täytyy mennä takaisin pian. Hänen korkeudellaan oli se hajamielinen ilme kasvoillaan... Hänellä on aina se ilme, ennen kuin hän..”
Loppua ei koskaan tullut ja olin melko kiitollinen siitä. Oli epäselvää kuinka läheisissä väleissä Väinö ja tämä nainen olivat olleet, enkä uskonut haluavani edes tietää.
”Huomenna. Tule tänne joko viideltä tai heti kun Prinssi lähtee, niin hoidamme sinut kauas pois Hovista.”
Ahdistus.
”Ai silloinko jo? Eikö se ole hieman hätiköityä?” Yritin pidätellä itseäni, mutta tämä tuntui liian nopealta kehitykseltä. Minun piti valmistautua henkisesti.
Sain osakseni vihaista kyräilyä.
”Ei. Aika pitää sopia nyt ja suunnitelma suorittaa mahdollisimman pian. Et voi ravata edes takaisin niin kuin tykkäät. Joku huomaa ennen pitkää. Enkä minä voi tulla luoksesi.”
”Entä jos viesti kulkisi Jaakon mukana?”
En itsekään uskonut ehdotukseeni, mutta sisuksiani vihlaisi kun ajattelin Väinön jättämistä.
”Ei, kukaan ei saa tietää. Ei kukaan muu, kuin me kaksi.”
”Ei tietenkään. En kerro kenellekään.”
Silloin hän hymyili.
”Et tietenkään. Minä pidän siitä huolen. Tiedän juuri sopivan kirouksen tähän tarkoitukseen.”
Se ei kuulostanut hyvältä. Oli aika neuvotella.
”Minä vaadin myös jotain. Sinä et saa surmata tai vahingoittaa minua. Jätät minut vähintäänkin ihmisasutuksen laitamille, turvalliseen paikkaan. Et saa myöskään lähettää ketään minun perääni tai kertoa kenellekään tapahtuneesta. Muuten en ole tässä mukana.”
Minun äänensävyni ei selvästikään miellyttänyt Kaeti Acanthaa.
”Sinä et ole sellaisessa asemassa, että voit asettaa vaatimuksia.”
Hän mulkoili minua hyvin murhaavasti hetken, kunnes päätteli ilmeisesti pelotelleensa minua tarpeeksi.
”Hyvä on. Nyt kirous.”
Astuin taaksepäin hermostuneena.
”Mitä se tekee?”
Oikeasti halusin kysyä, sattuiko se.
”Oi, ei mitään, kunhan et puhu mitään tänään täällä tapahtuneesta tai sopimuksestamme kenellekään. Et voi sanallakaan mainita minun osallisuudestani tai mitenkään vihjata siihen suuntaan. Muuten koet hyvin korventavan kuoleman.”
Mietin asiaa, mutta ilmeisesti suostumustani ei tarvittu. Kaeti Acantha piilotti kasvonsa kyynärtaipeisiinsa ja päästi omituisia sihahduksia suustaan. Hän nosti katseensa ylös kattoon ja laski kätensä antaen sormien valua kasvojen yli. Hänen kyntensä olivat vaihtuneet pieniin sinisiin liekkeihin, jotka koskiessaan huulia muuttivat ne taivaansinisiksi. Juutuin katselemaan lumoutuneena omituista rituaalia, kunnes hänen päänsä nytkähti kohti minua. Hän oli siinä samassa luonani, tarttui minua liekehtivillä sormillaan hiuksista, veti lähelle ja suuteli.
~*~
Kun pääsin takaisin huoneeseeni, marssin saman tien kylpyyn. Hinkkasin huuliani melkein joka saippualla, mutta en silti päässyt eroon suutani ympäröivästä omituisesta tunteesta. Oli kuin huuleni olisi peitetty johonkin öljymäiseen, joka ei näkynyt peilissä tai tuntunut koskettaessa.
Istuuduin peilin eteen ja levitin huulilleni punaa. En yleensä käyttänyt meikkejä, koska kukaan ei ollut opettanut, mitä niillä piti tehdä tai millainen lopputuloksen tuli olla. Olin nähnyt elämäni aikana niin vähän ehostettuja naisia, etten olisi osannut sanoa, mikä oli kaunista tai miten siihen päädyttiin. Ehkä huulipuna kuitenkin peittäisi loitsun.
Kaeti Acantha oli sanonut, että toinen vaihtoehto olisi vaatinut verenvuodatusta ja vaikkei hänellä ollut mitään sitä vastaan, tuoreita haavoja olisi hankalampi peitellä. Joten hän päätti pussata minua! Olisin ehkä loppuelämäni tyrmistynyt tästä.
Vatsanpohjassani pyöri ilkeä tunne kun odotin Väinöä. Oli kuitenkin aivan sama miltä minusta tuntui, nyt ei ollut enää vaihtoehtoja. Suunnitelma oli tehty ja sen mukaan toimittaisiin. Minun kasvoni tai mikään minun eleeni ei paljastaisi, että jotain oli meneillään.
Kun ovi kuitenkin kävi, säpsähdin ja käännyin ympäri hyvin vikkelästi. Tulija ei kuitenkaan ollut Väinö, vaan Kalevi tarjottimen kanssa.
”Ai sinä”, tokaisin ja henkäisin syvään. ”Janna ei tullut tänään?”
Kalevi olisi pudistanut päätään, mutta koska hänen liikeratansa oli melko rajoittunut, joutui hän kääntämään koko vartaloaan, että pääkin liikkuisi vaakatasossa.
Minä virnistin yritykselle. Kaleville ja Jannalle kehittyisi vielä ihan oma elekielensä. He eivät muutenkaan tienneet tai välittäneet muiden tavoista, joten oli yllättävää, että Kalevi edes tajusi pudistaa päätään.
”Istu vähän tähän minun seurakseni, Kalevi.” Saviolento nosti tarjotinta kömpelösti.
”Laske se vain jonnekin, ei sillä ole väliä”, sanoin. Kalevi istui viereeni lattialle, antaen hartioidensa lysähtää hieman.
”Sinun elämässäsi on tapahtunut melkoisia muutoksia, eikö vain?”
”Joo.”
”Ensin teimme sinulle kasvot ja sitten Jannalle. Oletko tyytyväinen lopputulokseen?” Tämä oli hieman riskaabeli kysymys, koska Kalevi ei ollut varsinaisesti kaunis minun käsieni tuotosten jäljiltä.
”Ojen.” Kalevi hymyili jähmeää hymyään.
”Ja olet mielestäsi onnellisempi nyt, kuin mitä ennen? Jannakin varmaan?”
Johdatteluni oli turhan raskasta. Yleensä kun näin savikavereitani, minä juttelin paljon kevyemmistä aiheista. En ollut mitenkään tietoinen siitä, millainen sielunelämä Kalevilla oli tai millä tasolla hän edes ajatteli.
”Joo.”
Se sai olon helpottuneeksi.
”Tosi hienoa. Minusta on ollut mukava auttaa teitä. Nyt kuitenkin tarvitsen apua.” Katsoin häntä tiukasti. ”Sinut ja Janna on määrätty palvelemaan minua, eikö? Te tuotte vuorotellen ruokaa tänne ja haette minulle kirjastosta kirjoja ja sen sellaista. Palveletteko te ketään muuta?”
”Prinssiä. Jos tahtoo.”
”No, tahtooko hän yleensä?”
”Ei.”
”Hyvä. Entä jos tulet tänne huoneeseen ja täällä on tapahtunut jotain yllättävää?”
Hän katseli vain minua eikä vastannut. Ehkei hän ymmärtänyt.
”Jos vaikka... makaan lattialla, enkä liiku. Koko päivän.”
Hän katseli minua edelleen ilmeettömänä. Tajusin maanneeni paikallani useampiakin päiviä, eikä kumpikaan ollut tehnyt mitään sen kummempia. Tuonut uuden tarjottimen ja vienyt edellisen pois.
”Entä jos olen loukkaantunut? Tai sanotaanpas vaikka, että en ole täällä. Menee kokonainen päivä, enkä ole täällä. Mitä sinä sitten teet?”
Kalevi mietti kuumeisesti. Ehkä hänen oli vaikea nähdä epäkohtia minun skenaarioissani.
”En tiejä. Prinssi? Häjytys?”
”Ai sinua ei ole ohjeistettu. No, jos joskus kävisi niin, että minä olisin poissa, eikä teille ole ilmoitettu, ei turhaan kannata huolestua. Ei vaikka menisi parikin päivää. Autat minua ja kaikkia parhaiten, kun ette Jannan kanssa tee mitään sen kummempia. Voit sanoa sen hänellekin.”
”Joo.”
~*~
Väinö saapui viimein illalla. Minun ei tarvinnut esittää ihan liian normaalia, koska viime tapaamisemme oli jättänyt välimme melko kiusallisiksi. Minä olin tunnustanut tunteeni, Väinö oli sivuuttanut sen ja kysynyt, josko haluaisin elää vain silloin harvoin kun hän ehti käymään luonani. Harmillisinta tässä oli ehkä, että elämäni olisi varmasti paljon onnellisempaa hänen ehdottamallaan tavalla. Ei olisi masennusjaksoja, vain paistattelua hänen valossaan. En silti voinut olla miettimättä, kuinka pitkiksi välit meidän tapaamistemme välillä saattaisivat venyä. Ehkä hän aikanaan kyllästyisi minuun, eikä enää tulisi ja minä nukkuisin koko ikuisuuden.
”Hei”, tervehdin nähdessäni hänet. Hänen hiuksensa oli kammattu taakse, ilmavan oloinen puku hohti sinisinä kuvioina valkealla taustalla. Kävelin häntä vastaan ja tartuin käsistä.
Hän hymyili lempeästi ja oli suudella, jolloin kuitenkin väistin.
”Odota hetki. Minulla on tätä huulipunaa, se tahraa kauheasti ja sitä on tosi hankala saada pois. Pitääkö sinun mennä vielä jonnekin tämän jälkeen?”
Hän älähti.
”Pitää. Oletpa sinä älykäs kun tulit ajatelleeksi.”
Hymyilin oikein leveästi.
”Kukaan ei ole ennen sanonut minua älykkääksi!”
Vale... Olin saanut Akatemiassa pikku operaatioillani ja tempuillani vaikka millaisia kehuja.
”En olisi punannut huuliani, jos olisin tiennyt sinun tulevan. Harmi!”
Mutristin huuliani harmistuneena.
”Minä kaipain sinua”, sanoin ja ääneni putosi tahtomattakin latteammaksi. Sydäntä särki.
Väinö aikoi sanoa jotain, mutta minä pelkäsin sen olevan jotakin, joka mahdollisesti romuttaisi minut.
”Hei, pelataan taas jotain!” hihkaisin.
”Taasko shakkia?”
”Ei, pelataan sitä ensi kerralla. Mistä muista peleistä sinä pidät?”
Väinö haetutti meille pelivälineet. Toivoin laatikosta avautuvan Kimblen, mutta Väinö ei kai ollut noppapelien ystävä. Lauta oli puinen ja sitä halkoi ristikko. Laatikossa oli myös kahdessa hyvin elegantissa purkissa pieniä litteitä kiviä. Mustia ja valkoisia.
”Onko tämä tammilauta?”
”Ei, se on pyökkiä.”
Tarkoitin tammipeliä, mutta kun Väinö alkoi selittää sääntöjä oli peli minulle vieras. Me pelasimme ja minä hävisin surutta. Tuntui liian vaativalta keskittyä myös peliin. Väinö katseli minua herkeämättä liikutellessaan pelinappuloitaan. Hänen ilmeensä oli synkkä ja olisin halunnut tietää, mitä hän mietti. En kuitenkaan kysynyt. Vielä viikko sitten olisin kysynyt.
