Originaali > Scifi & Fantasia

Savipalatsi, K-16

<< < (2/3) > >>

Lavande:
6. luku


Illalliset jännittivät minua niin paljon, että istuessani Väinön vierellä, puoliksi hänen sylissään, hän valitti minun tärisemisestäni.
”Olisit kertonut etukäteen, että kaipaat rentouttamista”, hän kuiskasi korvan juureeni, yhtenä lämpimänä henkäyksenä, ja hipaisi kädellään sisäreittäni. Minua sekä hirvitti, että hykerrytti moinen sopimattomuus tällaisessa paikkaa.
Ilta järjestettiin pyöreässä kammiossa, jonka seinät hohtivat merenvihreinä. En uskonut sen olevan osa palatsia, sillä olimme joutuneet kävelemään jonkun matkaa luolamaista hämärää käytävää ennen perille pääsyä, eikä mikään matkalla näyttänyt samalta kuin mitä palatsissa. Kai Väinö olisi taikonut meille oven, jos se olisi ollut mahdollista. Olimme kulkeneet kahden ja minä olin ollut kävelystä niin riemuissani, että olisin varmaan tehnyt kärrynpyöriä, ellen olisi pukeutunut jäykkään valkoiseen asuuni. Mutta tämä tilanne, täynnä häijyn oloisia vieraita eristykseni jäljiltä sai minut hiljaiseksi ja hermostuneeksi.

Kaikki vieraat istuivat suurilla tyynyillä matalan pöydän ääressä. Väinö ja minä olimme pöydän päässä. Hän oli kai kunniavieras. Muita vieraita oli noin tusinan verran ja illan isäntä istui pöydän toisessa päässä. Hän oli lihava ja hieman sinertävä ryppyinen mies, jonka nenä oli ennemminkin kuono, kuin mikään inhimillinen nenävärkki. Hänellä oli pitkät valkeat viikset, jotka heiluivat edestakaisin hänen puhuessaan tai nauraessaan.

Olin asettanut illalle itselleni tavoitteita:
1. Paina mieleen mitä tahansa hyödyllisen oloista
2. Näytä rennolta ja ehkä vähän pitkästyneeltäkin.

Halusin olla huomaamaton tarkkailija, turvassa pitkästyneisyyden takana. Rentous oli toiveajattelua, sillä tunsin oloni hyvin epämukavaksi vieraassa seurueessa, jossa melkein jokaisella oli sarvet tai hyvin, hyvin terävät hampaat. Kai minun olisi pitänyt jo tottua olemaan hirviöiden keskellä, mutta jokin minussa harasi vastaan tällaisessa tilanteessa. Erotuin liikaa joukosta. Kukaan ei puhutellut suoraan minua, enkä minä ketään, mutta muut vieraat saattoivat esittää Väinölle kommentteja, kuten että ”Toivoaksemme ystävänne nauttii hovielämästä”. Sitten he hymyilivät päälle hampaankärjet vilkkuen melko epärehellisen oloisesti.

Suunnilleen puolivälissä pöytää istui hyvin povekas nainen, joka vähän väliä loi minun suuntaani häijyjä katseita. En osannut sanoa varmaksi vilkuiliko hän minua vai Väinöä, sillä hänen silmänsä olivat samanlaiset vihreät viirut kuin mitä kirjastodemonin silmät. Hänellä oli dramaattisen kapea vyötärö, melkeinpä valkoinen iho ja saman värinen polkkatukka. Hänen sormensa olivat hyvin hoikat ja moniniveliset, kyntensä pitkät ja vaarallisen oloiset niiden naputtaessa lasia.
Hänen kanssaan en haluaisi jäädä kahden.

”Kuinka mielissäni olenkaan, että suvaitsitte kunnioittaa matalaa majaani läsnäolollanne, oi Ylhäisyys”, illan isäntä sanoi Väinölle. Hän puhui niin muodollisesti, etten ollut hetkeen varma, oliko hän tosissaan vai sarkastinen.
”Varsinkin näin kiireiseen aikaan.”

”Koska tahansa, Brutus.”
Väinö hymyili hyvin luontevasti.

”Miksi nyt on kiire?” kysyin vaivihkaa häneltä. Tiesin Hovin asioista hyvin vähän. Väinö oli harvoin halukas puhumaan aiheesta ja Rahko ei tiennyt kovin paljoa. Ei sillä, että minä olisin mistään mitään tiennyt armeija-aikoinani.

”Paljon vieraita tulossa. Kummini ja myöhemmin tänä vuonna isäni. Täällä harvemmin käy ketään, kun olemme niin syrjässä. Sitten viime aikoina olen joutunut istumaan neuvoston kokouksissa harmillisen usein. On ollut myös muita istuntoja ja kaikenlaista muuta.”

Ajattelin taas mestattua nuorta miestä. Inhon tunne tappoa kohtaan ei kuitenkaan säilynyt kauaa. Väinö suuteli minua poskelle ja kaikki pelot ja huolet haihtuivat pois. Yritin muistaa, mikä minua aiemmin oli ahdistanut. Turhaan. Kun hän oli läsnä, en kyennyt ajattelemaan pahaa. En saanut loppujen lopuksi tavoitteitani toteutettua tai edes vatsaani kylläiseksi, sillä Väinö kuiskasi minulle, ettei minun kannattaisi syödä täällä mitään. Kaikki näytti tietenkin aivan fantastiselta ja tuoksu olisi hurmannut nirsoimmankin ruokailijan. Olin kuitenkin jo tottunut näännyttämään itseäni ja kieltäytymään kaikesta liian hyvän oloisesta, niin ettei yksi ilta lisää tuntunut missään.
Ruuan lomassa kolme laihaa, sorkkajalkaista poikaa soitti musiikkia. Yksi jotain huilun tapaista, toinen löi tahtia tamburiinista ja kolmas tanssi. Seurasin esitystä samalla, kun yritin kuunnella vaivihkaa muiden keskusteluja. Sain selville vähän kaikenlaista, mutta mikään ei tuntunut merkitykselliseltä.

~*~
Kun muutama, melko yksitoikkoinen tunti myöhemmin kävelimme takaisin, kahdestaan, pälyilin epäluuloisesti hämyisiä lohkareentaustoja. Reitillä oli vaikka millä mitalla sopivia paikkoja, mihin palkkamurhaaja voisi piiloutua.
Huomautin asiasta Väinölle.
”Sinulla ei ole henkivartijoitakaan mukana.”

”En minä tarvitse.”

”Se valkotukkainen ampiainenkin vilkuili sinua kovin murhaavasti.”

Hän katsoi minua hetken, kunnes ymmärsi, ketä tarkoitin.
”Kaeti Acantha? Näinköhän... Pysy kaukana hänestä. Minä en ole missään vaarassa.”

Moinen itsevarmuus hämmästytti minua. Tiesin korkea-arvoisilla virkamiehillä olevan  yleensä useitakin henkivartijoita, osa Akatemiasta valmistuneita, ja silti murhayritykset olivat melko yleisiä. En jaksanut uskoa, että demonit olisivat jotenkin poliittisesti seesteisempää sakkia.

Ajatus, että Väinölle kävisi jotain oli niin kamala, että sydäntäni särki. Jouduin tarttumaan äkillisesti pukuni rinnuksista.
”Niinkö?”

Väinö nauroi minun tuskalleni.
”Epäiletkö sitä, että pärjäisin? Vai kenties suunnittelet murhaani?”
Hän pyöräytti minut eteensä ja varasti nopean suudelman.

Minua ei kuitenkaan naurattanut.
”Jos hyökkääjiä olisi useampi.”

”Vaikka viisikymmentä! Tiedät kai, että minussa on paljon magiaa?”

Nyökkäsin. Olimme pysähtyneet seinämään kiinnitetyn soihdun kohdalle. Imavirta sai liekin lepattamaan.

”En tiedä pystyvätkö ihmiset tuntemaan magiaa, mutta minulla on sitä poikkeuksellisen paljon. Niin paljon, että olen tämän takapajulan prinssi, vaikken ole ollenkaan aatelista syntyperää. Isäni on kenraali. Ja biologinen äitini oli ihminen.”

”Mitä!?”

”Niin. Tämä on nyt sitten luottamuksellista tietoa. Tuskin silti löytäisitkään ketään, joka olisi halukas puhumaan alkuperästäni. En tietenkään oppinut tuntemaan häntä, mutta olen aina ollut utelias ihmisten suhteen. En ole myöskään koskaan ymmärtänyt joidenkin alamaisteni heikkoutta ihmislihaan...”

Halusin kysyä lisää edesmenneestä äidistä, mutta Väinö nosti kätensä pystyyn vaikenemisen merkiksi ja jatkoi:
”Jostain syystä kuitenkin, varmaan osaksi sen takia, mitä isäni teki varmistaakseen, että äitini puoli kuolisi pois minusta mahdollisimman täydellisesti, minä olen niin maaginen, että minun on suljettava suurin osa voimistani pois. Jos antaisin olemukseni kukoistaa vapaasti, kaikkien muiden olisi hyvin tukala olla. Joten olen hyvä hallitsija ja lukitsen itseni tämän kuoren alle.”
Hän kosketti rintakehäänsä sormenpäillään. Mitkä ihanat sormet ne olivatkaan!

”Jos yhtäkkiä vapauttaisin itseni, magiaa olisi niin ylitsepursuavasti, että kaikki muut luultavasti menettäisivät tajuntansa. Kenenkään on siis turha yrittää tappaa minua. Ne, jotka olisivat tarpeeksi vahvoja, eivät ole kiinnostuneet minun Hovistani. Me olemme tällainen takapajula.” Tämä sanottiin hellyydellä.
”Lisäksi oikeassa muodossani en mahtuisi istumaan valtaistuimelleni, mikä olisi sitä suurempi harmi. Pidän tuolista kovasti.”
Virnistys.

Minun oli hieman hankala hyväksyä hänen itsevaltiuttaan. Oli eri asia olla oravanpyörässä, armeijassa isokenkien pelinappulana, kuin tässä, lähellä päättäjää. Nähdä suoraan yhden hengen päätösten tulokset. Siinä hän istui tuolillaan ja määräsi toisia kuolemaan ja toisia vankeuteen.
”Joten olet niin sanotusti luonnonoikku?”
Hymyni ei koskaan hävinnyt minnekään. En minä oikeasti murehtinut hänen seurassaan. Väinö oli aurinko, huume ja elinehto.

”Miten epäkohteliasta!” Väinö sanoi, nojautuen lähemmäs. Minä jäin seinän ja hänen väliin, enkä voinut olla kohottamatta kulmakarvoja hänen aikeilleen.
”Minä olen kuule hyvin luonnollinen.”

”Epäilemät--” aloitin.

”Melkeinpä eläimellinen.”

Hän tarttui käsillään kiinni pakaroistani äkkiä. Kiljahdin ja pujahdin pakoon hänen ohitseen. En ehtinyt kauas, kun hän saavutti minut ja koppasi syliinsä. Hän kantoi minut lopun matkaa ovelle, joka yhtäkkiä veikin makuuhuoneeseeni ja laski sängylle, muristen korvaani välillä kuin petoeläin. Minun oli hankala hillitä kikatustani.

~*~
Olion kasvot valmistuivat lopulta. Hän oli edelleen saven värinen ja melko karu kasvoiltaan, mutta kaikki oli paikallaan! Minun hämmästyksekseni maalaamani silmät eivät olleet vain koristeita, vaan hän alkoi seurata katseellaan ympäristöä. En edes yrittänyt järkeistää sitä. Totesin vain itselleni, että tässä paikassa tapahtui kaikenlaista erikoista ja sillä sipuli. Hänellä meni muutama päivä kieltään loksutellessa (tein sen pesusienestä) ja sitten hän alkoi puhua! Voisi luulla, että hänen ensimmäinen sanansa olisi ollut kiitos, mutta sen sijaan hän halusikin nimen.
(”Minu-le nin-mii.”)
Puhuminen oli saviystävälleni uutta. Hänen maiskautteli kieltään puhuessaan, ehkä se jäi kitalakeen kiinni, ja venytti sanoja, tutkien niitä varovaisena.
Hänestä tuli Kalevi. Kalevi oli entisen huonetoverini Viljan veli. Emme koskaan tavanneet, mutta sain kuulla Kalevista ja hänen nukkekokoelmistaan paljon. Uskon, että Kalevi osaisi antaa arvoa sille, että nimesin savesta valetun olion hänen mukaansa.

En saanut kiitosta nimeämisen jälkeenkään. Sen sijaan Kalevi kertoi, että joku hänen ystävänsäkin halusi kasvot. Suostuin, sillä ehdolla, että molemmat olivat minulle palveluksen velkaa. Oli hyvä saada liittolaisia, mutta toivoin, ettei savikansalaisia tulisi enää kovin montaa enempää - Tämä oli todella outo harrastus.

Halusin kävelylle, mutta Rahko ei suostunut. Hän sanoi, ettei ehdottomastikaan halunnut tulla nähdyksi seurassani ja etten voinut mennä yksin. Käytävät varmaan kaatuisivat päälleni. Jaakkokaan ei suostunut seurakseni, vaan väisteli pyyntöjäni ja ehdotti korttipeliä. Hän oli huomattavasti nöyristelevämpi ja luihun kohtelias seurassani, kun Rahko taas oli epäkohtelias, vahingoniloinen ja tyly. Pidin jälkimmäisestä enemmän.

Rahko ei sitäpaitsi ollut aina niin karu. Toisinaan lojuin huoneeni nurkassa tuntikausia apaattisena, yrittäen turhaan rohkaista itseäni vaikka kylpemään jälleen tai lukemaan lisää historiaa. Silloin Rahko saattoi koputtaa oveen ja käskeä minua pelaamaan erän Kimbleä häntä ja Jaakkoa vastaan.

~*~
Prinssi antoi minulle lahjan. Se oli ikkuna.
Se ilmestyi vain eräänä (minun vuorokausikäsitykseni mukaisena) iltana seinälle, niin että kun aamulla heräsin, aurinko paistoi sisään. Prinssi oli jättänyt lahjansa alle pienen, kukilta tuoksuvan kortin, jossa oli hänen allekirjoituksensa. Ikkuna oli pieni ja pyöreä ja korkealla ja minä palvoin sitä. Vaikka kuinka kiipesin, en päässyt tarpeeksi lähelle ikkunaani, että olisin nähnyt muuta kuin kaistaleen taivasta. Taivas oli jo sinällään kiehtova, ja olin rynnätä käytävälle kertomaan Rahkolle, kun ensimmäisen kerran olin erottavinani lintuja, mustina pisteinä taivaan sinisyyttä vasten.

