Otsikko: Kuusen haussa
Kirjoittaja: Paquette
Ikäraja: S
Fandom: Tuntematon sotilas
Paritus: Urho Hietanen/Vilho Koskela
Vastuuvapaus: Hahmot ovat Väinö Linnan luomuksia, minä vain lainaan heitä.
Muuta huomioitavaa: Sijoittuu johonkin tarkemmin määrittämättömään aikaan sodan jälkeen ja on siis AU sikäli, että nämä henkilöt ovat elossa. Tämä on periaatteessa jatkoa yhdelle (tai ehkä parillekin...) keskeneräiselle fikille, mutta tämä on kyllä ihan itsenäinen tarina. Olisi varmaan ollut loogisempaa käyttää hahmoista etunimiä, mutta sukunimet tarttuivat alkuteoksesta niin tiukasti, että muu tuntuu hankalalta. Otsikko ei ole erikoisen nerokas, mutta kuitenkin kuvaava.
KUUSEN HAUSSAJouluvalmistelut olivat Koskelassa hyvässä vauhdissa. Elina keitti juureksia rosollia varten ja Hietanen avusti kuorimisessa sekä viihdytti laulelemalla nuotin vierestä ja osin omilla sanoilla pätkiä joululauluista.
Viimeisen kattilallisen jo kiehuessa aukesi ulko-ovi ja Hietanen tunnisti Koskelan askeleet tämän tullessa tuvan puolelle.
”Lähdekkö Urho kuusta hakeen?”
”Lährehä mää oikke miälelän.” Hietanen meni Koskelan perässä porstuaan vetämään saappaita jalkaansa. Elinakin seurasi heitä ja kysyi: ”Kai te mehua otatte mukaan? Pannussa on kuumaa vettä. Ja leipää kanssa.”
”Minä kyllä aattelin ihan tosta lähimettästä vaan hakee”, sanoi Koskela.
”Kyl mar retkel ain eväät pittä ol”, Hietanen puolestaan sanoi ja Elina lähti heti kaivamaan mehupulloa ja termosta kaapista. Hän kääri lisäksi pari limpunviipaletta voipaperiin ja pakkasi kaiken reppuun, jonka antoi Hietaselle.
”Kiitokssi vaa paljo.” Hietanen puristi Elinan kättä. Tämä kohensi Hietasen takinkaulusta ja huivia. "Kai sinulla on tarpeeks päällä, siellä on aika kova pakkanen?"
Hietanen nauroi. "Kyl varmast o, mää ole valla kauhia lämmiverine." Astuessaan Koskelan perässä ulos hän vielä huikkasi: "Älä ollenkka huali, teirä Vilho löytä taatust nii komia kuuse, ettei täs kyläs toist simmost ole."
He kulkivat Hietasellekin jo tutuksi käynyttä polkua pihan nurkalta alkavaan metsään. Raikas pakkasilma tuntui hyvältä hengittää ja lumi natisi jalkojen alla. Hetken kuluttua Koskela pysähtyi.
"Minä olin tästä kattellu, mutta tuolla kauempana mäelläkin olis nättiä ja tuuheita. Mitä oot mieltä, jos vielä jatketaan? Kun tuli ne eväätkin mukaan."
"Vastaha täs on retke makku päässy, ei viäl ole nälkkäkä ehtiny tul. Eikä ilmassaka mittä moittimist."
"Sitä minäkin. Tässä on nyt vähän kivinen ja pusikkoinen polku, että mennään rauhallisesti." Koskela tarttui Hietasen käteen ja johdatti tämän varoen pitkin kapeaa ja epätasaista polkua mäen laelle, missä olikin taas avarampaa.
"Tässä oliskin passeli eväidensyöntipaikka", sanoi Koskela. Hietanen tunnusteli tämän opastamana laakeaa sammaleista kiveä ja totesi havainnon oikeaksi. Hän oli jo avaamassa reppua, kun Koskela jatkoi: "Mutta kai me työt tehdään kumminkin ensin?"
Paikalla oli paljon pientä kuusikkoa, eikä Koskelalta mennyt kauaa löytää sopivaa ehdokasta. Hietanen koetteli oksia huolellisesti ennen kuin sanoi: "Tuuhe tuntus oleva ja kyl nää oksa kynttilä kestävä."
"Otetaan sitten se."
"Kirveskö sul o vai saha?"
"Saha. Jos sinä pidät siittä keskeltä kiinni, kun minä sahaan?"
Hietanen ujutti kätensä oksien lomitse tarttuakseen runkoon. "Katto ny sitte vähä, ettet mult kinttu saha poik."
"Kyllä katson", sanoi Koskela. Hietasta hellytti tämän äänessä kuultava huolekkuus, eikä hän voinut olla vastaamatta: "Kylhä mää se tiärä et sää kattot."
Miellyttävä puun tuoksu levisi vahvana Koskelan sahatessa. He asettivat kaadetun kuusen varovasti makuulleen, ja kävivät itse istumaan kivelle. Hietanen kaivoi eväät repusta ja Koskela kaatoi mehua mukeihin. He söivät vaiti ja kuuntelivat pikkulintujen ääniä ympärillään. Hieman surumielistä tiititystä kuului aivan läheltä, ja Hietanen avasi kämmenensä, jolla oli muutamia leivänmuruja. Pian kädelle laskeutuivatkin pienet linnunjalat, ja murut hävisivät parempiin nokkiin.
"Onk see hömötiaine?"
"On", vastasi Koskela ja jatkoi hetken kuluttua: "Lyhde pitää muistaa laittaa."
Mehukin oli pian juotu ja Hietanen sanoi: "Pitääk se täs lähtö alkka tekemä? Ihmettelevä muute koht, et onk meirä karhu syäny."
Koskela naurahti. "Kai se pitää. Vaikka ei kyllä huvittais. Tässä on niin hyvä." Hän kietaisi kätensä Hietasen ympärille ja veti tämän lähemmäs itseään.
"Et sunkka sää valla hempeilemmä ruppe?"
"Meinasin ruveta." Koskelan äänessä kuului hymy. Hän jatkoi vaimeammin aivan Hietasen korvan juuressa: "Haittaako se?"
Hietanen vastasi painamalla hellän suudelman Koskelan pakkasenpuremille huulille.
Tuoreimmat viestit