”Pidätkö sinä koskaan lomaa?”
Hän hätkähti.
”En oikeastaan. Prinssiys on kokopäivätyötä.”
”Ehkä sinun pitäisi. Voisit rentoutua vaikka viikon.”
Väinö naurahti ajatukselle ja haroi hiuksiaan kiusaantuneena.
”Ehkä minun pitäisi siirtyä hieman väljempään aikatauluun tosiaan.”
Hän vaikutti siltä, kuin aikoisi kysyä jotain, mutta ei sanonut mitään. Pelasimme pelimme loppuun hiljaa. Hävisin.
”Minun pitää varmaan mennä. Kello alkaa olla paljon.”
”Pitääkö?” huuliltani pääsi. En halunnut kohdata tätä hetkeä.
”Olen luvannut illallistaa erään neuvonantajani ja kenraalini kanssa.”
Hän nousi lähteäkseen. Peli oli koottu takaisin laatikkoon.
”Lauta voi jäädä tänne niin voit harjoitella.”
”Minä...”
Halusin sanoa sen vielä uudelleen, nyt kun en ollut humassa. Olin kuitenkin surkea pelkuri. Entä jos hän nauraisi tai töksäyttäisi, ettei tuntenut mitään sen kummempia minua kohtaan?
”Tiedäthän. Tiedät kyllä, vai mitä?”
Hän hymyili vaisusti.
”Oletko miettinyt ehdotustani?”
Ei tätä nyt.
”Puhutaan siitä ensi kerralla”, tokaisin reippaasti.
Hän sipaisi hiuksia sivuun otsaltani.
”Älä ole surullinen. Minulla on sinulle ehkä yllätys ensi kerralla.”
Hän kumartui suudellakseen minua, mutta väistin. Vaati melkoisen sisäisen taistelun onnistua siinä.
”Höh, Väinö. Et voi mennä illallisille kasvot huulipunassa!”
Hänen huulensa hipaisivatkin vain otsaani ja minä roikuin siinä tunteessa. Sitten hän poistui sanomatta enää mitään. En liikkunut pitkään aikaan.
”Minä rakastan sinua”, sanoin ovelle hänen perässään.
~*~
En romahtanut vielä.
Olisi pitänyt kai levätä, mutten uskonut voivani nukkua tai sitten nukkuisin liian pitkään. Vaihdoin vaatteita ainakin viidesti, päätyen viimein valkoisiin liehuviin housuihin, jotka kiinnittyivät suurella soljella olkapäälleni. En tiennyt millaisia värejä valita, kun en ollut selvillä mistä kulkisimme ja millaisessa maastossa. Suurin hankaluus oli löytää kengät, joilla voisi kävellä epätasaisessa maastossa. Minulla oli vaikka minkälaisia jalkaviritelmiä, mutta mitään oikeasti kävelemiseen tarkoitettua oli vaikea löytää.
En jaksanut uskoa, että pääsisin oikeasti kotiin. Sen sijaan tiesin ja hyväksyin, että jotain oli tapahtumassa. Jännitti hieman holtittomalla tavalla. Ehkä kuolisin.
Kuljin ympäri huonetta levottomin askelin ja yritin miettiä, mitä ottaisin mukaan. Olisin mieluiten lähtenyt samoissa vaatteissa kun olin tullutkin, mutta se ei nyt ollut mahdollista. Olisin tarvinnut mukaan myös vettä, mutta minulla ei ollut mitään järkevää sen kuljettamiseen tarkoitettua astiaa, joten annoin sen olla. Joisin paljon ennen lähtöä ja jos Kaeti Acantha tosiaan saisi minut ulos, ei veden löytämisen pitäisi viedä päivää kauemmin.
Yritin tsempata itseäni vähän väliä, mutta jännitys oli käydä sietämättömäksi. Ravasin huonettani ympäriinsä lumeikkunastani kajastavassa kuunvalossa. Kamarini oli sen verran pieni, että jokainen nurkka oli käynyt tutuksi. En voinut istua sänkyni laidalla saamatta viiltäviä takaumia minun ja Väinön yhteisiin hetkiin. Älähdin tuskastuneena. Täytyi saada jokin pala mukaan, jokin matkamuisto hänestä. Korut ja vaatteet tuntuivat melko samantekeviltä. Etsin häneltä saamaani karmeaa patsasta, mutta se oli kadonnut, joten lopulta kauhaisin vain purkista pelinappuloita ja tungin ne taskuuni.
En jaksanut enää odottaa. Olkoon kello mitä tahansa, kaivoin liidunpätkän taskustani ajatellen Kaeti Acanthaa ja piirsin itselleni oven.
*
Lavande:
Tapahtunut tähän mennessä: Kaeti Acantha laatii suunnitelman. Pihla juttelee Kalevin kanssa ja yrittää hyvästellä Väinön. Suuri pakomatka alkaa.
12. luku
Tietenkään oveni ei vienyt sinne, minne pitikin, koska kaikesta huolimatta ajattelin Väinöä. Kun huomasin olevani hänen makuuhuoneessaan, vastapäätä sänkyä, jolla hän ohuen silkkiverhon takana makasi, sydämeni jätti välistä lyönnin tai pari. Hän tuijotti alasti kattoa, valkeat hiukset sotkuisesti tyynylle levittyineinä. Jähmetyin paikoilleni. En tiennyt mitä sanoa, jos nyt jäisin kiinni. Vilkaisin taakseni – ovi oli kadonnut jälleen.
Väinön rintakehä kohoili hitaasti, mutta hyvin tasaisesti. Huojennuin tajutessani hänen nukkuvan. Olin tullut tänne aiemminkin hänen nukkuessaan, eikä hän ollut silloinkaan huomannut minua. En uskaltanut jäädä piirtämään uutta ovea paikkaan, jossa hän heti havahtuessaan huomaisi minut, joten kiersin kasvot häntä kohti huoneen halki avonaiseen oviaukkoon ja peruutin oikein hiljaisin, tasaisin askelin pois. Viimeinen silmäykseni hänestä oli hyvin levollinen. Laskeuduin portaita alas kammioon, jonka keskellä kasvoi se kaunis puu. Etsin hyvää paikkaa piirtää uusi ovi jo rauhoittuneena. Puulla oli hyvä vaikutus ja olin melkeinpä iloinen, että olin päässyt näkemään sen jälleen.
Katseeni osui muista erottuvaan, koristeltuun oveen. Kun olin aiemmin kysynyt, mitä sen takana oli, Väinö oli haluton vastaamaan. Uteliaisuus vaivasi mieltäni kovasti, mutten uskaltanut koskea siihen nyt, mikäli siihen olisi liitetty jokin hälytys.
Sen sijaan piirsin vapaalle seinätilalle uuden oven miettien Kaeti Acanthan vihreitä viirusilmiä ja häijyä hymyä.
~*~
Pääsin pois Väinön kamarista, mutta en edelleenkään päätynyt Kaeti Acanthan huoneeseen. Olin tavallisella käytävällä, joka näytti ensin autiolta, joten astuin pois oviaukosta ja annoin oven kadota. Sitten kuulin nopeat, napakat askeleet ja urahtelevaa puheensorinaa. Joku oli tulossa.
Ei ollut aikaa piirtää uutta ovea ja koska paluuta edelliseenkään ei ollut, hain nopeasti piilopaikkaa. Vasemmallani tie näytti jatkuvan melko loputtomiin samanlaisena. Se ei siis tarjonnut kätköä. Oikealla puolellani käytävä päättyi pian toiseen ristikkäiseen käytävään, ja sieltä lähestyvät askeleetkin kuuluivat. Painauduin paniikissa hyvin littanaksi seinää vasten aivan reunalle, toivoen, että kuka sieltä sitten olikin tulossa, oli marssimassa suoraan eikä kauheasti vaivautuisi vilkuilemaan ympäriinsä.
Oikealta puoleltani käveli kaksi minulle tuntematonta vartijaa miekat vöillään. Häijyn näköisiä molemmat. En uskaltanut edes hengittää. Luulin kuitenkin päässeeni jo pälkähästä, he olivat ohittaneet minut vilkaisemattakaan suuntaani, kunnes toisen taskusta levähti jotain lattialle. Pelikortit.
Kyseinen tyyppi oli minua reippaasti pidempi helttapäinen olento. Päätin hänen olevan hirvittävän ruma ja vastenmielinen otus.
”Kömpelys”, urahti toinen.
Korttinsa pudottanut pysähtyi ärähtäen ja minä katsoin kauhun vallassa, kun hän alkoi hitaasti kääntyä kohti minua päin. Tämä muuttuisi hyvin nopeasti kuolonkamppailuksi.
Vastakkaisesta suunnasta lähestyi kuitenkin joku hyvin napakoin askelin ja molemmat vartijat suoristautuivat. Olin juuri hivuttautumassa sivummalle, kun tulija näki minut.
Kaeti Acantha.
En ole varmaan koskaan ollut yhtä iloinen jonkun näkemisestä! Hän tuijotti minua jähmeästi ehkä puolen sekuntia ja käänsi sitten katseensa pois. Kaksi vartijaa seisoi kädet vartalon viereen liimattuina, kasvot lattiaa kohden käännettyina ilmeisesti jonkinlaiseen kunnianosoitukseen tai viralliseen asentoon. Heidän nöyryytesä ja univormujensa karuus korosti entisestään Kaeti Acanthan aatelista ja itsevarmaa olemusta.
”Te siinä! Miksi lorvitte täällä?”
Vartijat säpsähtivät terävää ääntä.
”Me- minä pudotin korttini. Me olemme juuri menossa --”
Kaeti Acantha heilautti kättään niin että hänen pitkä jäykkä hihansa loi ilmavirran joka pöllytti lattialla lojuvia kortteja ja leuhahti viimein hikisille kasvoilleni.
”Ei kiinnosta.”
Vartijat painoivat päänsä ja helttapää aikoi kumartua poimimaan korttejaan.
”Pois minun silmistäni. Antakaa sen roskan olla!”
Molemmat jähmettyivät jälleen. Helttapäätä varmaan sapetti.
”Kyllä, neiti.”
Sitten he kiiruhtivat naisen ohi ja katosivat viimein näkyvistä. Kortit lojuivat edelleen lattialla.
Päästin ulos pidättelemäni henkäyksen.
”Entä jos he olisivat lähteneet kulkemaan toiseen suuntaan?”
Kaeti Acantha hymyili oikein kylmästi ja venytteli pitkiä luisevia sormiaan.
”Ala tulla!”
~*~
Suurin koettelemus paossani oli ehkä kuitenkin seura. Sain kuulla nimittäin hyvin tarkkaan Kaeti Acanthan elämästä ja statuksesta. Hänen äitinsä oli akateemikko ja kirjastonhoitaja, mikä oli ilmeisesti jotain kovin ihmeellistä. Hänen isänsä oli taas niin hienoa syntyperää, että ei voinut käydä paljon missään, koska monikaan paikka ei ollut hänelle tarpeeksi elegantti. Isä oli omistanut elämänsä kauneudelleen ja äiti uskomattomalle ymmärrykselleen ja viisaudelleen ja tästä liitosta oli syntynyt edelläni kulkeva ärtyisä rakkauden hedelmä.