Kun alkoi sataa en enää pystynyt hillitsemään itseäni, vaan raahasin Rahkon ovensuuhun katsomaan tätä ihmettä. Yritin kovasti olla huomaamatta Rahkon sääliviä katseita ja tuntematta häpeää innostuksestani.

”Emmekö me ole maan alla?” varmistin. Rahko nyökkäsi. Taikuus oli ihmeellistä! Haaveilin käden työntämistä ikkunan läpi ulkomaailmaan, mutta vaikka kuinka yritin hyppiä ja kiivetä, en koskaan yltänyt ikkunaan. Ehkä sekin oli joku loitsu.

Ikkuna piristi minua hetkellisesti aivan valtavasti ja jaksoin taas uskoa elämään.

Kun seuraavaksi tapasin Väinöä, halusin jälleen pelata shakkia. Hän ei ollut innoissaan ideasta, mutta jaksoin inttää. Kerroin, että olin harjoitellut, mikä nauratti häntä. Yksin harjoittelu ei kuulostanut hänestä kovin lupaavalta.
Suortuvia hänen hiuksistaan oli letitetty ohuiksi, nauhamaisiksi leteiksi ja sidottu jälleen niskaan nauhalla. Loput hiukset valuivat soljuvina letityksen alta, paljaalle iholle. Valkoisen, jäykän oloisen paidan kaula-aukko oli leveä ja paljasti melkein hartiat. Hän sanoi tulleensa suoraan istunnosta.

Me pelasimme. Se oli nopea peli, jonka hävisin. Teeskentelin harmistunutta.
”Kai tämä riittää tältä kertaa? Minä voitan aina.”

”Ei”, sanoin huuliani mutristaen. ”Pelataan vielä kerran. Lyödään vetoa. Tarvitsen jotain kannikkeeksi! Siksi tämä ei suju: pitää olla palkinto!”
Katselin häntä hieman varuillani. Vedonlyönti oli huono sana ja olisin halunnut pyyhkiä sen pois. Vedonlyönti viittasi useiden mielestä vilunkipeliin ja siten valehteluun. Jota minä en tietenkään tehnyt.

Prinssini nauroi.
”Selvä! Ja mitähän tämä kallisarvoinen neito haluaisi urotyöstä palkkioksi?”

”Sinut. Kokonaiseksi päiväksi, eikä vain pariksi tuntia. Auringonnoususta auringonlaskuun. Teemme, mitä minä haluan.”

Hän suostui, hymyillen. Piti minua varmaan höpsönä.
”Ja jos minä voitan, luet päiväkirjastasi minulle mitä olet minusta kirjoittanut.”

Punastuin ja nyökkäsin.

Joten jälleen me pelasimme. Tällä kertaa esitin keskittyväni enemmän kuin aiemmin, vaikka siirtoni olivat edelleen yhtä huolimattomia, uhkarohkean oloisia. Prinssi vaikutti olevan jo melko kyllästynyt kanssani pelaamiseen. Jos en olisi pelannut hänen kanssaan aiemmin, en olisi tuntenut hänen tyyliään, jolloin pientä suunnitelmaani olisi ollut hirvittävän hankala toteuttaa.

En käyttänyt vuoroihini huomattavasti enemmän aikaa. Peli eteni hyvin vaivihkaa, hurrasin edelleen joka kerta, kun satuin syömään jonkun vastustajani nappuloista. Kunnes sitten vahingossa voitin.

Reagoin vähän hitaasti, tarkkailin lautaa. Väinö ehti huomaamaan äkillisen voittoni ja tuijotti hämmentyneenä pelinappuloita.
”Shakki!” hihkaisin. Olin tutkivinani lautaa edelleen, yhä sormet lähettini päällä. ”Ei kun matti! Minä voitin!”

Väinö katsoi vuoroin lautaa ja sitten minua, otsaansa rypistäen. Minä taputin käsiäni hieman ja mietin, josko ylinäyttelin.
”Minä voitin, eikö niin? Sinä et voi siirtää kuningastasi ainakaan tuohon, kun minun heppani uhkaa sitä. Ethän sinä suuttunut?”
Huoleni oli todellinen.

Väinö hymyili kireästi. Häntä taisi hävettää hävitä minulle.
”En tietenkään. Saatat kyllä joutua odottamaan päivääsi hieman, nyt on paljon kiireitä. Pidän kyllä lupaukseni.”

Päästin tyytymättömän äännähdyksen.
”Hovin istuntoja? Oikeudenkäyntejä?”
Väinö nyökkäsi. Nousin ylös tuoliltani, kävelin hänen luokseen ja istuin hänen syliinsä hajareisin. Yönsinistä kietaisumekkoani ei oltu tarkoitettu sellaisiin liikkeisiin, joten se nousi surutta ylös ja kerääntyi oudoksi massaksi syliini. Minä en välittänyt.
”Julista kaikki syyttömiksi ja homma on hoidettu!” ehdotin kepeästi, samalla kun hengitin hänen tuoksuaan sisään. Kiedoin käteni hänen ympärilleen löysästi ja painoin  pääni hänen olkapäätään vasten.

Prinssini nauroi ja se oli ihana tunne.
”Ennemmin voisin tuomita kaikki kuolemaan. Melko luultavasti teenkin niin. Muutama karkoitetaan, jokunen vangitaan ja loput mestataan. Minä en ole kovin luova rangaistusten suhteen.”

”Tekivätkö he koviakin rikoksia?” kysyin ja katsoin ylös, silmiin toista. Hän hymyili ja silitti hiuksiani. Ne eivät olleet sellaista karkeaa villaa kuin ennen, vaan pehmeää kuin uusi puuvilla kaiken kylpemisen ja hoitamisen jälkeen. Kovettumat käsissäni olivat pehmenneet ja ihoni oli kuulas ja vaaleampi kuin yleensä. Tai kuulaaksi ja vaaleaksi rakastajani sitä kuvaili, omasta mielestäni olin kalpea ja liikunnan puutteesta veltostunut.

”Kaikki rikokset ovat kovia.”

Käännyin katsomaan ikkunan toisella puolella lentäviä lintuja. Ne eivät koskaan tulleet niin lähelle, että olisin erottanut millaisia lintuja ne olivat. Joinakin hetkinä en kestänyt katsoa Väinöä silmiin. Hän laski käsiään päälaeltani aina vain alemmas ja alemmas, vaivihkaisin liikkein, kunnes ne saavuttivat mekkoni helman. Hän nosti helmaa entisestään ja tarttui puvun alta kiinni lanteiltani. Avasin hänen paitaansa ja livautin käteni sisään lämpimälle, elävälle iholle. Halusin lisää. Paita sai lähteä ja minun mekkoni.

Hänen hengityksensä tiheni ja hän puristi minua lähemmäs, vaativasti. Suljin silmäni, hyläten linnut ja upposin tuttuun hurmeeseen.

Ja kuten niin monet kerrat aiemmin, en enää muistanut miksi joskus olin surullinen.

*

Lavande:
7. luku


Minun päiväni koitti ja se oli loistava. Ilmoitin Väinölle, että halusin ulos retkelle. Kauas Hovista. Hänen ei auttanut kuin suostua, vaikka pyyntöni tuntuivatkin tuottavan hänelle harmaita hiuksia. Siis kuvainnollisesti puhuakseni. Hänen hiuksensa hohtivat jo valon osuessa hopeisina.
”En muista koska olisin ollut koko päivän poissa”, hän tunnusti. ”En varmaan sitten virkaanastumiseni.”

”Kauanko olet hallinnut?”
Me kävelimme käytävää. Minulla oli eväskori ja korissa punaruudullinen viltti ja eväitä. Olin kiinnittänyt hiukseni niskaan sinisellä nauhalla. Oli ollut hankala löytää järkeviä vaatteita kokoelmastani, saati kenkiä, joilla pystyisi kävelemään.

Hän heilautti kättään vähättelevästi.
”Vuodesta 4002.”

Minua huimasi taas. Tuntui suurelta huijaukselta, ettei ihmishistoriassa puhuttu kuin muutamista viime vuosikymmenistä. Mitä me olimme tehneet ennen ajanlaskun alkua?
Olin ostanut viime vuonna taskukalenterin, juuri ennen puolivuotista armeijan palvelustani. Ei minulla ollut sille käyttöä liiemmin, kunhan halusin leikkiä olevani vähän tärkeämpi ja juhlistaa Akatemia-ajan loppumista. Se oli hieno tummanvihreä kirjanen, jonka kanteen oli kirjattu 68 kultaisin kirjaimin. Tietenkin kun ostin sen kesällä, vuosi 68 oli jo yli puolen välin, mistä syystä sain kalenterin halvalla. Ajattelin kuitenkin, että koska vuosilla ei ollut hirveästi väliä minulle, voisin ihan hyvin käyttää sen loppuun seuraavana vuonna. Kirjoitin sinne kaikkien tuntemieni henkilöiden syntymäpäivät ja muistiinpano-osioon mitä kukakin heistä oli minulle velkaa.
”Mikä vuosi nyt on?”

Väinö kääntyi puoleeni nauraen ja suuteli minua poskelle. Hänestä minä olin höpsö.

Minusta tuntui, että menimme käytävää yhä alemmas ja alemmas. Inhosin näitä käytäviä, koska niissä ei ollut mitään järkeä. Taikuus oli ideana salaperäinen ja jännittävä, mutta käytännössä vain hämmentävä ja ärsyttävä. Mistä nyt enää tiesi, mikä oli totta ja mikä ei? Olin usein melko varma, että koko tätä paikkaa ei ollut olemassa, vaan että olin vuorilla pudonnut hevoseni selästä ja viruin kallo auki jossain rotkossa, hallusinoiden.

Väinö tarjoutui kantamaan koria vaihteeksi. Myönnyin, mielissäni saadessani kädet vapaiksi. Käytävä oli hiljalleen muuttunut synkäksi luolaksi, jossa askelemme kaikuivat. Olin hieman varuillani, vaikka katseeni eksyikin vähän väliä ihailemaan rakastajaani. Hänen tukkansa oli ponihännällä kiinni niskassa. Hänellä oli yllään raskasta kangasta oleva pitkä, punaruskea liivi, jonka hihansuut osoittivat jäykkinä hieman ylöspäin. Musta paita myötäili käsivarsien lihaksia keskisormien kultaisiin sormuksiin saakka, johon hihat oli kiinnitetty. Housut olivat tummanruskeat ja istuivat todella hyvin. Näkymä oli varsin mukava muutama askel hänen perässään.

Yhtäkkiä Väinö kohotti kämmentään pysähtymisen merkiksi. Olimme suuressa kammiossa. Sen rajoja ei voinut erottaa, ei sivuja tai kattoa. Ainoa valokeila oli ympärillämme – pikkukivet hohtivat kylmää valoa Väinön kävellessä niiden päältä.

Tämä ei ollut minun ideani hauskasta huviretkestä.
”Miksi me pysähdyimme?” kysyin, mutta Väinö nosti sormen huulilleen vaikenemisen merkiksi. Edessämme pimeyden peitossa joku liikkui, nousi ylös. Kuului hyvin karkeita, petomaisia hengenvetoja ja sitten raahaavat askeleet lähestyivät meitä.
Pikkukivien hohto levisi ympärillämme yhtenä suurena aaltona ja tavoitti jättiläismäisen kummun edessämme. En ymmärtänyt, mikä se oli, mutta tiesin sen olevan joku elävä ja että minun kuului pelätä sitä. Tavoittelin vaistomaisesti miekkaa, hain jousta, muttei minulla tietenkään ollut kumpaakaan. Katsahdin Väinöön, mutta hän tuijotti hirviötä edessämme.

Olento oli iso kuin talo. Sen ruumis oli hieman liskomainen, tumman, kostean panssarin peittämä. Kaula oli pitkä ja pää valtava. Sillä oli sarvet päässään, ne olivat puolet minun mitastani. Sen silmät olivat nyrkin kokoiset harmaina hohtavat pallot. Ei minun aseistani olisi ollut hyötyä tätä petoa vastaan.
Minä peräännyin hitaasti, mutta Väinö tarttui minua hihasta ja pysäytti. Hän alkoi puhua ja se oli taas sitä kieltä, jota en ymmärtänyt. Se kuulosti puuhelmiltä, jotka pudotettiin pöydälle. Tuulelta kaislikossa. Peitin korvani, koska ääni oli liian intensiivinen. Se sattui korviini.
Lohikäärme vastasi rohisevina henkäyksinä, kurkusta kumpuavana nikotteluna.

”Tule.”
Se oli Väinö. Katsoin häntä ripsieni välistä varovasti, olin sulkenut silmäni. Hän hymyili minulle rohkaisevasti ja tarttui kädestäni.
Me lähestyimme valtavaa petoa, minä hyvin jäykin askelin. Väinö halusi kulkea ihan sen viereen ja laski kätensä sen nahalle. Hän katsoi minua odottavasti.

”Mitä?” kysyin. Minun teki mieleni kovasti juosta pois.

”Kiipeä kyytiin!”

Tuijotin häntä kuin hullua, jolloin hän nappasi minut vyöteiltä kiinni ja heitti olennon selkään kuin hiekkasäkin. Nousin istumaan ja yritin saada jotain järkeviä ajatuksia aikaan. Istuin lohikäärmeen selässä?
Väinö kiipesi taakseni ja levitti viltin minulle. Jotta minulla olisi mukavampaa. Lohikäärmeen selässä.
”No niin, älä säikähdä, kun lähdemme liikkeelle.” Hän livautti kätensä vyötärölleni ja veti minua puoleensa.

Lohikäärme päästi ilmoille korviahuumaavan kirkaisun ja asteli levottomana ympäriinsä. Se kiersi kehää hetken ja minä jäykistyin paikallani entisestään. Tämä oli kamalaa.

Peto lähti kiipeämään seinämää ylös, minä lytistyin entisestäni likemmäs Väinöä. Se kiipesi ylemmäs ja ylemmäs pimeää seinämää. Pikkukivien hohto jäi aina vain alemmas ja sitten olikin pilkkopimeää. Ilma muuttui kosteasta ja viileästä kuivaksi ja liikkuvaksi. Ja viimein maailma puhkesi valoon. Me olimme korkealla. Kielekkeellä, vuoren huipulla. Haukoin henkeäni, tärisin katsellessani eteen levittyvää maisemaa. Taivas oli pilvessä, harmaiden pilvien läpi kuulsi aurinko. Maisema oli rosoinen; kielekkeitä ja kiveä, horisontissa lisää vuoria. Tuuli oli henkeäsalpaava, kohisi peittäen alleen kaikki muut äänet ja pemotti hiuksiani auki.