Minut oli jälleen loitsittu, mutta tällä kertaa siihen ei onneksi liittynyt pussailua. Kaeti Acantha oli vetänyt sormiensa väleistä ohutta seittiä mumisten jotain ja puhaltanut sen sitten käsiensä suojasta päälleni. Se satoi mustana kiiltävänä tomuna ja muodosti kuoren ympärilleni. Valeasu, hän selitti.
Kulkiessamme käytävää pitkin en voinut olla ihmettelemättä ulkomuotoani. Minulla näytti olevan enää neljä tummaa sormea, joista joikaisen päästä kasvoi hapsumaista karvaa. Olomuotoni oli muutenkin kovin karvainen ja kyynärpääni terävät. Olisin halunnut nähdä kasvoni, mutta tietenkään mukanani ei ollut peiliä.
”Kai tästä pääsee eroon sitten myöhemmin?”
Hän kääntyi katsomaan minua yllättäen.
”Sinä et tiedä?”
Rypistin otsaani.
”Kerro nyt vain miten! Kuluuko se pois ajan kanssa?”
Hän hymyili.
”Älä hermostu. Voin ottaa sen pois sitten.”
Käytävät muuttuivat synkiksi luolastoiksi. Lattia vaihtui maaksi, eikä takana näkynyt enää kuin pimeyttä. Kaeti Acantha oli loihtinut esiin ilmassa leijuvia valopalloja, jotka kulkivat edellämme.
”Miksi me menemme tätä reittiä?”
Hermostutti, että hän vain jättäisi minut jonnekin tänne pimeään.
”Täällä pitäisi olla salareitti ulos. Emme voi mennä mistään, mitä seurataan.”
Uskoin häntä.
”Miten tiedät siitä, jos se on salainen?”
”Se ei kuulu sinulle. Sain tiedon vastapalveluksena paljon ennen sinua.”
Kaeti Acantha aloitti uuden paasauksen. Tällä kertaa se ei ollut hänen hienoista sukujuuristaan, vaan miten täydellisesti hän sopi yhteen Väinön kanssa. Heillä oli niin paljon historiaa – heillä oli ollut lapsina sama opettaja ja kaikki, siis ihan kaikki, olivat odottaneet heidän kihlaustaan. Väinön voimat ja Kaeti Acanthan täydellinen perimä olisivat olleet taivaallinen liitto, jos Väinö vain olisi suostunut siihen. Vaikka sitä oli vihjattu, Väinö ei vain kosinut tai edes ehdottanut seurustelua. Kovin harmillista!
Kaeti Acantha näki minut ratkaisevana esteenä hänen ja täydellisen onnen välissä. Minulla oli kosolti teräviä huomioita aiheesta, mutta viisaasti jätin ne sanomatta ja tyydyin urahtelemaan jotain sopiviin kohtiin.
”Ihmisyys on ongelma. Se edellinen tyttö oli ensimmäinen meidän välissämme. Hänen kuolemansakaan jälkeen tilanne ei enää parantunut... Kyllä se varmaan olisi ajan mittaan, ellet sinä olisi tullut kuvioihin.”
Tunsin synkkää tyytyväisyyttä siitä, että kilpailin tätä naista vastaan. Väinö ei varmastikaan valitsisi häntä koskaan.
Polkumme loppui viimein seinään. Odotin, että jostain olisi avautunut salaovi, mutta sen sijaan seuralaiseni otti taskustaan pienen oranssin putkilon, jonka päässä oli valkoinen korkki. Hän kiersi sen irti, sen sisässä rapisi jokin, ja esiin paljastui kaksi rinkulaa varren päässä. Hän kastoi päätä putkilossa olevaan aineeseen ja vei sen sitten huulilleen ja alkoi puhaltaa. Rinkulasta kohosi saippuakupla. Läimäisin otsaani, koska se tuntui niin typerältä. Kaeti Acantha jatkoi kuitenkin puhaltamista ja kupla sen kun kasvoi ja kasvoi. Hän puhkui kuin viimeistä päivää ja viittoi minut välillä apuun. Vaihdettuamme vuoroa puuskutin ilmaa keuhkoistani niin kauan, että päätä särki ja pelkäsin pyörtyväni. Kun olisin taas ollut kunnossa, minua ei enää tarvittu.
Edessämme oli valtava saippuakupla, ainakin kaksi metriä suuntaansa. Katselin sitä äimistyneenä, kunnes Kaeti Acantha tönäisi minut sitä päin. Rikkoontumisen sijaan minä tupsahdin kuplan sisälle ja mätkähdin vasten sen omituisen kimmoisaa sisäseinää. Kaeti Acantha seurasi minua huomattavasti elegantimmin.
Kun me molemmat olimme onnellisesti taikakuplassa, se alkoi kohota. Luulin sen ensiksi osuvan kattoon, mutta se ahtautuikin seinämässä olevaan rakoon. Kupla venyi ja näytti siltä, kuin mekin olisimme venyneet sen mukana. Se päästi poksauksen päästyään raosta läpi. Ääni kuului kumeana kuplan sisään.
Seilasimme pimeässä ilmavirran kieputtamina hyvän aikaa. En uskaltanut puhua mitään. Istuin vain pohjalla, koska menetin tasapainoni hyvin nopeasti seistessä. Kaeti Acantha seisoi paikallaan hievahtamatta, totinen ilme kasvoillaan.
Kun silmät sokaiseva, hehkuva valkoisuus paistoi edessä, nousin ylös pongahtaen. Ilma oli kuitenkin niin huonoa, tai ehkä koska olin jännittänyt niin paljon tai kun nousin niin äkkiä... No, joka tapauksessa. Minä pyörryin.
~*~
Virkosin varmaan melko pian ja se oli huonovointisuudestani huolimatta maailman ihanin herääminen. Olimme ulkona! Pallo kieppui ilmassa, kallioiden lomassa ihanassa, aurinkoisessa päivässä. Tärisin tuijottaessani maailmaa alapuolella. Kaeti Acantha katsoi minua nenänvarttaan pitkin ja minä käännyin nopeasti pois. Pitikö minun juuri hänen nähden pyörtyä!
Katsoin alle levittyvää maisemaa, yrittäen tajuta, että me tosiaan lensimme! Saippuakuplassa! Pidin sormet visusti piilossa koko matkan, enkä uskaltanut liikuttaa jalkojanikaan, ettei kupla vain särkyisi. Pudotus oli ikävä.
Taivaalla liitely sujui rauhallisissa merkeissä. Kaeti Acantha ei innostunut puhumaan, ellei aiheena ollut hänen erinomaisuutensa, joten olimme mieluummin hiljaa. Aurinko katosi pikkuhiljaa tummenevan pilviverhon taakse.
Kun tajusin tunnistavani jo maisemia, riemua oli hankala pidätellä. Uskalsin toivoa ensimmäisen kerran, että pääsisin vihdoin kotiin. Kupla laskeutui alemmas, niin että korkeana kasvava heinä melkein kutitteli sen pohjaa.
”Sinä jäät nyt pois. Ei ole sopivaa, että menisin lähemmäs ihmisasutusta.”
Nyökkäsin kärsimättömästi.
”Muista purkaa tämä lumous.”
Hän hymähti.
”Se on jo poissa.”
Sitten Kaeti Acantha potkaisi minut pois kuplasta. Pulpahdin ulos melko sulavasti, mätkähdin sitten selälleni heinikköön sangen kivuliaasti ja katselin, miten hän kohosi uudelleen taivaalle. Kapusin seisomaan, oloni oli heikko, mutta hullulla tavalla innostunut. Onnistuin. Pääsin pois. Olin vihdoin ulkona!
Väsytti ja kehoani kivisti. Tiedostin, etten ollut ihan kunnossa, mutta nyt ei ollut aikaa jäädä lepäilemään. Jos jäisin nyt tähän, kenties heräisin uudelleen synkästä huoneestani. Vaikka tämä olisi unta, halusin kotiin. Halusin nähdä Mikan, halusin pyytää anteeksi tädiltä ja sedältä ja halusin tavata jälleen serkkuni.
Käänsin katseeni kohti tuttua tietä ukkosen jyrähtäessä. Tästä olisi ehkä parin tunnin vaellus ja olisin viimein perillä. Alkoi sataa. Lämmin vesi valui paksuina pisaroina kasvoilleni ja sekoittui kyyneliini.
Olin vapaa.
Pääsin pois.
*
Lavande:
Tapahtunut tähän mennessä: Pihla pääsee vihdoin Kaeti Acanthan avustamana pakenemaan Hovista.
13. luku
Olin potkinut kengät pois, koska ne eivät soveltuneet alkuunkaan soratiellä kävelemiseen. Olin hylännyt myös osan vaatteistani, sillä ohi menneestä ukkosesta huolimatta sää oli kovin paahtava. Ilmassa leijui hento mätänemisen haju ja pellot kiilsivät auringonpaisteessa kultaisina. Heinäsirkat sirittivät korviahuumaavina ja kärpäset pörräsivät ympärilläni.
Ensimmäinen kohtaamani rakennus oli pienen maatilan talli. Pihalla seisoi lyhyt huivipäinen nainen talikkoon nojaillen. Hän kyräili minua varuillaan, kun kysyin hevosta vuokralle tai myyntiin. Annoin hänelle rannekoruni, jossa kiilsivät siniset jalokivet satuloitua hevosta ja vesipulloa vastaan.
”Vaihdetaan sitten takaisin parin päivän kuluttua, jos et ole tyytyväinen.”
Myönnetään, ei se ihan niin helpolla sujunut. Sain inttää ja vaatia kovin ponnekkaasti. Rannekoruni vaikutti kyllä hyvin kalliilta, mutta koska tietämykseni koruista ja niiden arvosta oli suppea, en oikeasti tiennyt kumpi meistä teki hyvin tyhmiä kauppoja. Nainen ei tiennyt arvometalleista varmaan minunkaan vertaani, niin että lopulta vaikutti siltä, että hän suostui vain, koska jostain syystä pelkäsi minua.
Ratsastin vakavana ja melko rauhallisesti kohti kylää, josta olin lähtenyt pieni ikuisuus sitten. Vointini oli niin kehno, että toivoin vain pääseväni perille ennen kuin tämä uni päättyisi tai putoaisin maahan kuolleena. Ohitin välillä kai ihmisiä, mutten onnistunut keskittymään heihin tarpeeksi tunnistaakseni ketä vastaan tuli. Hevonen pysäytettiin viimein jossain vaiheessa ja joku puhui, mutta en jaksanut vastata tai kohottaa katsettani. Minut autettiin satulasta hyvin hellästi, jolloin katsoin auttajaani tuttuihin sinisiin silmiin.
”Mika.”
Hän oli oikeasti siinä. Lyhyet ruskeat hiukset, pisamat.
”Sinä kuulet minua? Ymmärrät? Voi kiitos, kiitos”, Mika sanoi. Tuijotin hänen suutaan lumoutuneena. Oliko hän oikeasti siinä?
”Kun kuulin, että ratsastat kohti kylää... Olen yrittänyt puhua sinulle varmaan viisi minuuttia. Jaksatko seistä? Sidon hevosen kiinni, odota hetki.”
En tehnyt mitään. Mika katosi hevoseni kanssa ja palasi. Yritin saada todellisuudesta taas kiinni, mutta huimasi ja väsytti. Mika tarjosi käsivarttaan ja maailma oli hieman selkeämpi. Me olimme Kurjen talon tallin edessä. Hänen otsansa oli rypyssä ja suu kiinni puristettu viiva.
”Enää vähän matkaa. Tartu minua kädestä. Jos et jaksa, voin kantaa sinut.”