Lohikäärme hyppäsi. Me syöksyimme hetken alas hyvin terävästi ja minun suuni oli auki mykkänä. En tiennyt kiljuako kauhusta vai huutaako haltioituneena. Peto korjasi kurssiaan, levitti valtavat siipensä ja me lensimme – lensimme! En ymmärtänyt miten tämä oli mahdollista. Olin viimeistään nyt tullut hulluksi.

Olimme hurjan korkealla. Alas katsominen tuntui oudolta, kaikki oli niin pientä. Oli kallioita, puita ja puro – tai joki se taisi olla. Auringonvalo kiilteli sen pinnasta ja tunsin vihdoin olevani elossa. Missään ei näkynyt taloja, ei ihmisiä. Se oli melko lannistavaa.
Kuka sinä olet?

Sanat kävivät mielessäni ja haihtuivat pois. Ne eivät olleet minun ajatuksiani.
”Pihla Ilmarintytär”, kokeilin huutaa tuuleen. Tunsin oloni hieman pöhköksi, mutta mieleni kävikin kaiken takia ylikierroksilla.

Sinä leikit minun prinssilläni.

Joko lohikäärme puhui minulle ääneti tai omatuntoni oli saanut uuden äänen.
Hän on vahva. Sinä et ole. Kuolisit, jos pudottaisin sinut.

Tämä ei ollut erityisen mukava keskustelu.

En minä pudota sinua. Olet kovin mitätön minulle. Joku muu saattaa.

En vastannut mitään, mutta pidin varoituksen mielessäni.
Me lensimme puolen tuntia, kunnes lohikäärme laskeutui pienelle niitylle kielekkeellä, jolloin kapusimme alas. Kiinteä maa tuntui kovin hyvältä. Jalkani eivät ottaneet kantaakseen, vaan lysähdin maahan heinikkoon. Lohikäärme kirkaisi ja nousi uudelleen lentoon valtavin heinikkoa pöllyttävin siiveniskuin ja katosi taivaalle.

”Se jätti meidät”, sanoin viimein.

”Tulee takaisin kutsuttaessa”, Väinö sanoi ja venytteli.

”Aha”, tokaisin. ”Kätevää.”

Me levitimme viltin heinikkoon. Tuuli oli täällä leuto, heilutteli hiljalleen heinikkoa. Poimin punaisia apiloita maasta. Niiden tuoksu oli ihana. Tuttu. Väinö söi jotain ja joi viiniä, minua ei kiinnostanut kumpikaan. Punoin apiloista seppeleen ja kruunasin prinssini sillä.
”Tuleeko sinusta koskaan kuningas?”

Väinö makasi maassa, silmät kiinni raukeana.
”Ei. Titteli on käännösvirhe. Olen ruhtinas, enkä edes kuninkaallista verta. Isäni on kenraali, hyvin arvostettu, ja minä olen aina ollut poikkeuksellisen voimakas. Siksi ne raaskivat myöntää minulle tällaisen takapajulahovin.”
Mies hymyili.
”Enkä minä ole tehnyt mitään kasvattaakseni sen mainetta. Hyväksyn paljon kiertolaisia hoviini, sekarotuisia ja tuomittuja. Meidän on hyvä olla erossa muun maailman politiikasta.”

Minun ei ollut hyvä olla erossa muusta maailmasta. Ikävä iski jälleen inhottavana ja kalvavana. Yleensä en tuntenut mitään pahaa hänen seurassaan, en muistanut tarkkaan mistä olin kotoisin tai mitä olin jättänyt taakseni. Ehkä se johtui siitä, etten nyt koskenut häneen, en katsonut silmiin. Päivänvalossa ulkona riippuvuuteni tuntui säälittävämmältä.

”Miksi halusit eväsretkelle? Luulin, että olisit pyytänyt päästä tapaamaan pikkusisaruksiasi.”

Koska heitä ei ole olemassa. En minä voinut raahata demonia sedän ja tädin ovelle. En halunnut hänen näkevän mitään niin aitoa minusta, en halunnut kertoa mistään todellisesta.
”Se on surullista.”
Hän kääntyi katsomaan minua, mutta käännyin itse pois.

Kun päivä kääntyi iltaan, minä kävin holtittomammaksi. Olin vihdoin pois Hovista, enkä halunnut takaisin. Halusin tavata ihmisiä ja kulkea vapaana. Halusin nähdä tähdet ja kokea sateen. Halusin jotakin aitoa.

Väinö kuitenkin kutsui petoaan ja minä kävin epätoivoiseksi. Olimme edelleen korkealla ja kun ajatus hyppäämisestä alas tuli, en kyseenalaistanut sitä. Nojauduin lähemmäs reunaa, ratkaisu oli niin yksinkertainen, etten edes epäröinyt. Väinön kädet kuitenkin tavoittivat vyötäröni ja vetivät minut pois reunalta syleilyyn. Se oli olevinaan hellää, olevinaan huoletonta, vaikka hän oli tietenkin huomannut. En sanonut mitään, en edes jaksanut hymyillä.

~*~

Kun olin taas lukkojen takana pienessä sellissäni, vaivuin entistä syvemmälle epätoivooni. Tiesin haluavani pois. Tiesin, ettei tämä paikka ollut minulle hyväksi. Oli aika tehdä jotakin.

Pelasin käytävällä korttia Rahkon ja Jaakon kanssa. Nämä kaksi olivat pääasiallinen tiedonlähteeni. Saimme olla poikkeuksetta rauhassa, kukaan ei koskaan eksynyt tänne. Jaakko sanoi sen olevan tarkoituksellista. Että huoneeni oli sijoitettu niin, ettei kenelläkään ollut tänne mitään asiaa. Jaakko oli huomattavasti Rahkoa älykkäämpi, mutta hänen kanssaan sai myös olla enemmän varuillaan. Usein tuli sellainen olo, että hän kysyi jotain asioita tarkoituksenhakuisesti, että hänellä oli jokin suurempi suunnitelma taustalla.

Taikuus kiinnosti minua. Siitä mainittiin lukemissani kirjoissa, mutta koskaan sitä ei vaivauduttu selittämään. Kai se oli kaikille muille itsestäänselvää.
”Prinssi loi kerran oven huoneeseeni. Kosketti vain seinää ja sitten siinä oli ovi.”
En yleensä maininnut Väinöä. Yritin kovasti teeskennellä, ettei ketään tiennyt, mitä varten minä täällä olin.
”Pystyykö kuka tahansa luomaan ovia sillä tapaa?”

Jaakko hörähti hieman.
”Ei. Hänen korkeutensa on osa palatsia, joten se reagoi ja muovautuu hänen tahtonsa ympärille. Meidän muiden tulee käyttää apuvälineitä, kuten tämä.”
Hän veti povitaskustaan valkoisen liidun.

”Mistä sinä tuon sait?” Rahko kysyi.

”Korkea-arvoiselta ystävältä”, Jaakko totesi ja hymyili niin, ettei meille jäänyt epäselväksi millainen ystävä kyseessä oli. Rahko hörähti epäuskoisena.

”Tuo on liitu? Mitä sillä muka voi tehdä?”

”Piirtää ovia paikkoihin, joissa niitä ei ole. Avata ovia uusiin paikkoihin. Tämä on hyvin arvokas kapistus, joten pidä likaiset näppisi kaukana, Rahko.”
Jaakon vuoro oli jo loppunut ja mietin, miksi hän oli jäänyt tänne lorvimaan. Kun Rahko katsoi muualle, Jaakko vilkaisi minua merkittävästi ja siirsi vaivihkaa liidunpalasen lähelle jalkaani. Mitään kysymättä tartuin siihen sulavasti ja piilotin sen vaatteideni uumeniin.

”Onko mitään uutisia?” kysyin kyllästyneenä. ”Mitään jännittävää tapahtunut?”

Jaakko haukotteli.
”Ei, ellet laske istuntoja kiinnostaviksi. Joku surkea sekarotuinen mestattiin tänään.”

”Minkä takia? Miten niin sekarotuinen?”

”Ihmissusi. Valehtelusta. Jos sekarotuinen mestataan, syynä on yleensä valhe tai harhaanjohtaminen.”

”Minä en ymmärrä.”

Jaakko älähti tuskastuneena.
”Me emme kaikki pysty valehtelemaan. Se on normaalia. Tämä Hovi on hieman... sekalainen. Hänen korkeutensa on erittäin armelias. Hyväksyy seinien suojaan helposti kaikki. Useammassa kuin muutamassa meistä on liiaksi ihmisverta.”

”Ole hiljaa!” Rahko huudahti. Hänen ihonsa oli niljakas ja suomumainen, mutta jos hän olisi ollut ihminen, olisi hän varmaan nyt punastunut.

”Emme me puhu nyt sinusta”, Jaakko sanoi sydämellisesti. Minun oli hankala kuvitella Rahkolla olevan mitään ihmissukulaisia. Kysyisin häneltä joskus, kun Jaakko ei olisi paikalla. ”Ja ihmisveren mukana tulee epärehellisyys. Prinssi ei siedä sitä. Hänelle osoitetut valheet johtavat kuolemanrangaistukseen.”

”Miksi kukaan sitten valehtelisi hänelle?” kysyin leppoisasti.

Jaakko tuijotti minua hetken. Hänen silmänsä olivat hyvin kylmät ja olin aistivinani huvittuneisuutta.
”Niinpä!” hän totesi viimein.

Hymyilin iloisesti ja vetäydyin pian omaan huoneeseeni. Kun ovi sulkeutui, uskalsin viimein kuoria hymyn naamaltani. Jaakko tiesi.


*

Lavande:
Tapahtunut tähän mennessä: Prinssi ja Pihla käyvät eväsretkellä ulkomaailmassa. Pihla pelaa korttia Jaakon ja Rahkon kanssa ja puhuu valehtelusta. Jaakko antaa Pihlalle maagisen liidunpalasen.


8. luku



Olin vainoharhainen. Oleskelin liikaa yksin, eikä minulla ollut tarpeeksi virikkeitä elämässäni. Tai sitten olin oikeassa? Juoniko Jaakko jotakin?

Ravasin huoneessani edestakaisin turhautuneena. Täällä olin rampa. En pystynyt mihinkään, en saanut mitään aikaiseksi. Ajalla ei ollut mitään merkitystä, koska ainoa asia, jota odotin oli rakastajani paluu. Kun ovi yhtäkkiä aukesi, säpsähdin. Tulija oli saviystäväni Kalevi. Hän toi yhdessä toisen saviolennon kanssa ison rekillisen vaatteita. Puuskahdin niille turhautuneena. Ihan kuin minulla ei olisi ollut niitä ennestään tarpeekseni! Minulla oli täällä enemmän vaatteita ja kenkiä kuin kymmenellä kauppiaanrouvalla. Enkä edelleenkään ollut varma, miten mitäkin kappaletta tuli käyttää. En käsittänyt, miksen voinut saada niiden ja meikkien kanssa käyttöohjeita.

En sanonut ensin mitään. Kalevi osasi puhua, mutta hän ei ymmärtänyt puhumiseen liittyvää tapakulttuuria. Hän ei tervehtinyt, ei kysynyt kuulumisia. Ihmettelin ärtyneenä mitä varten kaksikko jäi huoneeseeni seisomaan, kunnes muistin luvanneeni tehdä toisellekin kasvot.

”Ai niin joo. Onko teillä kiire?”

”Ei”, Kalevi vastasi. ”Me ojemme sin-nua varten.”

Nyökkäsin, vaikken oikeasti ymmärtänytkään mitään.
Toisten kasvojen muovaaminen oli helpompaa kuin ensimmäisten. En edelleenkään ollut taiteilija, mutta aiempi kokemukseni antoi minulle itsevarmuutta. Löysin kasvot savesta paljon nopeammin. Jatkoin työtäni tuntitolkulla luovan hulluuden vallassa. Ilman prinssiäni aika harvemmin lensi, joten tämä oli toivottua. Rekin mukana oli ruokaa, mutten jaksanut välittää siitä. Söin harvemmin enää mitään, koska en luottanut mihinkään ja koko ajatus ruuasta tuntui masentavalta.
”Väsyttääkö sinua?” kysyin saviolennolta, mutta ei se tietenkään vastannut. Suu ei ollut vielä valmis. ”Väsyttääkö häntä?”

”Ei”, sanoi Kalevi. Hän oli seissyt liikkumatta paikallaan koko operaation ajan, että kenties he eivät levänneet usein.

Olin päättänyt, että tämä olento olisi tyttö. En aikonut alkaa muovaamaan mitään henkilökohtaisia osia, mutta halusin ajatella, että minulla oli täällä naisväkeäkin ympärillä. Kasvot eivät lopulta kauheasti ilmentäneet sukupuolta, mutta kiinnitin silmiin tekoripset loppusilaukseksi.
”Kokeile puhua!” kehotin.

Olento edessäni liikutti kömpelösti suutaan. Sieltä purkautui omituinen kurnaus.

”Sano hei!”

”Hee...” se sanoi viimein ja räpäytti silmiään. Kalevin kasvot piirtyivät jäykkään hymyyn ja olin yhtäkkiä hyvin ylpeä itsestäni.

”Nimeänkö minä sinutkin?” kysyin.

”Joo...”

Olin miettinyt tämän jo valmiiksi.
”Sinä saat olla Janna. Minun luokallani oli yksin sen niminen. Hän oli ihan mukava.”
Kumpikaan ei kiittänyt. He poistuivat saman tien, mutta ilmeisen tyytyväisinä. Kalevi oli oppinut viime päivinä mielestäni paremmaksi puhumaan, niin että kenties Jannakin kehittyisi. Mistäköhän he keskustelisivat keskenään? Ajatus tuntui pöhköltä.

~*~
Yksin ollessani tutkailin liitua. Oli hankala uskoa sitä miksikään taikaesineeksi, koska se tuntui kädessä ihan samalta, kuin mitä Akatemiassa käytetyt kappaleet. Hajukin oli sama. Kenties minä en nähnyt mitään erikoista ihmisyyteni takia?
Kokeilin piirtää seinään oven, mutta valkoinen kehikko ei muuttunut miksikään. Se oli vain hatara kuva. Joko en osannut, tai sitten Jaakko oli huijannut minua oikein kunnolla. Jälkimmäinen oli hyvin mahdollista. Jaakko luultavasti nauraisi katketakseen, jos saisi tietää kauanko käytin aikaa liitua tutkaillen. Pyyhin sotkun pois ja piirsin uuden kehikon ja ovenkahvan eri kohtaan. Yritin useamman kerran lisäten oviini yksityiskohtia, mutta mitään ei tapahtunut. Keskityin ajatuksiin ulkomaailmasta, keskityin haluamaan pois, mutta seinä pysyi edelleen seinänä. Turhauduin!

Käteni olivat liidusta valkoiset ja avasin oven kylpyhuoneeseen pestäkseni ne. Ovi aukesi, mutta toisella puolella olikin komero täynnä värikkäitä vaatteita. Tuijotin sitä hämmentyneenä. Ei tässä näin pitänyt käydä. Astuin rohkeana sisään, jolloin ovi sulkeutui takanani. Pimeys ei ollut tervetullutta, joten avasin oven ja peruutin pois.

En ollut enää omassa huoneessani.

Tämä oli tilava, valoisa huone. Seinät hohtivat kirkkaina kuin päivänvalo ja niitä peittivät ohuina hyvin hienot ja hentoiset pastellisävyiset verhot. Huonekalut olivat suuria ja pelkistettyjä, sänky pyöreä ja silkkiin verhottu. Aivoni yrittivät kuumeisesti käsittää tätä paikanvaihdosta, mutta lopulta luovutin ja kohautin vain olkapäitäni. Tällaista täällä oli. Koska olin ilmeisesti yksin, uskaltauduin tutkimaan ympäristöäni. Huone oli auki toisesta päästä. Siitä pääsi pieniä portaita alas pyöreään, korkeaan saliin, jonka keskellä kasvoi puu! Se oli paksu ja korkea, sen oksat roikkuivat alaspäin kuin pajulla. Puun ympärillä oli kiviä ja kukkasia, joista en osannut nimetä ainuttakaan. Ilmassa lepatti kylmää valoa hehkuvia perhosia. Tunnelma täällä oli rauhallinen. Huomasin olevani hyvin rento, vaikken ymmärtänyt mitä oli tapahtunut tai missä olin. Tämä hetki oli ihastuttava. Toiselta puolelta salia kajasti lämmin valo. Katseltuani puuta ja kukkasia hyvän tovin, uteliaisuuteni heräsi ja lähestyin valon lähdettä. Päädyin sekaiseen työhuoneeseen, jonka seinustan takassa paloi hyvin oranssi tuli. Suurta työpöytää vasten oli lyyhistynyt hopeahiuksinen mies sinisessä silkkikaavussaan.

Jähmetyin hetkeksi, kunnes tajusin Väinön nukkuvan. Hänen edessään oli levällään papereita ja kaatunut pullo mustetta valui pitkin pöytää. Epäröin hetken ja päätin sitten palata vaatekaapin kautta huoneeseeni. En osaisi mitenkään selittää läsnäoloani Väinölle, kun hän heräisi ja pelkäsin siihen liittyvän jotain sellaista, jonka tunnustaminen olisi vaaraksi. Suljin itseni siis uudelleen vaatekaappiin ja tartuin ovenkahvaan, keskittyen haluamaan pois.

Kun avasin oven, olin uudelleen työhuoneessa, vastakkaisella puolella Väinöstä! Yritin uudelleen, keskittyen, mutta oven avatessani Väinö oli edessäni. Taakseni jäi oven raamit, mutta enää en saanut ovea auki. Tutkin kaikki huoneet, mutten löytänyt enää ulospääsyjä. Liitu oli kulunut käsistäni, kenties se vaikutti asiaan.

Koska Väinö näytti nukkuvan sikeästi, en herättänyt häntä. Sen sijaan tutkin läpi kaikki lipastot ja kaapit, selasin varovasti pöydän papereita ja pengoin vaatekaapin läpi. Olin hyvin varovainen ja asettelin kaiken takaisin paikoilleen juuri kuin se oli ollutkin. Oli myös hieman huolestuttavaa koskea tuntemattomiin tavaroihin. Jos liitukin voi olla taikakalu, miksei teekuppikin? Tai paperipaino! Väinön siivosti taiteltuun nenäliinaan en uskaltanut koskea ollenkaan.

Monet kaapeista olivat lukittuja. Sen sijaan työpöydän alin vetolaatikko ei ollut ja sieltä minä löysin kaikista mielenkiintoisimman esineen.
Se oli kirje. Avattu kuori ja vähän rypistynyttä paperia. Tiesin heti, mitä pitelin. Se oli se nimenomainen kirje, jota viemään herra Kurki oli minut lähettänyt. Tuijotin kuorta ja minun oli hankala hillitä tunteitani. Käteni tärisivät ja rystyset olivat valkoiset pidätetystä raivosta. Kirjepaperilla oli vain yksi rivi tekstiä:

Älä vaivaudu tulemaan takaisin. Täällä ei ole sinulle mitään.

Olettiko hän, että olisin avannut ja lukenut kirjeen heti kylän ulkopuolella? Tai että olisin kenties viime tingassa avannut sen, kun olisin jo eksyksissä? Kyynelet kihosivat silmiin, mutta pyyhin ne raivoissani pois. Minä en itkisi tällaisen asian takia. En ollut luovuttanut. Jotenkin isä-Kurki saisi vielä maksaa.
Vilkaisin yhä nukkuvaa rakastajaani lohduttomana. Oliko hänellä joku syy säilyttää kirjeeni, vai oliko se vain unohtunut laatikkoon? Mitä hän siitä mietti? Hän ei koskaan ollut edes kysynyt, ketä kirjeen oli lähettänyt, millainen tarina taustalla oli. Kenties hän piti sitä todisteena siitä, ettei kukaan odottanut minua ulkopuolella.

Revin paperin pieneksi silpuksi ja tungin takkaan. Liekit väistelivät paperia ensin, perääntyen joka suuntaan, mutta huomattuaan tunkeilijan vaarattomaksi, uskaltautuivat lähemmäs ja alkoivat syömään paperia pienin terävin hampain. Se suli niiden pieniin suihin kuin sokeri pannulle. Tuijotin toimitusta niin hämmentyneenä, että suuttumukseni jäi taka-alalle.
”Oletteko te... Elättekö te?”
Liekit vetäytyivät pois ääntäni säikähtäneinä. Pieni sininen liekki uhmasi minua hetken ja pakeni sitten muiden turvaan. Katselin toimitusta häkeltyneenä, kunnes pudistin päätäni toimeliaasti. Tällaista hulluutta en enää hyväksyisi itseltäni, joten päätin vakaasti olla välittämättä takasta tai sen sisällöstä, vaikka se alkaisikin juttelemaan.

Syvä hengenveto kiinnitti huomioni. Olin onnistunut herättämään prinssin. Väinö nousi pöydältä kyynärpäidensä varaan. Hän katseli huonetta laiskasti sekaisen hiusverhon takaa, kunnes huomasi minut ja siristi silmiään.
”Miten sinä siinä olet?”

”En minä tiedä”, vastasin ja pyyhin huomaamattomasti kämmeniäni pukuni laskoksiin. ”Yritin vessaan, mutta yhtäkkiä olinkin vaatekaapissasi.”
Oli eduksi meille kaikille siistiä hieman kertomustani.

”Mitä?”
Väinö haroi hiuksiaan taakse raukeasti ja nauroi.
”Ehkä se oli minun syytäni. Työhuone ei ole hyvä paikka torkkua. Tule, mennään nukkumaan.”

Seurasin häntä mukisematta, mielissäni siitä, että hän oli heti tyytynyt selitykseeni.

~*~
Jos minulla oli hankaluuksia nukkua oman sänkyni pehmeydessä, Väinön sänky oli vielä kamalampi. Tuntui kuin selkäni alla ei olisi ollut mitään kiinteää, vaan että olisin koko ajan ollut vaarassa painua patjaan uppeluksiin. Päädyin jännittämään olkapäitäni suureksi osaa yöstä. Se ei kuitenkaan suoranaisesti haitannut, koska Väinö makasi vierelläni, eikä silloin mikään ollut huonosti. Hyvä olo sumensi ajatukseni kun makasin kiinni hänessä, katsellen nukkuvaa prinssiäni.

Aamu oli hidas ja nautinnollinen. Väinö heräsi niin aikaisin, ettei hänellä ollut kiire mihinkään. Me kylvimme ja minä pesin hänen hiuksensa. Halusin myös kuivata ja letittää ne ja kiinnittää sekaan kukkasia, mutta Väinö kieltäytyi viimein kukista. Tekemäni apilaseppele oli hänen peilipöydällään. Se oli nuutunut jo hieman, muttei läheskään niin paljon kuin mitä olisi voinut odottaa.

”Ajattelin valaa sen pronssiin”, Väinö sanoi istuessaan pöydän ääressä. ”Siten minulla on se ikuisesti.”

Käteni kieputtivat hänen hiuksiaan. Ajatus kuulosti typerältä.
”Älä turhaan. Se on hyvä juuri tuollaisenaan. Elävä. Ei sitä olisi pitänyt edes tuoda sisälle, ei se kestä täällä ilman aurinkoa. Kun se kuihtuu pois, se kuihtuu pois. Minä tein rumasti kun revin sen juuriltaan ja tuomitsin sisälle kuolemaan. Ei mikään keinotekoinen ole sama asia.”
Väinö tuoksui hyvältä. Hänen iholleen käyttämänsä öljyt olivat ihmeellisiä, eksoottisilta tuoksuvia.
”Mennään uudelleen retkelle, niin minä teen sinulle toisen!”

”Niin. Minä yritän järjestää aikaa vaikka loppuvuodesta. Tai ensi keväänä.”
Hän ei pilaillut. Holtittomuus nosti taas päätään sisälläni. Se tuli samanlaisena valtaansa ottavana voimana kuin haltioitumiseni Väinöstä. Ehkä jos pudottautuisin alas portaita pää edel--

”Haluatko aamiaista? Minä en yleensä syö mitään näin aikaisin.”

”En minä tarvitse”, sanoin hyvin pirteästi. Se oli ihan totta. En tuntenut enää syömättömyydestä heikotusta. Välillä saattoi kulua parikin päivää, etten syönyt mitään. Jos olisin ollut muualla, olisin varmaan huolestunut, mutta täällä mikään ei ollut normaalia. Syömisen sijaan nukuin runsaasti. En koskaan tehnyt mitään raskasta ja kun minulla ei ollut aikataulua tai mitään varsinaista tehtävää prinssini odotuksen ohella, nukuin koska tykkäsin. En ollut kovinkaan selvillä ajankulusta. Joskus Rahko sanoi, ettei minusta kuulunut kokonaiseen vuorokauteen, vaikka itse pidin väliä muutaman tunnin torkkuina. En jaksanut välittää siitä. Kun nukuin, palasin Akatemia-aikoihini. Silloin elämä oli ollut välillä vähän tylsää ja ajauduin hankaluuksiin yrittäessäni tehdä siitä mielenkiintoista, mutta olin silloin vielä toiveikas tulevaisuuden suhteen. Joskus uneksin isästä, useammin tädistä, sedästä, serkuistani ja Mikasta.

Täällä minua oli viimein alkanut hävettää, miten hoidin sukulaissuhteitani. Täti ja setä olivat huolehtineet minusta isän kuoleman jälkeen, mutta silti en ollut käynyt armeijan potkujeni jälkeen kotona kertaakaan. Kun sain selville, että Mikan pikkusisko Airi oli mennyt edeltä ja kertonut kaikille epäonnistumisestani, en ollut kehdannut palata kotiin. En olisi kestänyt nähdä pettymystä tädin ja sedän kasvoilla.
Olin aikoinani hyvin epävarma jo Akatemiaan lähdöstä. Varmastikin oli melko kunniatonta suunnitella armeijauraa, kun sota oli vienyt molemmat vanhemmat ja sisaren. Isä oli rauhan mies ja minä toimin ihan päinvastoin. Yritin selittää itselleni, ettei Akatemiaan lähtö tarkoittanut sitä, että minusta tulisi sotilas ja että kiertäisin rintamoilla surmaamassa vihollisia käskystä, vaan että koulutus antaisi mahdollisuudet enempään. Voisin tehdä jotain hyvää. Mikan mielestä kouluun lähtöni oli hyvä idea, täti ja setä eivät kommentoineet mitään, enkä minä halunnut erikseen kysyäkään. Tiesin, että kaikki halveksivat minua. Sitten kun vielä menin epäonnistumaan, kotiinpaluu tuntui mahdottomalta.
Kaduin omaa pelkuruuttani nyt joka päivä.

Prinssi esitteli minulle huoneistoaan, vaikka olin tietenkin jo eilen nuuskinut joka kulman johon suinkin pääsin. Oli kuitenkin ovia, joita en ollut saanut auki, joten nyt sain kysyä suoraan mitä niiden takana oli. Prinssi väitti niin montaa ovea vaatekomeroikseen, että minua alkoi epäilyttää.
”Entä tuolla?”
Kaikki ovet täällä olivat liukuovia, niin myös tämäkin. Se oli puinen ja koristeltu, ei ollenkaan samanlainen kuin vaatekaapit.

”Siellä... Älä turhaan mene sinne. Se on keskeneräinen. Näytän sen sitten, kun se on valmis.”
Salaperäistä. Nyökkäsin tyytymättömänä.

”Ja tuo puoliksi piilossa oleva?”
Kipitin salin reunalla olevalle ovelle ja yritin sitä auki, ennen kuin Väinö ehti vastaamaan mitään. Hän vaikutti epävarmalta ja se oli erikoista.
Yllätyksekseni ovi aukesi.

Valo syttyi seiniin. Edessäni oli pitkä huone, jonka sivustat olivat täynnä... saviruukkuja. Niitä oli kaikenkokoisia ja niitä oli valtavasti. Jokusella oli kansi ja osa oli tehty hieman erivärisestä materiaalista, mutta muuten ne olivat kovin samanlaisen oloisia. Muutama muotopuoli oli yritetty piilottaa tasaisempien yksilöiden taakse. Huoneen päädyssä oli tuoli ja dreija, sen päällä polttamaton kulho. Tuolin alla oli pyyhkeeseen kääritty mytty, jossa epäilin olevan savea. Unohdin Väinön ja kiersin katsomaan kaikkia ruukkuja ja kulhoja. Seassa oli jokunen karkea saviesinekin, mutta muuten oli vain vaaseja ja … ruukkuja.
En ymmärtänyt alkuunkaan veistämisen tai muovailun päälle, joten en osannut sanoa, kuinka hienoja tekeleet olivat. Ne vaikuttivat ihan käyttökelpoisilta ja jokaista kiersi ohut koristenauhakin.

Olikohan tämä jonkin sortin rangaistushuone? Joku suljettiin aina tänne, eikä pois päässyt, ennen kuin oli saanut valmiiksi sataviisikymmentä ruukkua. Käännyin ympäri. Väinö oli ovensuussa.