Naurahdin, mutta se oli hyvin vaisu ääni.
”Ai sinä muka.”
Hän ohjasi minut sisälle jonnekin ja vuoteelle, pidellen yhä kädestäni.
~*~
Kun heräsin, Mika oli edelleen vierelläni. Hänen kasvonsa olivat kaventuneet viime näkemästä, silmien aluset tummuneet ja kevyt sänki peitti hänen leukaansa. Avasin suutani pyytääkseni vettä, mutta Mika nosti jo lasia huulilleni. Tartuin siihen kiitollisena.
En tunnistanut huonetta. Seinät olivat paljaat, kalustus pelkistettyä.
”Tämä on sivurakennus.” Mikan ääni oli rauhallinen. Ja tuttu. "Millainen vointisi on? Kutsunko lääkärin?"
”Oletko sinä oikeasti siinä? Olenko minä oikeasti tässä?”
Minun ääneni oli karhea.
Mika naurahti ja hänen silmänsä kostuivat.
”Voisin kysyä samaa sinulta.”
Hän katsoi muualle ja räpytteli silmiään. Sitten hän nosti yöpöydältä tarjottimen syliini.
”Tein itse. Lihalientä.”
Nostin kannen tarjottimella olevan kulhon päältä. Höyry leyhähti kasvoilleni ja alta paljastui harmaata tököttiä. Tartuin lusikkaan epäröimättä, vaikka ruoka ei näyttänyt kovinkaan herkulliselta.
”Tämä näyttää enemmän puurolta.”
”Niin, tein puuroa lihaliemeen... Ajattelin sen olevan ravitsevaa.”
Katsoin häntä silmiin hetken ja aloin sitten nikottelemaan puoliksi itkua ja naurua. Työnsin lusikallisen kuumaa tahnaa suuhuni ja pakottauduin nielaisemaan. Kaneli, sokeri ja lihaisat, suolaiset kaurasuurimot.
”Tämä on ihan kamalaa”, sanoin.
”Tiedän, maistoin sitä aiemmin.”
Naurua oli hankala pidätellä, se tuli melkein paniikinomaisena. Mikan ei tarvinnut osata laittaa ruokaa, sitä varten oli keittäjä ja piikoja. Kyyneleet valuivat lihaisaan puuroon ja saivat sen entistä suolaisemmaksi.
Mika tuijotti syömistäni tiiviisti.
”Kerrot sitten kun jaksat”, hän sanoi, enemmän kai itselleen.
Laskin lusikan pois.
”Sinä et välttämättä usko minua, enkä ole ehtinyt keksiä mitään toista versiota.”
”Kerro silti.”
~*~
Kaunistelin tarinaani. Aloitin kiinnijäämisestäni, jätin mainitsematta kokonaan, miksi olin matkalla. Vaikka vihasin isä-Kurkea ihan hirveästi, minua epäilytti puhua hänestä hänen pojalleen. En myöskään oikein tiennyt mitä ja mihin sävyyn puhua Väinöstä. Paostani en taas kyennyt puhumaan melkein mitään. Huuliani polttava taika muistutti olemassaolostaan heti kun aihe kävi lähelläkään. Tuntui erikoiselta, että taika pysyi mukanani, vaikka olin jo oikeassa maailmassa. Olin jotenkin olettanut, että kaikki yliluonnollinen jäisi jonkin tietyn rajan taakse.
Mika huokasi lopussa. Hän oli yrittänyt inttää yksityiskohtia, joita en halunnut tai voinut antaa. En vielä.
”Tämä oli kovin kryptinen kertomus. En haluaisi uskoa sinua. Katoat yhtäkkiä huhtikuussa ja ilmestyt elokuussa takaisin kuin tyhjästä. Olet laihtunut niin paljon, etten meinannut tunnistaa sinua. Sinulla on arvokoruja kaulassasi ja olet pukeutunut... En oikeastaan tiedä, miten kuvailla tuota. Kuuluuko sen näyttää tuolta?”
Katsoin ylläni roikkuvaa vaaleaa vaatetta nopeasti. Olin sitonut sitä paikoin vartalon myötäisemmäksi, muuten sen suuret hihat ja liehuva miehusta olisivat olleet jatkuvasti tiellä.
”En minä tiedä... Sanoitko sinä, että on elokuu?”
Mika nyökkäsi.
”Että olen ollut poissa neljä kuukautta?” varmistin. Olihan pihalla ollut sadonkorjuuaika, olin minä sen huomannut. Tuulinen huhtikuu oli kadonnut aikaa sitten.
”Se... on kovin uskomatonta. Jos lasken päivät yhteen, niistä tulee ehkä kuukausi. Olen välillä menettänyt ajantajuni, mutta en näin pahasti.”
”Koita sinä nyt vain uskoa siihen, jos minun täytyy hyväksyä, että demonit sieppasivat sinut.” Kaikki sanat, joita vaihdoimme olivat kovin painavia. Poissa oli se keveys, millä ennen suhtauduin Mikaan.
”Olen hirvittävän kiitollinen, että olet siinä. Et voi tajuta, kuinka olen etsinyt sinua. Kävin tätisi ja setäsi luona varmaan kymmenesti tässä välissä. Tiedustelin jokaisesta pienimmästäkin kylästä viidenkymmenen kilometrin säteellä.”
”Et varmaan saanut kovin isoa etsintäpartiota aikaiseksi..”
Enpä osannut nimetä montaakaan tienoon asukkaista, joka minua jäisi kaipaamaan.
”Ihmiset jankuttivat minulle, että olet paennut kaupunkiin. Että et halua naimisiin, ettet rakastakaan minua ja päätit kadota maisemista. Minä en vaivautunut selittämään heille, ettet sinä ole minua missään vaiheessa sanonut rakastavasikaan, vaan olit halukas naimaan minut vain perintöni takia.”
Nousin sängyltä ja heitin häntä tyynyllä. Nauroin, vaikka myös hävetti. Mikan taloudellinen asema oli pääsyitäni avioliittoon suostumisessa.
”Kyllä minä sinusta välitän! Hieman eri tavalla ehkä...”
Ei silti, ei Mikakaan varsinaisesti himoinnut minua. Tämä oli yksi niistä aiheista, joista emme olleet puhuneet, vaikka olisi varmaan pitänyt. Viimeistään pari vuotta hääkellojen jälkeen koko tienoo odottaisi pikku-Kurkia maailmaan.
”Jos sinä et olisi arvostettu pikku perillinen ja minä tällainen hulttio, ihmiset olisivat epäilleet sinun lahdanneen minut jonkin aitan taakse. Itse asiassa, he varmaan toivoivat sitä.”
Huumori kuoli sanoistani loppua myöden. Tässä maailmassa oli ihmisiä, jotka toivoivat minun kuolevan. Mikan isäkin oli halunnut minusta eroon.
”Olen hirvittävän kiitollinen siitä, että olet ollut ystäväni. Et tiedäkään, kuinka paljon olen ajatellut sinua. On harmi, ettei meidän avioliitostamme tullut mitään.”
”Ei sitä kannata nyt miettiä. Voimme me mennä joskus myöhemmin naimisiin vielä, jos haluat.”
Mikakin vaikutti silti nihkeältä ajatukselle.
”Minä... En varsinaisesti virunut missään sellissä näitä neljää kuukautta.” Pyörittelin peukaloitani kiusaantuneena. Tämä oli aihe, josta en välittänyt puhua.
”Tai siis, olin minä lukkojen takana, mutta... no, hän otti minut rakastajakseen, ymmärrätkö?”
Vilkaisin nopeasti Mikaa. Hän oli edelleen hyvin tyyni. Olin pelännyt hänen kuvottuneen.
”Arvelinkin jotain sellaista kun näin tuon korun. Satuttiko hän sinua?”
”Ei fyysisesti. Ei hänen tarvinnut pakottaa minua...”
En tiennyt, miten selittää sairaalloinen viehtymykseni vangitsijaani.
”Hyvä, että pääsit pois. Sinun lähtösi oli kuitenkin pako. Ja olet noin heikkona.”
Mika ohjasi minut suuren peilin eteen. ”Olen pahoillani, mutta tajuatko yhtään kuinka laiha olet? Käsivartesi ovat kuin varpuja.”
Hän puhui totta. Näytin olemattomine reisineni samalta kuin nälkävuosien ja kulkutautien runtelemat kiertolaiset. Ei ollut mikään ihme, että nainen, jolta olin hevosen saanut oli karsastanut minua. Nostin lahkeitani ja tutkin omituista näkyä. Polveni näyttivät luonnottoman suurilta tikkujaloissani. Olinko muuttunut nyt yhtäkkiä, vai enkö tosiaan ollut vain huomannut ennemmin tätä? Tyhjät, kuoppaiset kasvot tuijottivat takaisin. Käännyin pois harmistuneena ja säikähtäneenä. Tämäkin vielä.
”Anteeksi”, Mika aloitti. ”Sinä olet kestänyt kaikenlaista. Pääasia on, että olet hengissä ja turvassa. Kyllä paino palaa pian. Talveen mennessä olet lihonnut niin, että saat käyttää minun paitojani.”
Hymähdin vastaukseksi jotain.
”Tämä ei ole varmaan yhtään oikea aika, mutta minun on pitänyt kertoa sinulle jotakin jo kauan.”
Mika viittoili minua istumaan yksinkertaisille puutuoleille pöydän ääreen. Katsoin häntä odottavasti.
”Haluatko viiniä? Voin hakea. Keittiössä on varmaan vielä myös lämmintä nisua, tänään oli leivontapäivä.”
Hän oli hermostunut! Pudistin päätäni.
”Niin, katsos kun. Minähän puhuin avioliitosta aika pitkään. Halusin kanssasi naimisiin, koska minun pitää mennä naimisiin ja tunnen sinut. Olet fiksu ja ihan ahkerakin silloin kun täytyy. Tiesin, että olisin tullut toimeen kanssasi.”
Odotin suurta paljastusta edelleen.
”Niin... Sinä käskit minun etsiä jonkun tytön, josta tykkäisin ja yritinhän minä. Jossain vaiheessa aloin kuitenkin vihdoin aavistaa, etten onnistuisi. Meni aika kauan, ennen kuin hyväksyin, että en pidä tytöistä.”
Tuijotin häntä edelleen hyvin tyhjänä.
”Ja..?”
Mikan kasvot olivat lehahtaneet punaisiksi.
”Minä pidän pojista. Miehistä.”
Avasin suutani, kun en vieläkään ollut ymmärtänyt, mutten ehtinyt sanoa mitään.
”Pihla, minä olen homo.”
Suuni jäi raolleen.
”Tiedäthän sinä, mitä homo tarkoittaa?”
Akatemia-aikaisen huonetoverini Viljan homopornosarjakuvien nuoret miehet alkoivat vilistä silmieni edessä. Läimäytin kädet poskilleni ajaakseni härskit muistot mielestäni ja pudistin päätäni. Mika katsoi toimitusta varuillaan.
”Tämä tuli kyllä yllätyksenä”, tunnustin. ”Kai minun olisi pitänyt tietää. En vain ole ajatellut sinua kovin romanttisissa merkeissä kenenkään kanssa.”
Aivoni yrittivät parittaa Mikaa yhdelle sarjakuvien pojista. Älähdin ja läimäytin itseäni uudelleen, ennen kuin kuvittelisin Mikankin alasti.
”Olen tosi, tosi pahoillani että käyttäydyn näin! Yritän pitää poissa armeijamuistoja.”
Mika punastui entisestään jos mahdollista.
Saavutin jonkinlaisen rauhan ja uskalsin laskea käteni.
”Ei se minua haittaa. Tykkäät kenestä tykkäät. Oletko ollut kenenkään miehen kanssa?”
Kaduin sitten tungettelevaisuuttani, kun me molemmat kiusaannuimme.
”Ei sinun tarvitse kertoa, minä olen tökerö.”
”Tästä kulki kesäkuussa karavaanareita. Siellä oli... eräs.”
Hän näytti huojentuvan saadessaan sanoa sen. Muisto vaikutti hyvältä, joten minäkin rentouduin hieman.
Tämä oli varmaan henkilökohtaisin keskustelu, jonka olimme käyneet. Minä olin tunnustanut naiskennelleeni demoniprinssiä lukkojen takana neljä kuukautta ja Mika tunnusti kiksauttaneensa jotain kulkuria. Olisin sanonut sen myös ääneen, mutta Mikan huumoritaju oli paikoin paljon omaani sivistyneempää.
~*~
Istuimme ulkona auringonpaisteessa kun kerroin, että lähtisin heti seuraavana aamuna. Olimme nurmikolla, vasten sitä Kurjen talon ulkorakennusta, jossa olin nukkunut. Takaseinällä, jotta meitä ei nähtäisi, varsinkaan kun välissämme oli kellarista haettu omenaviinipullo. Mika ei ollut sanonut mitään, mutta epäilin ettei hänen isänsä halunnut päästää minua sisälle taloon. Mietin tiesikö Mika miksi olin ylipäätänsä lähtenyt vuorille, mutta kai hän olisi sanonut jotain. En tiennyt miten edetä. Halusin kostoni, mutta Klaus Kurki oli kuitenkin Mikan isä.
”Mitä, nyt jo? Miksi? Minne!?”
Jouduin varjostamaan kasvojani välillä. Ihoni ei ollut tottunut vahvaan auringonpoltteeseen.
”Joku saatetaan hyvinkin lähettää perääni. Käyn tädin ja sedän luona ja matkustan sitten lähimpään kaupunkiin. Kaupungissa olen uskoakseni turvassa, erään sopimuksen mukaan ketään ei voida hakea kaupungeista... Olen vain varovainen. Ehkä jos vuoteen tai kahteen kukaan ei tule perääni, uskallan käydä lähempänäkin. Sukuloimassa ja niin edelleen.”
Ampiainen pörräsi ohitse. Heilautin kättäni sen perään.
”Eikä minulla oikein ole täällä mitään...”
Vuokrani oli erääntynyt sillä välin kun olin poissa. Kun minua ei kuulunut, vuokraisäntäni oli tyhjentänyt surkean murjuni ja jättänyt tavarani sateeseen. Mika oli osunut paikalle useita päiviä myöhemmin, mutta oli silti tullut pelastaneeksi nilkkarannekkeeni, jonka olin saanut Viljalta ja perhepotrettini, jossa minä ja pikkusiskoni tuijotimme vakavina kameraa. Mika tunsi minut hyvin. Muulla omaisuudellani ei ollut liiemmin edes väliä.
”Minä tulen mukaasi”, Mika sanoi.
”Entä työt?”
Mika hoiti paljolti isänsä töitä tulevaisuutta ajatellen. Hänet oli kasvatettu Kurjen tilan perillisenä, niin ettei hänen ollut koskaan tarvinnut liiemmin miettiä, mitä elämällään tekisi. Sukupolvenvaihdos voisi tapahtua jo lähivuosina, kunhan Mika ensin menisi naimisiin.
”Niin... Olen miettinyt, että jos antaisinkin sen olla. Maiden siis.”
”Mitä?”
”En luultavasti mene naimisiin. Olisin kestänyt vielä avioliiton sinun kanssasi, mutta en jotain toista tyttöä. Enkä halua valehdella.”
Hän vilkaisi minua nopeasti. Aurinko oli polttanut Mikan kasvot paljon tummemmiksi ja niitä peittivät tutut pisamat.
”En tarkoita, että tämä olisi sinun kaupunkiinlähtösi syytä. Olen miettinyt tätä koko kesän. Sitäpaitsi, Airi tuli lomilta käymään. Hän on mennyt jonkun sotapojan kanssa kihloihin.”
Taivas alkoi punertaa hiljalleen.
”Ai jaahas.”
”Hänen nimensä on Magnus. Heitä kiinnostaisi kovasti tila... Airi vähän jo vihjailikin, että kun minä tuskin menen naimisiin, niin että olisi hyvä laatia jo toinen suunnitelma.”
Tulistuin. Tämä kuulosti niin minun tuntemaltani Airi Kurjelta: oma etu oli kaikista tärkein. Hän ei varmaan ajatellut hetkeäkään, että Mika oli kulkenut isänsä mukana jo pikkupojasta saakka ja että kaikki tienoon torpparit olivat jo tottuneet asioimaan Mikan kanssa.
”Se saake--”
Mika vilkaisi minua pistävästi. Hän oli sivistyneempi kuin minä, hän ei kiroillut (tai harrastanut uhkapelaamista, valehdellut tai muuten käyttäytynyt epäilyttävästi).
”Ei sillä ole väliä. Airille oli luvassa rahaperintö, ajattelin puhua isälle, josko voisimme vaihtaa rooleja siltä varaa, että Airi haluaa jäädä tänne. Ei varmaan nyt, mutta jokusen vuoden kuluttua. Airi luultavasti itse mietti saavansa sekä rahat, että maat, mutta en usko, että isäkään siihen suostuu...”
Hän hörppäsi viiniä.
”Olen muutenkin miettinyt, että haluaisin nähdä maailmaa vähän enemmän. Kadehdin sinua valtavasti, kun uskalsit lähteä Akatemiaan. Odotin kirjeitäsi aina innolla. Olet paljon rohkeampi kuin minä.”
Kasvojani kuumotti.
”Olethan sinäkin käynyt kouluja ja käynyt varmaan useammassa kaupungissa kuin minä.”
”Niin, mutta minun kouluni järjestettiin minulle ja matkoilla en koskaan ole ollut yksin. Äitikin huomautti, että sinulla täytyy olla hirveästi sisua, kun uurrat tietäsi yksin.”
Sepä oli yllättävää! En muista, että rouva Kurki olisi koskaan sanonut minulle mitään. Olin ymmärtävinäni, että hän oli pidättyväinen nainen ja harvemmin asettui aviomiestään vastaan.
”Lähdetään vain siis huomenna. Käsken satuloida meille hevoset. Olet muutenkin aika heikon oloinen matkustaaksesi yksin.”
”Enkä ole”, tuhahdin, vaikka Mika olikin oikeassa. Olin kiitollinen, että hän tulisi mukaan jo pelkästään seuran takia. Se seikka, että hänen kanssaan matkatessa ei tarvitsisi nähdä nälkää tai kävellä oli myöskin ihan positiivista.
~*~
Mika oli pohtinut aihetta aikansa ja tuli äitinsä kanssa juteltuaan siihen tulokseen, ettei isä hyväksyisi hänen äkillistä lähtöään, joten olisi parempi mennä sanomatta mitään. Mika voisi kuitenkin palata takaisin pikemmin kuin minä, jos herra Kurki ei pärjäisi yksin.
Menimme aikaisin nukkumaan. Piharakennuksessa oli kaksi sänkyä, joille pistimme maate. Uni tuli äkkiä, mutta aamuyöllä heräsin. Mika kuorsasi äänekkäästi, nyrpistin sille nenääni. Tästä olisi tullut iso ongelma meidän avioliitossamme. Ilkeä tunne kiersi vatsaani. En ollut sanonut Mikalle mitään illallista syödessämme tai viiniä juodessamme, mutta mikään ei oikein maistunut miltään. Olin pakottautunut nielemään hieman kesäkeiton lientä, jottei Mika huolestuisi, vaikka se tuntui yhtä houkuttelevalta kuin kuravellin juominen. Leipä maistui tuhkalta ja viini eltaantuneelta voilta.
Nyt yöllä oksensin pihalle aikaisemman lihapuuron. Värjöttelin pihalla yrittäen miettiä positiivisia ajatuksia, kun huomasin puiden lomasta kajon. Kävelin hiljaa paljain jaloin pihan poikki nähdäkseni paremmin. Tulosuunnassani taivas hehkui vihreänä aivan vuorten tuntumassa. Kaupunkien valot värjäsivät yötaivaita punaisiksi, kuin myös taistelut. Auringonlaskut ja -nousut värjäsivät taivaan oranssiksi.
Mikään minun tuntemani ei värittänyt taivasta vihreäksi.
Iho nousi kananlihalle. Jos joku oli tulossa lentämällä... En millään ehtisi kaupunkiin turvaan ennen sitä, jos lähtisin aamulla. En, vaikka lähtisin heti, tajusin huomatessani taivaan vihreyden leviävän hiljalleen kohti paksuina kiemuroina.
*
Lavande:
Tapahtunut tähän mennessä: Pihla on paennut Hovista ja löytää tiensä Mikan luokse. Kaikki ei kuitenkaan ole hyvin..?
14. luku
Pakene Hovista
Aamu valkeni kuulaana ja viileänä. Pihlan hengitys huurusi hänen ratsastaessaan usvaisten niittyjen lomassa. Etuhiukset olivat liimautuneet ohuiksi kiehkuroiksi otsalle ja kädet puristivat ohjaksia rystyset valkeina. Hevonen ei ollut joutunut pitkään aikaan sellaiseen rääkkiin, johon sitä nyt kannustettiin. Aurinko ei ollut ehtinyt vielä korkealle: se roikkui kelmeänä kuulana horisontissa. Asutus harveni ja lopulta viimeisetkin maatilat jäivät taakse. Tyhjää tietä jatkuisi kauan. Jos matkaisi tästä suoraan, päätyisi muutaman risteyksen kautta kaupunkiin. Sinne oli kuitenkin muutaman päivän matka.
Pihla kääntyi katsomaan taakseen pitkästä aikaa. Ainakin se tuntui pitkältä ajalta. Vihreä pilvi roikkui taivaalla ja lähestyi pelottavaa vauhtia. Sen katsominen melkein sattui. Oli hankala arvuutella, mitä sieltä oli tulossa, mutta melko varmasti se ei ollut mitään mukavaa. Vaikutti siltä, kuin se olisi muuttanut suuntaa Pihlan perässä. Hyvä, hän ajatteli ja nauroi hampaat irvessä.
Kukaan ei pakene Hovista.
Väinö olisi varmasti vihainen. Kenties Pihla joutuisi samanlaisen oikeudenkäynnin eteen, kuin aikaisemmin. Ehkä hän selviäisi tästä, olihan hän selvinnyt jo paljosta muustakin elämänsä aikana. Aiheen arvuuttelu ei paljoa auttanut. Hän ei voinut olla ajattelematta, että jotain kauheaa oli luvassa.
Hän ei pääsisi karkuun, se oli selvää. Matkaa lähimpään kaupunkiin oli aivan liikaa. Sankarillisinta olisi kai ollut rastastaa kohti pilveä, heti pois Kurjen talolta tulosuuntaan. Silloin se ei olisi ehkä koskaan kohdannut kylää. Pihla ei kuitenkaan mitenkään saanut pakotettua itseään siihen. Hän tarvitsi ratsastusretken, hetken etäisyyttä järjestelläkseen ajatuksiaan. Häntä hävetti olla itsekäs, mutta jokainen vaisto käski pysyä kaukana pilvestä. Hän olisi voinut piiloutua Kurjen talon perunakellariinkin, mutta ajatus siitä, että jokin demoninen mylläisi kylää häntä etsiessä oli liian tuskallinen. Rajansa pelkuruudellakin. Hän ei kestäisi, jos Mikalle tapahtuisi jotain. Pilvi oli saatava pois asutuksen luota.