”Kuka nämä kaikki on tehnyt?”

”Minä”, hän sanoi ja vahvisti pelkoni todeksi. ”Savenvalanta on harrastukseni. Mitä pidät niistä?”

Katsoin pitkiä rivejä kippoja ja yritin keksiä jonkun sopivan kommentin. Ne olivat hieman kammottavia. Miksi ihmeessä kukaan haluaisi tehdä näin paljon ruukkuja?
”Aika..” En alkaisi valehtelemaan saviruukkujen takia. ”En ole koskaan ennen tavannutkaan savenvalajaa. Teetkö mitään muuta savesta?”

Väinö kumartui yhden rivin puoleen ja nosti ruukkujen välistä epämääräisen möhkäleen poltettua savea. Voi hyvä luoja, en kai joutuisi arvaamaan mitä se esitti?!
”Pienoisveistoksia. Annan niitä välillä lahjaksi. Pidän myös talvisin ruukkunäyttelyitä.”

Olin melko varma, että hallitsijana hän pystyi pakottamaan alamaisensa katsomaan tuotoksiaan.
”Sepä mielenkiintoista!”

”Ja loin sinun palvelijasi tietenkin.” Hän katsahti möhkälettä kädessään ja arvasin mitä tapahtuisi seuraavaksi. ”Tässä.” Hän ojensi veistoksensa minulle. ”Sinä voit saada tämän.”

”Voi kiitos!”
Katsoin kimpaletta kädessäni hymy naamalle kiinnitettynä. Piiruakin kehnompi valehtelija olisi kuollut täällä. Veistoksella oli neljä pientä uloketta, ehkä ne olivat jalat. Selvästikään saven työstäminen ilman dreijaa ei ollut prinssini vahvuuksia. Työnsin sen taskuuni. Ehkä sillä olisi taikavoimia.

”Täytyy varmaan viedä sinut takaisin. Minulla on töitä.”

”Minä voisin jäädä tänne”, ehdotin. Voisin istua puun varrella perhosten kanssa. Se tuntui paljon miellyttävämmältä kuin paluu omaan selliini.

”Ei, vien sinut takaisin.”
Vastaväitteille ei ollut tilaa. Minun hymyni hyytyi väkisinkin, enkä vastannut mitään.

*

Lavande:
Tapahtunut tähän mennessä: Pihla tutkii Jaakon antamaa liidunpalaa ja päätyy vessan sijaan Väinön luo. Prinssin karmaiseva harrastus paljastuu ja Pihla saa lahjan.


9. luku
Mahla



Illalla olisi juhlat.
Väinö kertoi niistä minulle. Sanoi, että kaikki on kutsuttu, siis minäkin! Toivoin, että hän olisi kutsunut minut, vaikka tilaisuus olisikin vain muutamalle. Kaipasin häneltä erikoishuomiota. Jotain henkilökohtaisempaa tunteen ilmaisua, kuin korurasiat tai huivit. Olin perso kauniille sanoille, puheille kiintymyksestä, vaikken usein saanutkaan niitä. Oli ilmiselvää, että hän halusi minua edelleen: välillä tuntui kuin hän olisi palvonut osia minusta. Se ei vain ollut tarpeeksi. Minun suruni ja yksinäisyyteni hänen poissaollessaan oli niin ylitsepursuavaa, etten malttanut olla miettimättä kaipasiko hän minua edes hieman. Hän pahoitteli poissaoloaan viivyttyään muualla pitkään, muttei näyttänyt mitenkään erityisemmin tuntevan harmia sen suhteen. Tiedän, koska yritin melko epätoivoisesti löytää merkkejä siitä, että hän välittäisi minusta erityisesti. Ei vain kehostani tai asemastani, vaan minusta itsestäni. Tiesin sen tyhmäksi, koska yritin edelleen parhaani mukaan piilottaa kaiken aidon itsestäni. Roikuin silti niissä pienissä yksityiskohdissa, joita olin huomaavinani hänen käyttäytymisessään. Selitin niiden varassa itselleni, etten ollut samantekevä ja yritin hillitä pistävän mustasukkaisia ajatuksia siitä, kenen kanssa hän aikansa vietti silloin kun ei ollut luonani. Päivät, jolloin en nähnyt häntä tuntuivat nälkävuosilta. Välitön onnellisuus hänen seurastaan ja siitä seuraava voimattomuus kärjistyivät entisestään vaaralliseksi kierteeksi.

Väinö sanoi, että tiedossa olisi tärkeämpiä tilaisuuksia, jos tämäniltaiset menisivät hyvin. Minun oli hankala innostua juhlista. Olin alistunut sellini masentavaan hiljaisuuteen, enkä ollut varma halusinko saliin muiden demonien keskelle. Savitoverini Janna ja Kalevi kuitenkin pukivat minut valkoiseen pukuun, joka oli ohut ja läpikuultava kuin hämähäkinseitti. Se laskeutui ylleni kovin vaivattomasti, roikkuen näyttävinä laskoksina oikeissa paikoissa. Pukuun oli kirjottu kiiltäviä kiviä, jotka näyttivät kuin vesipisaroilta. Hiukseni peitti sinisten kovien lehtien muodostama verkko. Sain lopuksi naamion, joka peitti puolet kasvoistani. Silmäreiät olivat kapeat mustat viillot ja naamarin kiemuraiset kulmat saivat kasvoni näyttämään teräviltä ja epäinhimillisiltä. Kenties se olikin tarkoitus.

Luulin, että Väinö hakisi minut juhliin, mutta sen sijaan oveeni koputti Rahko. Hän oli pukeutunut johonkin, joka näytti minusta kovasti vain isolta kasalta röyhelöitä. Tai vessapaperia. En kuitenkaan kommentoinut mitään, kenties tämä oli hänen kulttuurinsa kansallispuku tai jotain.
”Hänen korkeudellaan on kiireitä.”

”Selvä.”
Ei kai sillä oikeastaan ollut väliä, kenen kanssa saliin menisin, yritin vakuuttaa itselleni. Nämä juhlat nimittäin järjestettiin siinä isossa salissa, johon minut oli alkuun tuotu tänne. Näkisin prinssini kyllä siellä.

”Meidän on parasta etsiä paikat jostain sivummalta. Minun on määrä olla seurassasi koko illan.”
Eikä hän ollut mielissään siitä.

”Enkö minä istukaan Hänen korkeutensa kanssa?”
Enkä minä ollut mielissäni tästä.

”Et. Hänen lähellään istuu vain hänen neuvonantajiaan ja muita tärkeitä henkilöitä. Minä seison lähelläsi. En seurassasi, mutta tarpeeksi liki, että voin seurata sinua vaivatta.”

”Sinä olet aseeton. Mitä varten sinä oikein minua seuraat?”
Halusin tietää, olinko minä uhka vai joku muu. Miksi joku vaivaisi päätään minulla?

”Älä minulle kitise! Tämä oli suora käsky hänen majesteetiltaan.”
Hän peitti kasvonsa peilinaamiolla. Minä tuijotin vääristynyttä kuvajaistani kummissani. En näyttänyt yhtään itseltäni.
”Äläkä sitten muuten vaan syö tai juo mitään. Lyönpä vaikka vetoa, että ennen keskiyötä saliin on nukahtanut parikin tyyppiä rypäle huulillaan, eivätkä he herää aamulla.”

~*~
Sali oli täytetty pöydillä, jotka notkuivat mitä erikoisempia ruokia. Oli hedelmiä: raidallisia ja kaksivärisiä ja kimmeltäviä. Suuria kulhoja tahmaisen näköisiä kastikkeita. Pieniä kakkusia, kokonaisina paistettuja lintuja ja sokerihuurrettuja kukkasia, jotka vaikuttivat olevan erikoista herkkua. Isot hopeiset viinikannut heijastivat katon lyhtyjen valoa. Melu oli melkoinen. Jossain taustalla soi jokin jousisoitin, jonka ääntä oli kuitenkin hankala erottaa. Väkeä oli mielettömästi ja kaikki olivat kätkeneet kasvonsa mitä mielenkiintoisimpien naamioiden taakse. Oli pieniä, siivekkäitä sinisiä olentoja, jotka räpyttivät ympäriinsä kuin tulikärpäset ja hirvittävän pitkiä, länkisäärisiä naisia, jotka ojentelivat luisevia sormiaan ja lipittivät viiniä. Jotkut paikallaolijoista vaikuttivat unohtaneen naamionsa, mutta Rahko huomautti, että heidän naamarinsa sulautuivat iholle  niin pehmeästi, että oli hankala erottaa oikeita kasvoja.

Tilanne oli niin vieras, että hetken seisoin vain paikallani. Oudot hajut, remakka nauru, puheensorina ja väen paljous tuntui äkkiseltään hyvin ylitsepursuavalta.
”Huomaavatko he, että olen ihminen? Tietävätkö he?”

”Eivät välttämättä. Olet hyvin piilossa. Siis kasvosi. Vartalosi paistaa leninkisi lävitse, mutta se voisi hyvin olla illuusio.”
Päätin, että se on illuusio, koska ajatus alasti tepastelusta tässä seurassa tuntui hieman huonolta idealta.

Sukelsin väkijoukkoon tietämättä mitä oikein tehdä. Enhän minä tuntenut täältä ketään, jos en saanut istua kerran rakastajani vieressä! Kysyin Rahkolta josko hän istuisi vieressäni, mutta hän kieltäytyi. Prinssi ei kuulemma pitäisi siitä. Harhailin hämmentyneenä ympäriinsä, väistellen muita, kunnes löysin vapaan paikan pöydästä salin vastakkaiselta reunalta. En oikein tiennyt mitä tein täällä, mutta kun näin muut pöydän ääressä istujat, ajattelin löytäneeni kenties oikeanlaisen seurueen. Heitä oli kolme – kaksi naista ja mies. Kaikki olivat synkänpuhuvia ja kiusaantuneen oloisia ja, mikä parasta, melko inhimillisen näköisiä. Heidän naamionsa olivat siistissä pinossa pöydällä. Ei sarvia, siipiä tai ylimääräisiä silmiä. Kolmikossa oli jotakin hieman erikoista, mutten osannut tarkkaan sanoa mitä. Olisin voinut luulla heitä ihmisiksi.

”Sopiiko tähän istua?” kysyin. Hymyilin hetken, sivuuttaen mielestäni sen seikan, että oli seurueeton luuseri, joka tuppasi väkisin tuntemattomien seuraan. Naiset tuijottivat minua ilmekään värähtämättä. Heidän asunsa olivat yksinkertaisia ja värittömiä, kuten olivat heidän kasvonsakin. Seurueen mies nousi ylös ja auttoi tuolin minulle. Istuuduin ja vilkaisin vaivihkaa Rahkoa – hän oli jäänyt nojailemaan seinustalle vähän matkan päähän.

”Mitä sinä haluat?” toinen naisista kysyi.

Hymyilin väen väkisinkin. Se sattui jo poskiin.
”Oi, kaipasin vain siedettävämpää seuraa. Toivottavasti ei haittaa.”

Nainen kääntyi pois. Tarkastelin ympäristöäni paikaltani. Näin Väinön korokkeella eri pöydän ääressä. Tummansininen asu oli outo terävine olkatoppauksineen ja hänen naamionsa oli toiset, pienemmät kasvot ohimolla. Hänen seurueensa oli pieni, mutta pöytä oli näyttävin. Kyntteliköt olivat varmaan metrin korkuisia ja pöytää koristavat kukkaset käsivarteni mittaisia. Väinön vieressä istui nainen. Tunnistin hänet samaksi polkkatukkaiseksi ampiaisnaiseksi aikaisemmilta illallisilta. Kaeti Acantha, oli Väinö sanonut ja käskenyt pysyä kaukana hänestä. Nainen istui kuitenkin hyvin liki Väinöä. Kai hän oli tärkeä kun pääsi tuohon pöytään.

”Mitä ihminen tekee tällaisessa hovissa?” kysyi mies pöytäseurueestani. Hänellä oli maantienharmaa, taakse kammattu tukka ja tummat silmänaluset. Kaikki kolme olivat hoikkia, melkein luisevia olentoja. Heidän värittömyytensä teki iän arvioinnista hankalaa, mutta eivät he ainakaan ihan nuoria olleet.

Naiset vilkaisivat toisiaan.
”Mistä tiesit?” kysyin.

”Etkö tiedä, mikä minä olen?”

”En”, myönsin. Olin mielelläni tuudittautunut heidän normaaliuteensa.

Mies hymyili leveästi. Hänen kulmahampaansa olivat terävät, mutta se ei ollut täällä mitenkään harvinaista.
”Maistatko pikaristani?” Hän tarjosi maljaansa, mutta en ottanut sitä vastaan.

”Ei kiitos. Te ette ole täältä, ettehän?”
Oliko sillä nyt oikeastaan väliä, minkä sortin demoni edessäni istui?

”Emme. Me olemme matkalla. Pysähdyimme tänne, koska Hovi on tunnettu vieraanvaraisuudestaan. Emme tienneet naamiaisista. Pelkään, että olemme hieman huonosti valmistautuneita.”

Molemmat naiset hymyilivät pidättyneesti. Tässä pöydässä ei ollut tarjolla ruokaa, mikä oli hyvä. Vähemmän kiusauksia.
”Missä te olette matkanneet?”

”Mitähän minä kertoisin? Olemme kulkeneet pohjoisesta rannikkoa pitkin kaupungista kaupunkiin. Sota ajaa etelämmäs. Pohjoisen ruokakin on kehnoa.”
En edes tiennyt nykyisestä sodasta. Yksityiskohdat eivät liiemmin kiinnostaneet, saati kuka oli vastustajana. Olisin varmaan rintamalla, ellen olisi saanut potkuja armeijasta. Pidin kuitenkin positiivisena sitä, etteivät nämä kolmekaan pitäneet sodasta.

”Eikö teidän täydy pysyä poissa kaupungeista Sopimuksen takia?”

”Meidän? Ei, ei meitä voi ajaa pois, emmekä me kuulu hovien piiriin. Me tarvitsemme vankkaa ihmisasutusta menestyäksemme. Nääntyisimme nälkään muuten.”

Söivätköhän he ihmisiä vai jotain ihmisten laittamaa? Epäilin, että keskustelu tyrehtyisi tykkänään, jos kyse olisi ensimmäisestä, joten en kysynyt.
”Te saatte tulla ja mennä tänne vapaasti?”
Ääneni oli pettää ja hymyily sattui jo poskissa. Vilkaisin ylös seinustaa ja näin sen saman vaaleanruskean ryijyn.
Kukaan ei pakene hovista.

”No tämä on toinen kerta kun käyn täällä satavuotisen elämäni aikana. Me tarjosimme lahjaa vastineeksi vieraanvaraisuudesta, sievää nuorta poikaa, mutta hänen korkeutensa ei ottanut sitä vastaan. Kuulemma hän ei tarvitse enempää ihmisiä.”
Hymyilin viimeiselle virkkeelle.

Olisinkohan minä voinut ostaa vapauteni? Tuskin. Epäilin ongelman olevan se, että olin ihminen.
”Entä poika? Jätättekö hänet tänne?”
Siinä tapauksessa haluaisin pelastaa hänet syödyksi tulemiselta. Ehkä hän voisi asua minun huoneessani.

”Ei, viemme hänet mukanamme.”
Miksei kukaan vienyt minua mukanaan? Keräsin sisuani ja työnsin itsesäälin ajatuksistani.

”Onko hän täällä?”

”Ei, hän odottaa huoneessamme. Olisi kovin ikävää jos joku kuristaisi hänet täällä vaivihkaa. Jatkamme matkaa huomenna.”
Jos poika menisikin minun huoneeseeni ja minä lähtisin heidän kanssaan? Se tuntui julmalta, mutta houkuttelevalta ajatukselta. Kenties Väinö ei edes huomaisi eroa! Epäilin kuitenkin, ettei keskustelukumppanini toiminut hyvästä hyvyydestään.

”Onneksi olkoon.”

”Mitä?”

”Jos täytät sata vuotta tänä vuonna.”

Kumpikaan naisista ei enää seurannut meidän keskusteluamme. He siemailivat juomaa pikareistaan ja katselivat väkijoukkoa hyvin lakonisesti.
Mies katsoi minua kummastuneena ja kumarsi sitten kevyesti.
”Kiitos, prinsessa.”

Nauroin yllättyneenä ja kerrankin se oli luonnollista.
”Ai minäkö?”

Mies hymyili aavistuksen ja kohotti kulmakarvojaan. Se oli herkullisen inhimillistä.
”Olet ainakin puettu prinsessaksi. Tuo puku näyttää omaisuuksien arvoiselta, jos sallit minun sanoa. Ja istut niin suorassa, kävellessäsikin ryhtisi oli erinomainen.”

”Olen saanut sotilaskoulutuksen, siitä se johtuu. Olen hänen korkeutensa prinssin häkkilintu.”

”Vai niin. Ja nyt sinut on päästetty häkistäsi?”

”Vain jaloittelemaan.”
Tämä juttu ei ollut enää hauska. Tämän illan jälkeen jokainen päivä olisi taas samanlainen, enkä pystynyt nauramaan omalle tilanteelleni.

”Miten sotilaasta on tullut lemmikki?”

Minua ei huvittanut kertoa. Hymyilin vain.
”Mutta, arvon herra, enhän edes tunne teitä!”

”Johannes”, sanoi hän ja tarjosi kättään.

”Pihla”, totesin ja me kättelimme. Miehen käsi oli hyvin viileä ja hänen katseensa viipyili ranteellani. Ihokarvani nousivat pystyyn.

”Jos haluat, Pihla, voin esitellä sinut pienen seurueemme ihmiselle. Et varmaan tapaa paljon ihmisiä täällä. Huoneeni ei ole kaukana, se veisi vain hetken.”
Hänen sanansa olivat pehmeitä, vaikka tuntui, että hän epäröi hieman.

Halusin mennä hänen mukanaan. Tiesin sen olevan tyhmää, tiesin, että jotain oli vialla, eikä hän aikonut mitään hyvää. Sisälläni eli kuitenkin pelottava, välinpitämätön holtittomuus, joka kannusti kokeilemaan. Jos hän ei tekisikään mitään, kenties voisin pistää itseäni veitsellä vatsaan ja katsoa, miltä mahalaukkuni näyttää. Holtittomuus nauroi ajatukselle.
”Se ei ole varmaan kauhean hyvä idea. En usko, että prinssi pitäisi siitä.”

Käännyin katsomaan hänen pöytäänsä. Väinö kuunteli jotakuta ja Kaeti Acanthan käsi hiipi vaivihkaa hänen ympärilleen. Väinö ei tehnyt elettäkään riistäytyäkseen toisen syleilystä.
Surkeus sai minut valtaansa. Väinö oli kehottanut minun pysymään valkohiuksisesta naisesta kaukana, mutta mitä hän itse tekikään. Miksi hän kutsui minut tänne, jos ei aikonut viettää aikaa kanssani, vaan nauttia vain toisen naisen huomiosta. Minä en ollut tarpeeksi tärkeä istuakseni edes samassa pöydässä.

”Niin, niin. Olet tietenkin oikeassa. On kunniaksi hänen korkeudelleen, että hänellä on tuollainen kuuliainen pikku ystävä.”

Kaeti Acantha oli huomannut katseeni. Hän hymyili vihreät viirusilmät tuikkien ja silitti Väinön käsivartta. Katsoin tylsistyneesti häntä hetken ja annoin katseeni kiertää salia. Joku oli napannut yhden lentävistä sinisistä olennoista ja repi nyt sen siipiä irti. Olento pyristeli vastaan vaikeroiden, mutta vangitsija vain tiukensi otettaan ja lopulta murskasi pienen olennon hykerrellen ystävilleen. Kuului inha litsahdus, kun olento hajosi siniseksi nesteeksi ja valui vangitsijan kengille.

Minun oli kuuma ja täällä oli oikeastaan aika kamalaa.

”Et näytä kovin hyvinvoivalta. Saisiko olla juotavaa?” Johannes kysyi.

”Ei kiitos”, vastasin, mutta kieleni tarttui kuivana kitalakeen ja ääneni oli karhea.

”Minä vaadin.”

”Vettä sitten.”

Hän otti hopeisen kannun pöydältä ja nuuhkaisi sen sisältöä. Se näytti hölmöltä. Sitten hän kaatoi nestettä pikariin ja ojensi minulle.
”Minun ei kai sovi pyytää sinua maistamaan sitä ensin?” kysyin.

Johannes hymyili pahoitellen.
”Minä en juo muuta kuin verta. En usko sen olevan myrkytetty, se on ollut edessäni koko ajan, eikä minua kiinnosta myrkyttää sinua. Nämä hopeaiset kannut pitävät sisällön myös melko puhtaana. Sitä paitsi, samasta lasista juominen on täällä yleensä avioliiton merkki.”

Naurahdin hermostuneesti ja kohotin lasiani hänen kunniakseen. Siemaisin sisältöä janoisena. Makeus purkautui suuhuni yllätyksenä.
”Tämä ei ole vettä”, sain sanottua. Juoma haisi tutulle. Mahlaa.

”On se suurimmaksi osaksi.”
Minun ei pitänyt juoda mitään, mutta se oli nyt myöhäistä. Johannes jutteli minulle mukavia ja siemailin lasistani aina välillä. En uskaltanut irroittaa otetta pikaristani, mutta myöhemmin tajusin, että Johanneksen oli täytynyt vaivihkaa täyttää lasiani, sillä juoma ei tuntunut loppuvan koskaan.

Samalla kun juttelimme, suuri sali ympärillämme alkoi muuttua. Melu pehmeni, oli helpompi keskittyä keskustelukumppaniini. Rahko yritti tulla sanomaan minulle jotakin, mutta hätistin hänet pois. En jaksanut kuunnella nyt. Kaikki salissa oli kaunista ja herkkää, mukaanlukien minä. Oloni keveni ja tuntui kuin raajani olisivat pidentyneet. Minähän olin mahtava olento! En ollut välttämättä ihminen ollenkaan. Kenties naamioni muutti minua ja olinkin hiisi.
”Olenko minä mielestäsi hiiden näköinen?”
En tiennyt, miltä hiidet näyttivät. En ole ihan varma, tiesinkö edes mitä hiidet olivat.

Johannes hymyili. Minun silmissäni hän muuttui värikkäämmäksi, eläväksi. Hänellä oli ryppyjä silmäkulmissa ja pystyi melkein kuulemaan, kuinka hänen sydämensä pumppasi verta tarmokkaasti.  Olin aikaisemmin kuvitellut hänet melkein kuolleeksi, mutta kas vain! Nyt herätinkin hänet henkiin!
”Hiisien prinsessa?”

”Sinä imartelet. Imartele toki vähän lisää! En ole tottunut siihen. Kenties minusta tulee jotain, jos kuulen tarpeeksi kehuja. Sinä olet minusta melko inhimillisen näköinen.”

Hän oli hiljaa hetken.
”Oliko tuo kehu?”

”Minä istuin tähän, kun te ette olleet niin ylenpalttisen oudon näköisiä. Voisit melkein mennä ihmisestä!”
Mekko ylläni hiveli ihoa taivaallisen pehmeästi. Ajatukseni olivat nopeita ja köykäisiä siveltimenvetoja. Minua ei huvittanut valehdella tänään. Voisin vain tanssia ja nauraa ja juoda lisää.

”Yleensä minä menenkin ihmisestä.”
Jos hän aikoi jatkaa juttuaan, siihen ei tullut tilaisuutta, sillä Väinö oli ilmestynyt vierelleni. Hän laski kätensä olkapäälleni ja tuntui kuin se olisi saanut aikaan mahtavan, lempeän tuulenvireen, joka pöllytti tähtipölyä ympäriinsä. Katsoin häntä ihastuneena. Sydämeni sykki niin lujaa, että tunsin sen varpaitani myöden ja olisin voinut lausua runon sen tahtiin.

”Pihla. Minä tulin hakemaan sinua.”
Hän tuli hakemaan minua! Jossain oli joku Kaeti Acantha, joka oli hävinnyt.

”Hiiden luolaanko?”

Väinö hieroi ohimoaan. Hänen ohimonsa meni solmuun silmissäni. Kiertyi kerälle kuin silkkilakanat meidän yhteisten öidemme jälkeen. Mietin josko tunnustaa hänelle mietteeni. Halusin puhua. Se sai oloni rennoksi ja raikkaaksi. Minulla olisi punainen, taipuisa tukka ja punatut huulet ja kulkisin kaupungilla sininen leninki ylläni.
”Tule, mennään.”
Hän tarttui minua kädestä hyvin elegantisti ja johdatti läpi väkijoukon. Vilkutin juhlallisesti Johannekselle ja seurasin rakastajaani. Muut vieraat hajaantuivat edestämme, muodostivat polun kumartaen hiisien prinsessalle. Hymyilin heille suopeasti.

~*~
Muut olennot haipuivat pois ja olin käytävällä kahden Väinön kanssa.
”Mihin me olemme menossa?”

”Vien sinut huoneeseesi.”
Nousimme kierreportaita. Se oli kuin kulmikas käärme.

”Ei käy.”

”Älä nyt viitsi.”

”Minä en halua. Hei, tiedän! Leikitään! Teen kärrynpyöriä alas portaita ja sinä arvaat, missä kohtaa pysähdyn!”
En kuitenkaan antanut hänelle aikaa arvata, vaan heittäydyin alas, selkä edellä hienossa spiraalissa. Portaikko kuitenkin suli pois, ennen kuin ehdin osua siihen ja sen sijaan putosin suoraan lattialle. En rämähtänyt, vaan pomppasin sen pinnalta kuin se olisi ollut suuri ilmatyyny. Pysähdyttyäni istuin pöllämystyneenä lattialla, joka oli taas kova, kuin äskeistä pomppuhetkeä ei olisi tapahtunutkaan. Mihinkään ei voinut luottaa!
”Sinä muutit sitä! Epäreilua, miten sinä teet tuon?”

”Olen tämän palatsin herra! Tajuatko, että kuolet jos putoat noin vain rappusia alas?!”
Hän oli vihainen. Miksi turhaan!

”Ehkä olisin oppinut lentämään ennen sitä! Mennään sinun makuuhuoneeseesi, haluan riisua sinut. En pidä noista vaatteista.”
Ojensin käteni hänelle kuninkaallisesti ja hän veti minut ylös.

”Mitä ihmettä olet oikein juonut? Hyvä on sitten. Jätän omat juhlani ja vietän loppuillan juopuneen ihmisen kanssa. Merkattakoon muistiin.”

Me pääsimme hänen huoneeseensa seinän läpi. Väinön oli ensin tehtävä ovi. Kirmasin hänen edellään sisään. Olimme suoraan suuren puun luo. Menin ja kosketin sitä: runko värähteli sormenpäideni alla ja multa jalkojeni alla kutsui minua riisumaan kenkäni. Johdatin Väinön kädestä pitäen makuuhuoneeseensa. Sininen valo värjäsi kaiken ihanan viileäksi. Tein kuten olin luvannutkin ja riisuin rakastajani. Vaatteet putosivat taiteellisiksi kasoiksi lattialle. En ollut varma miksi riisuin häntä. Syyni olivat mystisempiä kuin yleensä. Kaikki oli hieman salaperäistä ja tunnuin jakautuneen kahtia. Tavallinen minä oli mennyt nukkumaan, jotta hiisi sai toteuttaa itseään. Seurasin salaperäisiä aavistuksia.

Sivelin Väinön rintakehää hellästi. Tästä kehosta minä pidin. Sormeni jättivät jälkiä hänen iholleen, mikä oli perin erikoista. Ne olivat hentoja repaleisia viivoja. Melkein kuin kynsitty kartta. Koskin häntä pidempään. Iho käteni alla tummeni ja irtoili. Tartuin reunaan ja nykäisin sitä varovasti. Iho lähti kesimään kauttaaltaan, paljastaen alta toisen nahan. Se oli eri väriä, mutta huoneen sinertävyys vääristi kaiken.
”Minun rintakehäni on kovinkin mielenkiintoinen? Saat ihan vapaasti koskea minua kyllä muuallekin halutessasi.”

En kuunnellut häntä. Sen sijaan kiersin hänen taakseen, jossa nahka oli pingottunut piukille kohoamille.
”Sinä huijaat. Näytät ihan eriltä.”

”Mitä sinä höpötät?”
Jokin värähteli ihon alla. Toisessa tilanteessa tämä olisi kenties pelottavaa tai kuvottavaa, mutta nyt kaikki tuntui kiehtovalta. Hän kääntyi ympäri ja minä nousin varpailleni. Suutelin häntä pitkään. Se oli ihanaa. Silmäluomet tuntuivat raskailta ja kiedoin käteni Väinön ympärille hymyillen hänelle sokeasti. Hän nosti minut ylös, laski sängylle ja painoi hitaita, melkein laiskoja suudelmia alas kaulaani. Henkäisin ihastuneena ja hapuilin hänen selkäänsä. Hän riisui mekkoani ja mitä alemmas hänen huulensa eksyivät, sitä hurmaantuneempi olin. Ilkikurisuuden puuskassa upotin kynteni hänen yläselkäänsä, jolloin iho ratkesi ja alta purkautui pari harmaita siipiä. Ne levisivät suuriksi meidän ympärillemme, muodostaen pehmeän suojan. Kohotin käteni kohti niitä, mutta sormeni eivät yltäneet.