~*~
Tunteja aikaisemmin vielä Kurjen talolla, kun Pihla oli ensimmäisen kerran huomannut vihertyvän taivaan, ensimmäinen ajatus oli ollut tuskainen riemun piikki Väinöstä. Ehkä he tapaisivat jälleen. Ehkä kaikki ei ollut vielä menetetty! Toinen ajatus oli ollut kuvotus. Hän ei suostuisi menemään takaisin. Ei enää, kun oli päässyt tuntemaan sateen ja auringon poltteen. Ei vaikka petollinen osa itseään väittäisikin vastaan.
Tarvittiin siis suunnitelma.
Kenties Akatemian strategiaopeista oli hyötyä, tai sitten Pihla oli vain valmis hyväksymään ensimmäisen päähänsä putkahtaneen idean. Hänellä oli nimittäin suunnitelma valmiina melko tarkalleen minuutti sen jälkeen, kun oli päättänyt sellaisen laatia ja hän otti sen kiitollisena vastaan. Hän palasi pikkutupaan, riisui Väinöltä lahjaksi saamansa korut kaulastaan ja jätti ne yhä kuorsaavan Mikan viereen yöpöydälle. Pikkutuvassa ei ollut paperia esillä, joten Pihla repi aloitussivun yöpöydän laatikossa olleesta kirjasta. Hän kirjoitti siihen kaminasta poimimallaan hiilenpalalla, kehoitti antamaan korut korut sukulaisilleen. Kenties korut olivat taiottuja ja katoaisivat parin päivän kuluttua, mutta ajatus siitä, että hän voisi jotenkin hyvittää lapsuutensa sukulaisilleen oli uskomattoman houkutteleva. Että vaikka jos hän olisikin poissa, täti ja setä ja serkut voisivat elää parempaa elämää ja muistelisivat Pihlaa hyvällä. Se oli hyvin lämmin ajatus. Mika halasi unissaan tyynyään ja maiskutti äänekkäästi. Pihla ei voinut pysähtyä hyvästelemään ystäväänsä, kaikki hänen energiansa valuisi hukkaan. Hän toivoi, että olisi voinut edes syleillä toista, mutta silloin Mika olisi varmasti herännyt. Pihla pukikin vain hiljaa päälleen Mikan paidan kylmää vastaan ja nappasi nurkasta juuttisäkin mukaansa.
Sitten hän hiipi pihan poikki päärakennukseen. Oli tavaroita, joita hän tarvitsi. Ne löytyisivät salista, jonka olisi pitänyt olla kaiken järjen mukaan tähän vuorokaudenaikaan tyhjillään, mutta livahdettuaan raollaan olevasta ovesta, huoneessa olikin väkeä. Lämpimästä vuodenajasta huolimatta takassa roihusi tuli. Pöydillä oli lautasia, joilla oli ruuan rippeitä: muutama tahriintunut mansikka, juuston muruja ja kalliin näköinen, kiiltävä kannu jotain punaruskeaa alkoholijuomaa. Laseja oli siellä sun täällä, tuolit olivat hieman epäjärjestyksessä ja matot makkaralla. Täällä oli selvästi vietetty hauska ilta.
Juhlijat olivat kuitenkin vielä läsnä. Takan edustalla oli sohva vastatusten kahta muhkeaa nojatuolia ja niiden välissä toinen sohva. Nojatuolilla istui haukotteleva, keski-iän ylittänyt, kaljuuntuva mies ruskea pusero yllään. Ylimmät napit oli avattu epämuodollisesti ja asento kertoi miehen olevan kotonaan. Kyseessä oli talon isäntä Klaus Kurki. Hänen vieressään kahdenistuttavalla oli tytär Airi Kurki armeijan univormu yllään, nilkat ristissä, ja tyttären vieressä kyömynenäinen nuori mies myöskin hyvin samanlaisessa virka-asussa. Tämän täytyi olla kihlattu Magnus. Toisella puolella oli vielä nojatuoli, jolla istui vanha, harmaantunut mies vihreä takki syliin taiteltuna. Pihla tunsi hänetkin.
Eversti Holmlund.
Eversti oli ollut se, jota Pihlan oli onnistunut loukata lyhyen armeijauransa aikana ja joka oli myös erottanut Pihlan. Everstin tapaaminen oli ollut yksi niistä lyhyistä tapahtumista, jotka olivat onnistuneet mullistamaan Pihlan elämän täysin.
Lattia narahti kevyistä askelista huolimatta. Muut kääntyivät katsomaan Pihlaa, joka jähmettyi paikoilleen. Tämä ei ollut enää todellista. Tämä seurue oli vihoviimeinen asia, jonka Pihla halusi kohdata.
”Kuka antoi sinulle luvan tulla taloon?” herra Kurki huudahti, havahtuen uneliaisuudestaan, ja nousi äkisti seisomaan. Hän siis tiesi, Pihla päätteli. Kurki oli tiennyt Pihlan palanneen. Oli kai määrännyt Klausille, etteivät he voisi tulla taloon. Tyypillistä.
Pihla tuijotti joukkoa ensin hiljaa. Hänen teki mieli tarttua johonkin, iskeä sillä miestä. Raivo sai puremaan hammasta, teki liikkeistä jäykkiä. Miksi tämän piti tapahtua nyt, kun hänen oli kiirehdittävä muualle?
”Sinä lähetit minut kuolemaan.”
Airi Kurki oli noussut myös seisomaan, saavuttaen isänsä pituuden. Hän oli jäntevä, suoraselkäinen olento hyvin kylmine silmine.
”Mitä sinä täällä teet? Taas kerjäämässä?”
Pihla ei kuitenkaan huomioinut entistä koulutoveriaan mitenkään.
”Minä olen ollut teidän ainoan poikanne paras ystävä puolen elämääni. Te lähetitte minut kuolemaan, koska ette kestänyt ajatusta, että hän avioituisi kanssani. Tässä minä kuitenkin olen! Minä selvisin ja tuoko on ainoa asia, mitä teillä on sanottavananne?!”
”En ymmärrä, mistä puhut.”
Klaus Kurki totesi sen lähinnä seuralaisilleen. Airi vilkaisi isäänsä, muttei sanonut mitään.
”Selkärangaton nilviäinen! Te ette pidä minusta ja se oli oikeutus tapattaa minut? Tajuatteko kuinka paljon haluaisin vain satuttaa teitä? Ajattelitteko ollenkaan, mihin minut lähetitte? Millä oikeudella?! MILLÄ OIKEUDELLA?!”
Pihla hengitti raskaita vetoja. Hän ei voinut jäädä, tästä ei ollut mitään hyötyä.
Molemmat miehet olivat nousseet myös seisomaan tämän aikana. Magnus oli tummatukkainen kalpeakasvoinen nuori mies ja hän hapuili hanakasti asetta vyötäröltään.
Pihla soi hänelle hyvin halveksivan katseen ja hillitsi haluaan sylkäistä lattialle.
”Innokas todistamaan miehuutesi appiukolle? Minä olen aseeton.”
”Miten kehtaat puhua tuolla tapaa kihlatulleni!”
Pihla ei edelleenkään huomioinut Airia.
”Ja te, herra eversti. Pääni ei millään suostu hyväksymään tällaista sattumaa. Oletteko tekin kokoontunut tänne pilkkaamaan minua? Onko tämä jokin komediakappale?”
”Tämä Magnus on minun poikani...”
Eversti oli hyvin hämillään tästä sananvaihdosta. Hän vilkuili vaivihkaa Kurkea, olettaen, että tämä sanoisi jotain, joka selittäisi kaiken.
”Tietenkin on ja te olette epäilemättä myös herra Kurjen ystävä! Voi mikä riemunäytelmä olen mahtanutkaan teille kaikille olla! Ha!”
Pihla harppoi kulmakaapille, avasi sen ja tyhjensi sisällön säkkiinsä väkivaltaisin liikkein. Hän hillitsi haluaan vetää ovista ja kaataa koko kaappi lattialle.
”Mutta minä menen nyt tästä taistelemaan helvetin esikartanoa vastaan tai jotain. Pois häiritsemästä teidän täydellistä elämäänne!”
Sitten hän marssi ulos, eikä kukaan seurannut. Koko talo oli kyllä varmaan herännyt tähän meluun. Pihla oli jo ylittänyt kynnyksen ulos kun jokin osui hänen silmiinsä. Porstuassa oli hyvin kaunis pari naisten ratsastussaappaita. Pihla vilkaisi jalkojaan, sitten taas saappaita, kunnes potki omat kenkänsä pois ja veti saapikkaat jalkaan.
~*~
Kun taivaan vihreä synkkyys alkoi olla melkein niskassa, Pihla pysäytti hevosensa ja laskeutui sen selästä. Hän oli poikennut jonkin aikaa sitten tieltä ja jatkanut matkaa kesantopellolla. Vapaana kasvava heinikko oli talloutunut humalaisen poluksi hänen taakseen. Peltojen lomissa virtasivat niukkoina ojat. Lähimmät talot näkyivät pieninä mykyinä horisontissa puiden lomassa.
Päästyään lohkareiden peittämälle kulmalle, Pihlan avasi säkkinsä ja asetteli sisällön hosuvin, jäykin käsin isolle kivelle. Tämä oli typerä suunnitelma. Lopulta hän istuutui viereen, pakottaen itsensä hengittämään syvään. Oli turha vakuutella itselleen, että kaikki menisi hyvin, koska se tuntui mahdottomalta. Paikka oli tuttu ja se toi tilanteelle karvaan maun. Kivi hänen allaan oli ollut joskus hänen, Mikan ja monen muun tienoon nuoren kohtaamispaikka. Se oli menettänyt suosionsa sen jälkeen kun Pihlan korttipelikerhosta oli nostettu pieni mellakka seudun kahvipöydissä.
Pilviverkosto lähestyi yhä. Vihreiden kiemuroiden sisuksista saattoi erottaa pelottavan määrän hahmoja. Satakunta aseistautunutta olentoa seisoi jäykkinä liikkuvalla alustallaan, laskeutuen hiljalleen maata kohti. Nouseva aurinko osui pilveen ja sai sen hohtamaan kirkkaana. Pihla haki joukosta tuttuja kasvoja, mutta kypärät ja kovat ilmeet peittivät tätä joukkoa. Hän ei nähnyt Väinöä. Paniikki yritti vakuuttaa häntä juoksemaan karkuun. Varmasti joku vain ampuisi hänet kysymättä mitään. Oli turha teeskennellä rohkeaa, vaistot käskivät paeta!
Pihla nousi seisomaan, mutta hänen jalkansa tuntuivat niin huterilta, että hänen oli pakko istuutua uudelleen. Pilvi oli pysähtynyt kivenheiton päähän. Sotilaat väistyivät riveissään niin, että heidän lomastaan pääsi kulkemaan korkea, häikäisevän valkoinen olento. Sillä oli suuret harmaat siivet selässään, jotka lepattivat levottomina. Pilvi muokkasi itseään sen pehmeiden askelten edellä ja auttoi kulkijan maan pinnalle.
Pihla ei katsonut olentoa kasvoihin, tuijotti vain maata.
”Minä haastan sinut shakkiotteluun.”
~*~
Kun Mikael Kurki heräsi, hänen ystävänsä Pihla oli poissa.
Hetken hän ajatteli kuvitelleensa koko jutun. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun hän olisi uneksinut Pihlan palanneen. Toisen äkillinen katoaminen oli järkyttänyt häntä keväällä. Elo oli muuttunut samassa melko sietämättömäksi. Hän oli vuoroin kuvitellut Pihlan kuolleena jossain ojanpohjalla, vuoroin toivonut toisen olevan juopottelemassa jossain peliluolassa. Mikael Kurki ei varsinaisesti tiennyt missä vaiheessa Pihlasta oli tullut hänelle niin tärkeä, mutta toisen äkillinen katoaminen oli kova isku. Heidän kasvaessaan Mikael oli jossain vaiheessa havahtunut tajuamaan, että Pihla ei välttämättä pärjäisi omillaan. Vasta silloin hän ymmärsi kuinka onnekas oli ollessaan rikkaasta perheestä. Tietenkään hän ei kertonut ystävälleen ajatuksistaan, mutta vaikutti usein siltä, että Pihla selvisi tilanteista vain täpärästi ja eräänä päivänä joitakin vuosia sitten Mika oli ymmärtänyt, että Pihla oli hänen vastuullaan.
Mika nousi ylös välittömästi, pälyili ympärilleen unesta sekaisin. Hän ei ollut kuvitellut – Pihlan olisi kuulunut olla täällä jossain. Jotakin oli pielessä ja hänen paitansa oli kadonnut. Sängyn vieressä oli pieni keko kimaltavia koruja ja hiilellä tuhrittu kellertävä viesti, joka näytti epäilyttävästi revityn kirjasta.
Hitto.
Hän veti saappaat jalkaansa, tutki pihamaata ja huhuili, mutta kukaan ei vastannut. Oli hyvin aikaista, aurinko oli niin alhaalla kuin vain voi. Hän ei käsittänyt mikä hänet oli edes saanut hereille. Unenpöppörässä hän pyöri ympyrää ja marssi sitten kovin äänekkäästi sisälle. Salissa istui hänen sisarensa Airi kihlattunsa kanssa.
”Sinäkin.”
”Kävikö... Oletteko nähnyt Pihlaa? Missä hän on?”
”Ai se villi-ihminen. Tuli tänne, raivosi käsittämättömiä, varasti nappuloita nurkkakaapista ja pakeni paikalta. Emme vaivautuneet toppuuttelemaan, olisi vielä käynyt kimppuun.”
Airilla oli se sama naseva äänensävy kuin aina vihaisena, mutta hän piteli kyynärpäästään kiinni ja hieroi kyynärtaivetta. Jokin oli huonosti. Airikin oli huolissaan.
”Milloin?”
”Tu-tunti sitten.”
Nurkkakaappi oli auki ja näytti kuin sen kimppuun olisi käyty. Hyllyllä lojui pari pyöreää kiekkoa. Tummanruskeita ja vaaleita. Lauta ja shakkinappulat oli viety. Mika tuijotti tamminappuloita ja yritti ymmärtää. Mitä Pihla oli sanonut? Pelit liittyivät siihen jotenkin. Mika ryntäsi pihalle, talleille. Yksi hevosista oli poissa, kuin myös satula. Hän satuloi kiireen vilkkaa oman hevosensa, talutti sen ulos ja nousi ratsaille.
”Odota, mihin sinä menet? Kello on viisi!”
Se oli Airi. Hän seisoi ulkoportailla vilttiin kääriytyneenä.
”Minä sanoin odota! Missä minun... Kengät. Se saatanan akka vei minun saappaani! Magnus!”
~*~
Tuuli puhalsi hiuksia silmille. Pihla kohotti kasvonsa, hänen ilmeensä oli kova naamio päättäväisyyttä. Kukaan katselija ei saisi tietää kuinka epävarma hän oli.
Olento oli pitkä, ainakin kaksi ja puoli metriä ellei kolmekin. Valtavat harmaat siivet lepäsivät selkäpuolella taitettuina. Raajat olivat epäinhimillisen pitkät, vaikkei niitä koristeellisen valkoisen haarniskan alta paljon erottanutkaan. Piirteet olivat terävät, silmät mustat hopeaisilla iiriksillä. Tämä ei voinut olla Väinö. Tämä oli jokin olento, väkivahva. Ilma heidän ympärillään oli täynnä tätä olentoa. Pihlan teki mieli pudottautua polvilleen ja painaa päänsä. Se puhui etäisesti Väinön äänellä, vaan ilman mitään sitä lempeyttä, jota Pihla rakasti.
”Kun katosit, ajattelin, että joku oli siepannut sinut. Hain palatsin läpi ruumistasi, kunnes tajusin, että olit ulkopuolella. Vapaaehtoisesti. Täällä sinä istut pelilaudan ääressä, kun puoli minun Hoviani on kuulusteltu takiasi.”
Häpeä toisen pettymyksestä ei iskenyt samalla tapaa, kuin se olisi iskenyt Pihlan huoneessa. Hän tunnisti sen osan itsestään, sen joka itki tämän olennon perään, mutta täällä ulkomaailmassa, kaukana palatsista asiat olivat toisin. Sen sijaan Pihlaa suututti.
”Minä haastan sinut shakkiotteluun.”
Mutta eihän Pihlakaan näyttänyt siltä, kuin mitä oli luullut. Kertaakaan ei ennen hänen aikanaan Hovissa ollut peilissä näkynyt sellaista luisevaa olentoa, kuin mitä Mikan peilissä. Oli hankala ymmärtää, mikä oli totta.
”Sinä sanoit sen jo.”
Terävät hampaat vilkkuivat puhuessa. Katse oli painava ja Pihla halusi päästää irti. Se ei sopinut. Taistelussa katsekontaktin menetys oli melkein itsemurha.
”Sinä sanoit ettet koskaan peräänny shakkihaasteesta.”
”Minä voisin tappaa sinut siihen paikkaan, koskematta sinua sormen päällänikään, tiedätkö?”
Pihla hätkähti tahtomattaankin. Tämä ei ole Väinö, hän toisti itselleen. Väinö on kiltti.
”Jos minä voitan... Päästätte minut menemään.”
”Sinut vain? Me kuljimme monen hurmaavan kylän läpi tänään. Olisin kuvitellut sinulla olevan jonkinarvoista kotiseuturakkautta.”
Iva tuntui julmalta.
”Ei... Jos minä voitan, ette saa koskea kehenkään tienoon asukkaaseen.”
”Kovasti vaatimuksia joltakin noin mitättömältä olennolta.”
Ilma rätisi ja joukkio Prinssin takana liikahteli levottomana. Ilmeisesti heidänkin oli tukala olla. Pihlan oli saatava tämä toimimaan. Heidän oli pelattava.
”Hyvä on, leikitään sitten. Jos sinä voitat, mikä tuntuu melko kaukaa haetulta, me emme koske kehenkään tienoon asukkaaseen vaan palaamme hyvillä mielin kotiin. Kun minä voitan, sinä olet hiljaa. Sovittu?”
”Sovittu.”
”Pelataan sitten.”
~*~
Pihlan jäljittäminen ei ollut ihan hirvittävän hankalaa. Kylästä lähti tie vain kahteen suuntaan ja toisen horisonttia värjäsi omituinen tummuus. Se oli hyvin pahaenteistä ja luotaantyöntävää, joten siihen suuntaan Mikael ratsasti. Hänen kiirehtiessään eteenpäin, Magnus ja Airi saivat hänet kiinni.
”Mihin sinä menet? Mitä täällä oikein tapahtuu?”
Mikael pyyhki hikeä otsaltaan. Hän ei ollut ihan varma oliko herännyt ollenkaan vai oliko tämä jotain hyvin sekavaa unta.
”En minä tiedä. Demoneita tai keijuja tai jotain!”
Hän päätti silloin uskoa kaikkeen, mitä Pihla oli selittänyt. Hän oli ollut aiemmin hieman epävarma, ajatellut, että kenties oli olemassa jokin järkevämpi selitys tai kenties piti lukea rivien välistä Pihlan kertomusta. Pihla oli jättänyt paljon tyhjiä aukkoja ennestäänkin uskomattomaan tarinaansa. Miksi hän oli ratsastanut vuorille, miten hän oli päässyt pakoon? Mikael pudisti päätään. Sillä ei nyt ollut väliä. Oli oikeastaan paljon yksinkertaisempaa, jos Mikael vain ajatteli kaiken ihan normaaliksi. Keijuhedelmät sun muut.
”Kuule, Evalt”, aloitti Magnus. Hän ei millään muistanut, että Mikael inhosi etunimeään. Hänen hevosensa oli valtava, jotain Mikaelille tuntematonta rotua. Askeleet olivat suuria harppauksia ja epäilemättä se olisi päässyt lujempaakin. ”Se tyttö varasti isänne hevosen, tavaraa sisältä ja Airin saappaat. Näin hänet aiemmin. Hän on selvästi sekaisin.”
Airi tuhahti.
”Oi, hän varastelee aina. Ei mitenkään yllättävää. Kerrankin Akatemiassa hän murtautui varastoon viedäkseen sieltä eräitä sarjakuvia...”
”Kuka käski teidän tulla mukaan?” Mikael älähti. ”Menkää pois!”
Airi säpsähti ja hänen ilmeensä synkkeni.
”Minä olen vain huolissani sinusta!”
~*~
Pihla oli paljon parempi pelaaja, kuin mitä prinssillä oli syytä uskoa. Se oli yksi etu. Toiseksi eduksi hän laski, että nappulat olivat tutut. Kolmatta hän ei sitten keksinytkään. Ilman painostavuus haittasi keskittymistä. Yleisöä oli riittämiin, mutta he kaikki seisoivat paikallaan äänettöminä. Pihla alkoi epäillä, josko kypärien suojissa oli ketään elävää ollenkaan.
Prinssi istui häntä vastapäätä majesteettisena olentona, liikutti pitkillä sormillaan valkoisia nappuloita. Läheisyys oli sietämätöntä.
”On hyvin hämmentävää nähdä sinut täällä. Minun ajatuksissani joku minun vastustajistani oli siepannut sinut ja syönyt. Rakastajani ovat yleensä lyhytikäisiä, siksi yritin kaikkeni, että olisit turvassa.”
Syyllistämistä.
”En voi mitenkään ymmärtää, miksi haluaisit paeta. Olen antanut sinulle kaiken, mitä nainen voi haluta.”
Pihla ei vastannut, vaan siirsi lähettiään ja söi valkoisen hevosen. Eri vaihtoehdot vilisivät hänen mielessään pitkinä ketjuina. Jokainen siirto muutti pöytää, hajotti ketjuja ja loi uusia. Ne pysyivät selkeässä järjestyksessä mielessä, tämän ansiosta Pihla oli hyvä pelaaja. Mahdollisia tilanteita oli liikaa, että ne olisi voinut käydä kaikki läpi. Oli saatava kiinni vastustajan logiikasta, nähtävä kenttä toisen osapuolen silmin.
”Silloin mieleeni juolahti, etten välttämättä tuntenutkaan sinua niin hyvin. Hyvin vaivaannuttava idea.” Valkoinen kuningatar liikkui vasemmalle. Pihla pelkäsi ansaa, muttei nähnyt laudalla vielä mitään hälyyttävää. Se ei kuitenkaan ollut mikään turva. Ovelan vastustajan kanssa oli hyvä olla aina varuillaan.