”En tiennytkään, että sinulla on siivet”, kommentoin. Tämä oli hieman erikoista, mutta niin oli moni muukin asia tänään. Hiisi ei jaksanut välittää jokaisesta kummallisuudesta.

Väinö työnsi juuri jalkojani levälleen ja kääntyi hetkeksi puoleeni.
”Mitä?” hän naurahti.

”Sinulla on toinen iho tuolla alla ja nämä siivet. Etkö huomaa?”

Hän nousi ylös hetkeksi ja tutkaili käsivarsiaan. Hänen sormensa olivat pidemmät kuin tavallisesti ja niissä oli ainakin yksi lisänivel tavalliseen verrattuna. Kynnet olivat tummat ja terävät.
”En minä näe mitään. Minun lumoukseni on kyllä edelleen päällä. Repsottaako se muka jostain?”
Väinö kuroi pitkillä sormillaan ilmaa lähemmäs ja sängyn viereen ilmestyi peili. Minun naamarini peitti edelleen kasvojani. Väinön heijastuksella ei ollut siipiä. En näyttänyt itseltäni litteänä ja ylimeikattuna. Riisuin naamarini ja huokasin. Poskia kuumotti ja sydän tuntui liian suurelta rintaani. Olin vain tällainen hepsankeikka punk-oopperassa.

Hapuilin Väinöä lähemmäs. Hän voisi sulaa minuun ja me olisimme yksi helmi tai kuutamo pimeässä yössä.
”Minä rakastan sinua.”
Pitelin hänen kasvojaan, katsoin syvälle hopeisiin silmiin. Koko minuuteni tuntui valuvan noihin sanoihin.

Hän nauroi ja silitti hiuksiani.
”Tietenkin rakastat.”

Hiidestä tuntui, ettei Prinssi ymmärtänyt.
”Ei kun ihan oikeasti.”

”Kyllä minä tiedän sen. Jokainen tapaamani ihminen on rakastanut minua. Sinä et voi sille mitään.”

Se ei tuntunut kovin hyvältä edes Väinön aiheuttaman hyvän olon verhon ja tämäniltaisen huumani läpi. Hetken pelotti. En ymmärtänyt mitä olin juuri kuullut, mutta se tuntui polttavalta, pimeältä palalta. Sysäsin tiedon väkisin mielestäni. Suutelin Väinöä, kiepautin hänet alleni. Hänen siipensä pirskaloituivat näkyvistä. Kietouduin hänen ympärilleen, painuin häntä vasten. Mitä tahansa, etten muistaisi.

Myöhemmin olin arka olento hänen vieressään. Ihoni tuntui yliherkältä, kosketus oli melkein liikaa. Väinön sormet hipsuttivat kylkeäni ja se piti minut hereillä. Mietin Pihlaa, mokomaa raukkaa olentoa. En halunnut enää olla hän. Hänen piti olla fiksu, mutta silti häntä huijattiin. Hän ei onnistunut missään, eikä hänestä koskaan tulisi mitään. Ajattelin päällekäin niin montaa asiaa, että päätäni särki.
”Kunpa Mika olisi nähnyt minut tänään, kun minulla oli vielä tuo mekko ylläni.”
Ne olivat petturin sanoja!

Sormet pysähtyivät vyötärölleni.
”Kuka on Mika?”

”Minun sulhaseni tietty! Hän sanoo aina, että ostaa minulle hääpukua varten jotain tosi hienoa kangasta. Minusta se on ihan turhaa. Ostakoon kangasta, että saamme hienon pöytäliinan vieraita varten. Turha sitä on mihinkään kertakäyttöiseen kolttuun pistää.”

En tuntenut enää sormia uumallani. Kelluin pimeässä. Ehkä olin nukahtanut.
”Olen sanonut hänelle, että hänen pitäisi mennä jonkun toisen kanssa naimisiin, mutta hän ei ole luovuttanut. Ei minulla ole edes myötäjäisiä. Minulla ei ole mitään. Hän uskoo minuun silti. Se on ihan käsittämätöntä.”
Kukaan ei vastannut. Olin yksin.

Kun seuraavana aamuna heräsin, illan hurmos ja huuma oli poissa, jättäen jäljelle kasan muistoja, joita en halunnut.

*

Lavande:
Tapahtunut tähän mennessä: Pihla osallistuu naamiaisiin ja päätyy salaperäiseen seurueeseen. Hän juo vahingossa mahlaa, joka juovuttaa melko vaarallisella tavalla. Väinö vie hänet pois, jolloin Pihla tunnustaa tunteensa, mutta ei saa toivomaansa vastakaikua.



10. luku


Ehkä olisin vielä selvinnyt siitä, että minun rakkauteni Väinöä kohtaan oli lumetta. Ei se tuntunut tiedon jälkeenkään sen laimeammalta, mutta tunnistin kai paremmin hurmoksen oireet. Olinhan minä tiennyt, että jotain oli vialla, aavistanut, ettei ollut normaalia reagoida kehenkään tällä tavalla. Lopulta en ollut varma, muuttiko tieto mitään - Olin edelleen hyvin riippuvainen Väinöstä. Jokainen hetki ilman häntä oli ahdistava.

Makasin juhlien jälkeisenä aamuna hänen sängyssään, väsyneenä. Hieroin ohimoani ja yritin järkeistää, mitkä edellisen illan muistoista olivat totta ja mitkä luultavasti unta. Muistin hämärästi maininneeni Mikan, mutten ollut varma oliko Väinö kuunnellut. Toivoin, että ei. Olisi anteeksiantamaton virhe, jos sotkisin parhaan ystäväni tähän touhuun. Lojuin sängyssä selkä häntä kohti, yrittäen unohtaa tunteideni tunnustuksen ja hänen reaktionsa.
”Eilinen ei mennyt ihan niin hyvin”, Väinö aloitti. ”Ehkä on parempi, ettet enää osallistu. Siis mihinkään julkisiin tapahtumiin.”

Olin pettänyt hänet. Surkeuteni oli musertavaa.
”Anteeksi.”

”Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi! En minä ole vihainen.”
Oloni parani heti. Pyyhin kyyneleitä silmistäni ja käännyin kohti häntä. Hän oli alasti vierelläni, makasi kyljellään pää vasemman käden varassa. Hän nojautui suutelemaan otsaani. Hänen huulensa jättivät ohimolleni lämpimän jäljen, joka aaltoili hyvää oloa kasvoilleni. Hymyilin.

Niin monet tunteet velloivat kuitenkin sisälläni. Oli hankalaa hengittää normaalisti.
”Minun on tylsää ilman sinua”, aloitin varovasti. Oli puhuttava nyt, minulla ei välttämättä olisi enää huomenna rohkeutta tai voimaa. ”Sinun kanssasi kaikki on ihmeellistä ja kaunista. Kun olet poissa, en jaksa. Mitä kauemmin olet muualla, sitä surkeammaksi oloni muuttuu.”
Painoin kynsilläni peukalon ihoon, tavoitellen naarmuja. Kipu auttoi hieman.
”Kyllä minä ymmärrän, että sinulla on kiireitä. Mutta elämä ilman sinua ei ole elämisen arvoista. Tämä ei voi jatkua näin, minä kuihdun pois. Sinun täytyy vapauttaa minut, Väinö.”

Hän mietti hetken. Unohdin mistä olimme keskustelleet ja ihailin hänen kauneuttaan: valkoisia silmäripsiä ja pitkinä valuvia hiuksia. Hän oli aivan eri olento ollessaan kahden kanssani kuin muiden edessä. He näkivät Väinön virallisena ja uhkaavana. Minun vieressäni hän oli aito ja elävä.
”On eräs loitsu", Väinö aloitti, palauttaen minut maan pinnalle. "En ole itse koskaan käyttänyt sitä, mutta osaisin sen kyllä. Se olisi hieman erikoista tietenkin, mutten halua, että voit huonosti. Jos haluat, langetan sen kyllä.”

”Niin?”
Olin toiveikas.

”Se jähmettää kaiken paikoilleen huoneessasi, kun lähden. Myös sinut. Ikään kuin nukkuisit. Heräät eloon taas kun palaan. Siten sinun ei tarvitsisi koskaan olla yksin tai tuntea oloasi huonoksi. Ja eläisit niin paljon pidempään!”

Hymyilin hämmentyneenä. En ymmärtänyt. Se osa minusta, joka oli täysin Väinön huumaama halusi oitis suostua kaikkeen, mitä hän ehdotti. Kaikki olisi täydellistä jos vain olisin hänelle mieliksi ja hän olisi tyytyväinen. Häviävän pieni osa minusta, se järkevä osa, joka pakotti minua pitämään valeeni, käski kuitenkin olla suostumatta. En osannut kieltäytyä, joten olin vain hiljaa.

Väinö ohjasi minut huoneeseeni viimein, enkä vaivautunut väittämään vastaan. Monta karmeaa tuntia taistelin hänen lähtemisensä aiheuttamassa tyhjyydessä, kunnes viimein aavistin, miten vastenmielinen hänen ehdotuksensa oli. Pelkkä pieni hetki tervettä järkeä sivalsi minua oikealla tavalla. Katsoin kuivuneita veritahroja peukaloillani ja tärisin. Tunsin itseni ällöttäväksi, heikoksi olennoksi. Kaikki tässä oli niin kuvottavaa. Kaikista vastenmielisintä oli kai, että suurimmaksi osaksi en edes tajunnut miten kurjasti asiat olivat. Oli tehtävä jotakin, tai suostuisin vielä Väinön ideaan ja ryhtyisin hänen nukketaloleikkiinsä.


~*~
Avasin oveni ja istuin käytävälle. Rahko röhnotti seivästään vasten seinustalla. Rypistin otsaani asennolle. Akatemiassa moista ei olisi suvaittu. Huonosta ryhdistä rangaistiin niin tuntuvasti, että harvemmin uskalsin yksinkään ollessani laskea enää hartioitani liiaksi. Rahko vältteli minua ensin ja katsahti päin sitten, kuin olisin ollut joku nolo maanvaiva.
”Tule tänne vain”, kehotin. Taistelin saadakseni ääneeni hymyä ja lämpöä. ”Haluat kuitenkin ja minä kaipaan seuraa.”

Hän älähti tuskaisasti ja raapi ihoaan rintasuojuksen alta.
”Niin, no. Eihän tänne koskaan kukaan tule.”

”Ei tule ei. Kuka minua nyt tulisi katsomaan Prinssin lisäksi!”

”Kyllä tänne ehkä tulisi, mutta Hänen Korkeutensa on piilottanut käytäväsi melko hyvin. En tiedä osaako tänne muita kuin hän ja vartijoista me, jotka joudumme seisoskelemaan täällä.”

Tajusin, etten itsekään osannut tänne. Silloin kun olin lähtenyt vaeltamaan käytäviä huijattuani Kalevia, en löytänyt tietä takaisin millään, vaikka olin pistänyt mieleen mistä käännyin.
”Senkö takia täällä on joku aina vartiossa? Että jos joku tulee?”

Rahko ei vastannut, vaan katseli muualle. Ärsyttävä olento!
”Joku tietty henkilö?”

”On parempi kun en puhu hänestä. Häntä ärsyttäneillä on tapa kadota mystisesti.”
Rahko käveli viereeni ja puhui hiljaa ja hyvin vakavana.

”Ahaa, yksi henkilö siis. Tiedänkö minä hänet?”

”Kuulitko mitään, mitä äsken sanoin?!” Rahko puuskahti.

”En minä ole pettämässä sinua, Rahko. Meidän ei varmaan kuuluisi edes tuntea.”

”Miksi sinun pitää aina kysellä? Luulin, että olisit halunnut pelata korttia!”

Heilautin kättäni vähättelevästi.
”Kalevi tulee kohta, ajattelin opettaa häntä. Mitä tämä henkilö on tehnyt, että pelkäät häntä niin?”

”En minä halua pelata sinun saviörkkiesi kanssa!”

Katsoin Rahkon mustia silmiä ja suomuista nahkaa ja mieleni teki pyöräyttää silmiä.
”Älähän nyt, saatat vaikka voittaa kerrankin!” Hymyilin pingottuneesti hetken. Mietin mielessäni hetken, olimmeko minä ja Rahko ystäviä. Emme kai. Olin edelleen katkera siitä, että hän ystävineen oli tuonut minut tänne pöpilään, mutta toisaalta hänen seuransa oli normaaleinta, mitä tällä paikalla oli tarjota.
”Sinun täytyy nyt vastata kysymyksiin.”

”Ei huvita. Anna olla jo.”

Katuisin tätä luultavasti myöhemmin.
”Sinun täytyy vastata, tai kerron Prinssille, että ahdistelet minua.”
En kehdannut kohdata Rahkon katsetta, mutta tunsin hänen tuijotuksensa.

”Sinä olet ihminen. Älä anna itsellesi liikaa arvoa.”
Hän ei ollut ollenkaan vakuuttunut omista sanoistaan.

”Älä viitsi! Minä luultavasti arvaan kaiken, sinun täytyy vain nyökkäillä.” Yritin pitää äänensävyni kevyenä, vaikka epäilin, että olin saattanut juuri tuhota meidän toveruutemme.
”Tunnenko minä hänet?”

Rahko ähkäisi, mutta vaikutti happamasti hyväksyneen niskaotteeni.
”Mahdollisesti.”

”Nainen?”
Rahko nyökkäsi.

”Kae--”

”Älä nyt sano sitä ääneen, hölmö!”
Kaeti Acantha. Se oli melko lailla ensimmäinen nimi, joka mieleeni putkahti.
”Tiedätkö, ollaksesi muka niin fiksu olet aika hanakka valehtelemaan. Tiedätkö kuinka helposti täällä saa kuolemantuomion?”

Katsahdin Rahkoa kulmieni alta, enkä sanonut ensin mitään. Tuuduttauduin mielelläni siihen, että hän oli yksinkertainen – helppo huijata korttipeleissä ja harhauttaa, kuten niin monet muutkin. Sitten joskus hän saattoi sanoa jotain niin järkevää ja osuvaa, joka sai minut häpeämään sinisilmäisyyttäni.
”Miksi hän on minua vastaan?”

Kysymys saattoi olla pöhkö. Jos toinen osapuoli oli demoni, kenties hän vihasi minua vain koska olin ihminen. Tai kenties hän halusi syödä minut. En ymmärtänyt täällä paljostakaan.

”Itsestään selvää! En suostu puhumaan enää, en vaikka uhkailet. Olen melko varma, ettei Prinssi vaivautuisi kiduttamaan minua kovinkaan pitkään. Jos tähän on tultu, otan mieluummin siistin kuoleman kuin sen toisen vaihtoehdon.”

”Sen toisen vaihtoehdon?”

”Älä yritä. Minä palaan nyt vartiopaikalleni.”


~*~
Makasin lattialla ja tuijotin ikkunaani. Taivas oli harmaa ja tyyni. Vieressäni oli Kalevin tuoma tarjotin, jonka päällä oli joku ateria. Se ei kiinnostanut minua. En muistanut koska olisin syönyt viimeksi. Muistin ruuan aina välillä, mutta koska en tuntenut nälkää, se ei tuntunut tärkeältä. Join vettä silti monta kertaa päivässä.

Hetki, jona tajusin, että ikkunani ei välttämättä ollutkaan sitä, mitä sen luulin olevan oli lamaannuttava. Jossain kaukaisuudessa linnut lensivät taivaan poikki. Aivan kuten eilen ja sitä ennen samaan aikaan. Kohta pilvien harmaus syvenisi ja sataisi hetken. Kuten toissapäivänäkin. Sitten pilviverho jälleen harvenisi ja alta paljastuisi sinitaivas. Niin kävi aina viideltä. Taivas pimeni joka ilta kahdeksan maissa ja aamulla kuudelta aurinko nousi. Auringonnousu oli nopea. Silloin ikkunasta näkyi repaleisia vaaleanpunaisia pilviä. Joka aamu. Tismalleen samaan aikaan. Jos seinälläni ei olisi kelloa, en olisi kenties koskaan tajunnut.

Minun ikkunani ei ollut aito.
Se oli vain lumottu peili, joka toisti samaa pätkää päivästä toiseen. En nähnyt oikeaa taivasta, vaan pelkästään liikkuvan kuvan siitä.

Olisi pitänyt arvata, yritin toistella itselleni. Enpä silti ollut edes epäillyt. Ikkuna ei ollut enää huoneeni kaunein koristus, vaan pikemminkin muistutus siitä, kuinka eristyksissä olin.

Tunteeni eivät olleet aitoja, ikkuna ei ollut aito. Ehkä minun ja Väinön eväsretkikin oli harhakuvitelma?  Kaikki oli vain illuusiota. Entä muistoni?
Olin kasvanut melko itsekeskeisenä olentona. Elin minun elämääni, olin suuri päähenkilö. Nuorena minulle ei kelvannut elämä maanviljelijänä, vaan oli pakko saada jotain parempaa, erikoisempaa. Sodat olivat vieneet vanhempani ja pikkusiskoni, mutta silti minä halusin sotilasakatemiaan, koska minun piti kokea jotain tavallisesta poikkeavaa. Elämässä oli pakko olla jotain enemmän, jotain suurempaa. En minä voinut olla niin mitätön, kuin miltä vaikutin. Minun kohtaloni täytyi olla matkustaa ja nähdä uusia paikkoja. Kohdata seikkailuja ja palata aina välillä tädin ja sedän luo kertomaan suuresta maailmasta.

Siinä lattialla maatessani tulin kerrankin miettineeksi, että kenties olin alkujaankin vain sivuhenkilö, joka luuli itsestään liikoja. En sopinut mihinkään, minua ei haluttu mihinkään. Vaikka olisin kuinka jatkanut etsintääni, en olisi välttämättä löytänyt mitään kotia tai minut joukkoonsa toivovaa yhteisöä. Ei ehkä ollut mitään suurta kohtaloa, joka vihdoin johdattaisi minut johonkin hyvin merkittävään elämään. Nyt asuin tässä huoneessa, elin jotakuta toista varten. Kun Väinö ei ollut seurassani, minulla ei ollut oikeastaan mitään merkitystä.

Älähdin tuskastuneena. Masentavat ajatukset täyttivät pääni tuon tuostakin, enkä jaksanut taistella niitä vastaan. Puristin käsiäni nyrkkiin, kaivaen kynsillä hieman kipua esiin. Josko se selkiyttäisi mietteeni. Huomasin kuitenkin piteleväni jotain oikeassa kädessäni. Avasin käden nyrkistä ja kämmenellä lepäsi se liidunpätkä, jonka olin saanut Jaakolta. En muistanut koska olin tarttunut siihen, mutta enpä varsinaisesti muistanut, koska olin päättänyt asettua lattialle märehtimään surkeaa elämääni tai kuinka kauan olin siinä maannut. Ylös noustessa selkäni protestoi. Melko kauan ilmeisesti.

Lähestyin liidun kanssa seinää. Väinön antama pienoisveistos tuijotti minua syyttävästi, joten käänsin sen ympäri. Epäilemättä se kääntyisi itsekseen vielä takaisin. Sillä oli tapana vaihtaa paikkaa heti kun silmä vältti.

Piirsin jälleen oven, mutta tällä kertaa silmät kiinni. Oli ollut hupsua edes aiemmin yrittää samaa silmät auki. En ollut mikään taiteilija ja katsellessani luomustani näin vain sen vajavuudet. Kun suljin silmäni, ovi oli mielessäni täydellinen. Annoin liidun kulkea sen rajoja pitkin vapaasti. Se tuntui nopeasti melko samalta kuin Kalevin tai Jannan kasvojen muovaus, siksi en yllättynyt kun silmät avatessani edessäni oli vihdoin musta ovi.

Päästäkseen paikasta toiseen tässä palatsissa, piti tietää minne halusi. Päämäärätön vaeltelu ei johtanut mihinkään. Minun navigointiani hankaloitti se, että petollinen puoleni ei halunnut muuta kuin prinssini luo ja sinne olinkin aiemmin päätynyt. Tänään olin kuitenkin onnistunut itse piirtämään oven ja siitä sai hieman itsevarmuutta. Sisälläni vellova holtittomuus nosti myös päätään, uteliaisuudeksi naamioituneena. Kenties tänään saisin lisää vastauksia.

En siis yllättynyt, kun astuessani ovesta toisella puolella odotti itse Kaeti Acantha.


~*~
No, oli ehkä hieman dramatisoitua sanoa, että hän odotti minua. Itse asiassa hän istui hämärässä makuuhuoneessa vihreän peilipöydän ääressä harmaaseen aamutakkiin kääriytyneenä ja kampasi kosteita hiuksiaan melko väkivaltaisin vedoin. Pöydällä oli lukuisia kosmetiikkapulloja ja huoneessa tuoksui jokin pistävä hajuste.

Minä päästin kai jonkinlaisen äännähdyksen, sillä hän kääntyi salamana ympäri. Hetken me molemmat olimme jähmettyneinä paikoillemme.

”Miten sinä olet siinä?”
Hän tihrusti minua vihreillä viirusilmillään ja nousi seisomaan. Vaaleat huulet puristuivat yhteen tyytymättömästi. Kaeti Acantha oli vihainen.

”Jotenkin näemmä päädyin tänne. En yhtään ymmärrä miten!”

”Ei tänne voi tulla niin vain, ei edes sillä liidulla. Minun huoneeni on suojattu.”
Ilmassa rätsähteli jokin vaarallisesti.

”Ahaa, no voin minä mennä poiskin.”
Katsahdin tulosuuntaani, mutta ovi oli kadonnut. En uskaltanut kääntää toiselle naiselle selkääni, mutta se ei tuntunut enää siinä kohtaa kovin tärkeältä varotoimenpiteeltä, kun hänen onnistui kiertää moniniveliset sormensa kurkkuni ympärille.

”Kuka muu sinua auttaa? Miten pääsit seinäni läpi?”
Hänen kyntensä olivat terävät ja ne kaivautuivat kaulani ihoon hyvin epämiellyttävästi. Henki ei meinannut kulkea ja puhuminen oli hankalaa.

”Jos olisin sinä, en koskisi minuun kamalasti. Tiedätkö millaisiin loitsuihin minut on verhottu?”
No minä en ainakaan tiennyt, mutta ilmeisesti sepitykseni meni läpi, sillä ote kurkustani heltyi ja astuin askelen kauemmas. Hieroin kivistävää kaulaani ja suunnittelin seuraavaa liikettäni. Kaeti Acantha vaikutti vaaralliselta olennolta ja pakeneminen melko järkevältä idealta. Olin kuitenkin itse hankkiutunut tänne, eikä pois juokseminen luultavasti sujuisi yhtä sulavasti.
”Ei minua kai kukaan muu sinun lisäksesi auta. Ja mitä minun kulkemiseeni tulee, se ei suju koskaan oikein kuten pitäisi.”

”Miten kehtaat syyttää minua!”

”No sinä tiesit näkemättäkin, että minulla on liitu, jolla liikkua huoneesta toiseen ja kysyit josko joku muukin auttaa minua, koska tiesit jo omasta osallisuudestasi. Sinä annoit liidun Jaakolle minulle annettavaksi.”

Hänen valkeat kasvonsa lehahtivat punaisiksi, joko raivosta tai nolostuksesta. Hän käänsi päätään hieman sivuun kätkeäkseen kasvonsa, yhä inhottavan lähellä minua. Olisin perääntynyt, mutta pelkäsin menettäväni kaiken ponnen puheestani.

”Koska olet näemmä kovin hanakka kuristamaan minua, epäilen sinulla olleen jokin muu kuin minun auttamiseni motiivina. Joten kerro toki mitä minun kuuluu tällä liidulla tehdä?”

”Oi, ole hiljaa! Minä vihaan kaltaisiasi imbesillejä, jotka eivät tiedä paikkaansa.”

”Mitä minä olen koskaan sinulle tehnyt?”
Meidän riitelymme oli melko henkilökohtaista ottaen huomioon, että keskustelimme ensimmäistä kertaa.

”Varo, tai saatan vahingossa naarmuttaa kasvojasi hieman.”

”No hui kauhistus”, mutisin. Kaeti Acanthassa oli jotain tuttua, joka vähensi hänen uhkaavuuttaan. Tuijotin takaisin minua vahtiviin vihreisiin viiruihin, kunnes tajusin hänen muistuttavan jollain etäisellä tapaa Mikan pikkusiskoa Airia.

Kaeti Acantha tuijotti minua suupielet alas vääntyneinä.
”Olet vielä typerämpi kuin Prinssin aikaisempi ihminen.”

”Se, jonka sinä tapoit?”
Olin ollut tähän mennessä niin oikeassa arvauksissani, että päätin jatkossakin syyttää kaikesta Kaeti Acanthaa. Hän näytti säpsähtävän hieman sanojeni kohdalla, muttei vastannut väitökseeni.

”Et tajua, mikä kunnia on olla hänen kanssaan. Mikä etuoikeutus kaltaisellesi mitättömälle olennolle!”

”No minä en varsinaisesti valinnut tätä...”

”En kestä sitä! Millä oikeudella joku surkea ihminen tulee minun onneni väliin?! Minun ja Prinssin oli määrä mennä naimisiin ja yhtäkkiä jotkut kuolevaiset tytöt heittäytyvät hänen eteensä ja harhauttavat häntä. Se häpeä, jonka saan osakseni...”

”Minunkin piti mennä naimisiin...”
En tiedä miksi vaivauduin kommentoimaan mitään. Hän puhui selvästi vain itselleen, täristen raivosta samalla.

”Minä tapan sinut.”

Ehdin väistää viime hetkellä, kun hänen kätensä suhahti minua kohti kuin veitsi.
”Stop! Stop-stop-stop!”
Peräännyin nopeasti kädet ylhäällä.
”Et sinä halua tappaa minua.”

Selkäni osui seinään.
”Oi kyllä haluan.”
Hän iski nyrkillä minua kohti, mutta pudottauduin lattialle ja hänen kätensä upposi seinään. Laastia ropisi päälleni kun konttasin pois hyökkääjästä.

”Ei – hän tietää. Prinssi epäilee sen olleen jo sinä, joka tappoi hänen aiemman rakastajansa.”
Kompuroin pystyyn ja peräännyin oviaukolle. Hiki virtasi pitkin otsaa aina alas hyvin jähmeälle hymylleni. Oli hyvä etten huutanut paniikissa!
”Hän tietäisi heti. Minut on verhottu niin moneen loitsuunkin.”

”Ei hän välitä”, Kaeti Acantha sylki, mutta hänen ilmeeseensä suli epävarmuutta.

”Et saa häntä enää ikinä, jos vahingoitat minua. Hän ei ikinä päästä sinua lähelleen.”
Sykkeeni muistutti paraatirummun tahtia. Jos en kuolisi nyt, pysäyttäisi rasitus varmaan myöhemmin päivällä sydämeni.

Kaeti Acantha potkaisi lähellä olevaa tuolia turhautuneena. Se nousi ilmaan, osui seinään ja putosi lattialle kovan kolinan saattelemana.
”Sinun piti yrittää jotakin! Kuulin, ettet viihdy huoneessasi. Sinun piti käyttää liitua lähteäksesi. Mennäksesi ulos. Jäädäksesi sinne. Etkö halua tavata muita pikku ihmisiäsi? Et halua, niinhän! Olet samanlainen itsekäs paska kuin hänen aiempi huoransa. Nyt kun saat Hänen Korkeutensa silloin tällöin yksin seuraasi, et kaipaa muuta. Ja millaista nyyhkytarinaa jouduimmekin kuuntelemaan salissa! Viisi pientä sisarusta...”

Yritin kovasti jättää huomiotta lukuisat saamani loukkaukset.
”Aina kun minä yritän mennä jonnekin, päädyn kuitenkin Väinön luo.”

”...Väinön?”

Kasvojani alkoi kuumottaa. Hyvin huono lipsahdus!
”Hänen Korkeutensa. Asiat eivät toimi niin kuin pitäisi kun minä yritän. Ehkä se johtuu siitä, että olen ihminen.”
Vedin syvään henkeä.
”En usko, että pääsen täältä pois omin voimin.”
Ne olivat sanat, joita en ollut uskaltanut myöntää itselleni. Minä en pääsisi pakoon, koska  iso osa minusta ei halunnut kauas Väinöstä. Olin riippuvainen hänestä. Halusin aina vain lisää. Pelkäsin, että jos edessäni olisi tie kotiin tai tie Väinön luo, valitsisin jälkimmäisen.

Kaeti Acantha tuijotti minua hyvin kylmästi hetken.
”Sitten minun täytyy kai auttaa sinua.”

*

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu

[*] Edellinen sivu