”Päätinkin siis ottaa selvää. Lähetin ennalta matkaan pari tiedustelijaa, he liittyivät vasta tunti sitten joukkoihini. Minulla tulee muutenkin olla kunnolla väkeä mukanani, jos hoidan Hovin asioita ulkomaailmassa.”
Sävy oli sietämättömän kevyt. Pihlan huono käytös oli vain pieni epäkohta elämässä.
”Olikin melko mielenkiintoista saada kuulla sinusta. Käskin miesteni etsiä Ilmarin taloa, mutta mitä sainkaan selville: Sinulla ei ole isää tai pikkusisaruksia odottamassa – olet orpo. Et ole lomautettu armeijasta, vaan sait potkut. Ei ole mitään vammoja, sinut on erotettu huonon käytöksen ja niskuroinnin takia. Kenelläkään täällä ei ole hyvää kuvaa sinusta, koska on yleisesti tunnettua, että olet huijari ja keinottelija.”
”Ehkä me voisimme pelata vaiti.”
Prinssi veti rintapanssarinsa alta kiiltäviä helyjä.
”Katso, löysin korusikin. Mieheni sanoivat, ettei niitä kantanutta naista tarvinnut kauaa suostutella puhumaan. Hän maistui kuulemma heikolta muutenkin.”
Pihlan sydän oli hypätä kurkkuun ensin. Sitten hän tajusi, ettei kyseessä ollut Mikan luo jätetyt korut. Prinssi viskasi rannekorun maahan. Sen siniset kivet olivat värjäytyneet kuivuneesta verestä.. Joku nainen, joka oli epäonnekseen osunut Pihlan tielle oli kuollut tuskaisan kuoleman.
”Shakki.”
Pihla nielaisi. Provosointia, hän yritti vakuuttaa itselleen.
”Eikö teillä ole hyökkäämättömyyssopimus?”
Hänen äänensä oli ohut. Musta torni siirtyi kuninkaan turvaksi. Jos valkoinen kuningatar söisi tornin, musta ratsu saisi kuningattaren.
Jos prinssi yllättyi Pihlan historiantuntemuksesta, hän ei paljastanut sitä.
”Se koskee kaupunkeja. Ketään ei kiinnosta, mitä muutamalle ihmiselle tapahtuu.”
Pihla ei vastannut. Sen sijaan hän söi valkoisen sotilaan.
”Shakki.”
Prinssi siirsi kuninkaansa turvaan oikealle kevyellä liikkeellä.
Pihla siirsi lähettiään uhkaamaan kuningasta sormet hieman jännityksestä täristen. Tämä oli monimutkainen ketju, hyvin hienovarainen asetelma. Järkytys hiipi hiljaa prinssin kasvoille kun Pihla viimein päästi irti lähettiläästä.
”Matti.”
~*~
Hevoset kävivät levottomiksi. Ne pullikoivat vastaan, kieltäytyivät jatkamasta eteenpäin. Ilma oli raskasta hengittää. Airi yritti toppuutella ratsuaan, mutta Mikael näki sen vain merkkinä jatkaa jalan. Hän liukui satulasta alas, ylitti ojan tien vieressä ja jatkoi pellolle ennalta poljettua reittiä. Airi huusi hänen peräänsä turhaan. Kiivettyään pengermän yli, satuloitu, vauhkoontunut hevonen laukkasi hänen ohitseen. Se oli yksi Kurjen talon tammoista. Mikaa puistatti.
Heinikko ylsi vyötäröön saakka. Mikael seurasi hevosen tallomaa reittiä eteenpäin, ylös pientä mäennyppylää sen huipulle. Yhtäkkiä Mikan teki mieli kääntyä takaisin. Hänen edessään levisi joukko valtavan kokoisia sotilaita mustaan humuun kääriytyneinä. Mika painui matalaksi heinikkoon ja yritti rauhoittaa pulssiaan. Hän erotti Pihlan istumasta kivikolla parinkymmenen metrin päässä. Tytön edessä istui harmaasiipinen hirviö, joka sai Pihlan näyttämään hyvin pieneltä. Mika yritti kuulla, mistä he keskustelivat. Hän tajusi yhtäkkiä hyvin voimakkaasti oman kuolevaisuutensa. Miten hän saisi Pihlan pois tuolta? Mitä hän mahtaisi tällaista ylivoimaa vastaan? Mika ei saanut katsettaan irti hirviöstä. Se oli kamala. Ja kaunis. Tuo ei voinut olla se olento, jonka kanssa Pihla oli... Hän kuuli takaansa katkeilevien heinien äänet, kun Airi konttasi hänen vierelleen ja jäi tuijottamaan suu auki edessä levittyvää näkymää.
”Mitä tämä on?”
Kun Mikael ei vastannut, Airi tarttui häntä olkapäästä.
”Meidän pitää mennä pois. Kertoa jollekin. Tämä ei ole normaalia.”
Airin kuiskauksesta kuulsi pelko.
”Hys. Miten me saamme Pihlan tuolta?”
”Evalt, etkö sinä tajua? Tämä on hyökkäys! Pihla on selvästi houkutellut vieraan vallan joukkoja tänne.”
Mika ei tajunnut.
~*~
Synkkä yleisö kohahti, liikahteli varovaisina. Sitten syvä hiljaisuus, jota halkoi vain tuulen puhallus. Kaikki odottivat prinssin reaktiota. Hän nousi ylös hitaasti.
”Minä voitin”, Pihla sanoi. Mikäli jollekulle oli jäänyt epäselväksi. Hän vilkuili ympärilleen melko epävarmasti, eikä uskaltanut kauheasti tuntea voitonriemua. ”Joten minä kai tästä lähdenkin. Heippa.”
Hän perääntyi varovasti.
”Vangitkaa hänet.”
Sanat kumisivat voimakkaina.
Pihla vilkuili ympärilleen. Muutama olento rivistä astui alas pilveltä ja veti miekkansa esiin.
”Mitä? Minä voitin! Sinä lupasit jättää kaikki meidät rauhaan!”
”Älä sinuttele minua”, Väinö sihahti matalalla äänellä. ”Minä lupasin jättää kaikki tienoon asukkaat rauhaan. Sinä et asu täällä. Lähettini kiersivät kaikki lähikylät. Sinut heitettiin ulos jo keväällä maksamattomien laskujen takia.”
”Koska sinä sieppasit minut!”
Prinssi pyyhkäisi nopealla huitaisulla pelilaudan pois. Nappulat hukkuivat heinikkoon ja lauta halkesi osuessaan maahan. Pihla säpsähti. Muut jähmettyivät.
”Älä. Sinuttele. Minua. Minähän sanoin, että pikku pelisi jälkeen lähdemme kotiin.”
Kieli sihahti yhteepuristettujen hampaiden välistä ja ilma rätisi. Prinssi tuijotti Pihlaa tiiviisti, nenä ja otsa inhoon rypistyneinä. Iso osa Pihlasta oli hyvin eksyksissä. Miten tässä oli käynyt näin?
”Minä olen kotoisin tääl--”
”Et ole. Lopeta valehtelu.”
Yhtäkkiä kuului kolmas ääni.
”Hän asuu minun luonani!”
Pihla kääntyi ympäri. Viereisellä mäennyppylällä seisoi Evalt Mikael Kurki, likainen hiki otsaltaan valuen.
”Mika!” Pihla parahti, eikä tiennyt oliko riemuissaan vai kauhuissaan. Hän ei halunnut ystäväänsä tähän sotkuun, se olisi liian kamalaa.
Prinssin silmät laajenivat hänen kuullessaan nimen ja hänen katseensa kiinnittyi poikaan. Tavallinen mitätön ihminen. Ilma ympärillä oli räjähtää. Jostain nousi tuuli, joka tuiversi hopeista tukkaa ympäriinsä, leyhytti siipiä. Prinssi heilautti kämmentään ja viisi jousimiestä tähtäsi jousensa poikaan.
”Ei! Sinä lupasit... Mika, mene pois! Juokse!”
Pihla oli paniikissa. Kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä ja hän pyöri ympyrää, tietämättä mikä auttaisi.
Mika oli jähmettynyt paikoilleen. Hänen katseensa kiersi kämmenestä, jonka heilautus sai näin paljon huomiota hänen osakseen, mustiin silmiin joissa paloi raivo.
”Hän on m-minun kih--”
Hän ei kuitenkaan saanut lausettaan loppuun, sillä kaksi paria käsiä peitti hänen suunsa ja veti hänet alas heinikkoon. Pihla parahti helpottuneena.
”Ei ole”, jatkoi naisenääni heinikon piilosta. Sotilaat vilkuilivat toisiaan epäröiden. ”Hän ei ole mikään, eikä todellakaan asu meillä.”
Prinssi kääntyi takaisin Pihlaa kohti.
”Sinä olet ihminen. Yksi suupala omenaa ja olet minun. Mitenköhän luulet selviäväsi täällä?”
Syvä hengenveto. Pihla pyyhki kyyneleitään pois.
”En ole koskaan syönyt ainuttakaan teidän hedelmistänne.”
Sanat toivat lohtua. Hän oli tehnyt jotain oikein.
”Sillä ei ole mitään merkitystä. Vai kerro toki, oletko voinut kovinkin hyvin ulkomaailmassa?”
Vastauksella ei kuitenkaan ollut väliä. Prinssi antoi sotilaille merkin lähestyä, jolloin Pihla, keksimättä mitä muutakaan tehdä, pinkaisi juoksuun. Hän eteni tuskin muutamaa metriä, kun hänet kampattiin. Multainen maa ja kuivuneet korret ottivat hänet vastaan väkivalloin. Joku tarttui häntä käsistä, väänsi ne taakse ja sitoi yhteen kovin ottein.
Pihla kirosi ääneen.
”Minä en tule takaisin. Antakaa minun mennä, saatana.”
Kukaan ei kuitenkaan tuntunut piittaavan. Mikael Kurki makasi heinikossa sisarensa ja tämän kihlatun painon alla, suu painettuna syvälle multaan. Prinssi käänsi selkänsä Pihlalle, joka yritti turhaan rimpuilla vastaan kahlitsijoitaan. Yhä rivissä seisovien sotilaiden takaa asteli esiin polkkatukkainen Kaeti Acantha, joka kiersi kätensä prinssin käsivarren ympäri hehkuen myötätuntoa. Sitten hän kääntyi Pihlan puoleen ja hymyili harmaiden siipien lomasta. Hän oli kertonut prinssille. Jotenkin hän oli syypää tähän kaikkeen. Hän oli kertonut. Pihla ei voinut edes mainita pakoa. Kaeti Acantha oli suunnitellut kaiken alusta alkaen.
Pihla huusi, mutta hänet vaimennettiin. Kaeti Acantha kääntyi takaisin prinssin puoleen ja painoi päänsä pehmeästi tämän olkapäälle.
Kukaan ei pakene Hovista.
FIN
A/N: Se oli sitten siinä! Pahoitteluni, että kesti. Teksti on ollut kirjoitettuna syyskuulta, mutta se tarvitsi monta editointikertaa ja hyvän verran muhimista. Halusin saada hyvän, ehjän lopun aikaan ja vasta tänään, istuessani Glasgown lentokentällä (nyt Stanstedin) musta tuntui, että voisin saada jotain kelvollista aikaan. Jos selvisitte tarinassa tänne saakka, kertokaa toki mielipiteenne. En ole herkkä kukkanen ja kestän kyllä kritiikkiäkin. ^^
Navigaatio
[0] Viestien etusivu
[*] Edellinen sivu
Siirry pois tekstitilasta