nimi: Syy ja seuraus
kirjoittaja: toyhto
päähenkilö: Regulus Musta
ikäraja: K-7
genre: drama, one-shot
summary: Reguluksen suunnitelmissa on aukkoja.
A/N:
Viikottaiseen tarinahaasteeseen, aiheena loska. En ole pitkään aikaan julkaissut Reguluksesta mitään suomeksi, mutta ehkä sitten ihan hyvä aloittaa se uudestaan tällä tavalla
*
Syy ja seurausOkei, puhutaanko rehellisesti? En odottanut ihan tätä.
Tarkemmin sanottuna en odottanut juuri mitään. Luulin ajatelleeni kaiken pitkälle, mutta tätä en oikeastaan ollut pohtinut ollenkaan, selvä aukko suunnitelmissa. Melkein hävettää.
Suunnittelin kyllä kaiken melko tarkkaan. Vielä eilen illalla istuin kirjoituspöydän ääressä, pyöritin sulkakynää ja yritin miettiä. Suunnitelma oli yksinkertaisesti niin selkeä, että se ei voinut kuin onnistua tai epäonnistua. Souda, juo, kuole. Yksinkertaista ja nopeasti.
Aamulla mietin vaatteita: kaapu vai jästivaatteet? Kengät kiiltonahkaa vai mattapinnalla? Käänsin hihansuut ja tunsin itseni vähän hölmöltä, mutta jos ihmiset vaihtavat ruumiin päälle puhtaat vaatteet ennen hautausta, minun toimintani oli oikeastaan pelkästään järkevää. Jos on kuoltava, kuollaan sitten ainakin tarkasti silitetyissä vaatteissa. Valitsin ne kiiltonahkakengät. Myöhemmin yritin potkaista yhtä manalusta niillä päähän, mutta ei se tietenkään mitään auttanut.
Jostain syystä en kai yksinkertaisesti ollut ajatellut kuolemista. Tai totta kai, sitähän minä nimenomaan olen ajatellut viimeiset pari kuukautta, mutta vain tasan siihen pisteeseen saakka, kun se tapahtuu. Sen pidemmälle meneminen olisi ollut jo liian rohkeaa. Olen yrittänyt keskittyä helppoihin asioihin, kuten miten huijataan Pimeyden lordia, miten tehdään petos ilman, että kukaan muu kärsii siitä, ja kenelle jätän tavarani. Sitten tajusin, että ei minulla oikein mitään edes ole. Paitsi kamera, jonka ostin jästi-Lontoosta viime vuonna, ja sen pistin housujeni taskuun tänä aamuna.
Työnnän käteni taskuun, joka kumma kyllä on edelleen paikallaan. Housutkin ovat paikallaan. Ne ovat aika märät ja liimautuneet kiinni ihooni, mutta koska olen yllättynyt siitä, että minulla ylipäänsä on yhä iho, en oikein jaksa ärtyä pikkuasioista. Puristan sormeni kameran ympärille ja se tuntuu vähän kummalliselta, ikään kuin en olisi käyttänyt niveliä pitkään aikaan. Rypistän otsaani ja kuulen, kuinka nivelet raksahtelevat.
Kamera on märkä. Käännän sen ympäri ja vesi valuu pitkänä norona siitä maahan. Se on pieni pettymys, pakko myöntää. Yritän löytää taikasauvaani, jotta voisin kuivata kameran ja kokeilla, toimiiko se vielä, mutta sauvani on poissa. Taisin vetää sen taskusta yrittäessäni selviytyä manaliuksista, siis ennen kuin rupesin potkimaan. Kumpikaan ei tietenkään toiminut, ja nyt taikasauva on joka tapauksessa kaiketi mennyttä.
Itse asiassa jokin muukin on mennyttä. Räpäytän silmiäni ja hieron ohimoitani, ja pääni tuntuu aika tyhjältä, eikä suussani enää polta. Se on ehdottomasti myönteistä.
Olen aina ollut aika nirso. Se oli ongelma aina suvun juhlissa, koska yleensä tarjolla oli pelkkää sellaista ruokaa, jota en suostunut syömään. Arvasin, että se liemi tulee olemaan pahaa, mutta loppujen lopuksi se oli paljon pahempaa kuin kuvittelin, jopa kauheampi kokemus kuin ne lohipasteijat Cornelia Averyn viisikymmentävuotispäivillä, ja näin niistä sentään painajaisia kaksi viikkoa.
Kummallisinta on kuitenkin, että lopultakin pääni tuntuu tyhjältä ja kevyeltä. Liemen maku meni aika nopeasti ohi, mutta lähinnä siksi, että se hukkui siihen kaikkeen loppuun. Olen kyllä kuullut sen jutun, että vähän ennen kuolemaa koko elämä liukuu silmien ohi, mutta tässä tapauksessa se tuntui lähinnä pyörremyrskyltä. Kaikki aivosoluni menivät sekaisin ja filmi näytti sekavana pyörteenä pelkästään niitä kohtauksia, joita inhoan. Ja nyt tuntuu siltä, että olen vasta herännyt painajaisesta.
Paitsi että kenkäni ovat läpimärät. Vaatteeni ovat toki myös, minä kuitenkin hukuin, mutta kenkäni ovat vielä märemmät. Minun olisi pitänyt kai potkaista ne pois, kun jouduin veteen, mutta olen aika varma, etten edes yrittänyt päästä enää pinnalle. Se kai oli tarkoituskin, eikö niin? Mene ja kuole, yksinkertaista ja helppoa. Eikä keuhkoissani ollut yhtään happea, pelkkä onneton elokuva elämästäni, ja aika nopeasti aloin vetää vettä sisään. Se poltti vähän aikaa, ja kuvittelin huomaavani, miten silmäni kääntyivät ympäri, mutta nyt ne ovat taas oikein päin, tai sitten katson pääni sisään.
Lopulta happi tietysti loppui. Raajani alkoivat tuntua kylmiltä myös sisältä päin, enkä enää nähnyt mitään. Hetken aikaa melko varmasti ajattelin, että se oli nyt sitten siinä. Mutta ei kaiketi ollutkaan.
Mistä tämä loska tulee? Ihan vakavasti: jos olisin vaivautunut pohtimaan tätä etukäteen, olisin joka tapauksessa pohtinut jotain muuta. Pilviä, okei. Kukkaniittyjä, okei. Mutta loskaa? Nilkkoihin asti, ja vielä aika viileää? Onko tämä nyt jotain kuittailua elämästäni, tai siitä, että tein sen lumiukon takaoven eteen? Tai halutaanko minua muistuttaa siitä, miten monta kertaa olen kahlannut loskassa Iskunkiertokujaa pitkin kulmabaariin?
”Regulus?”
”Ei nyt”, tokaisen. ”Sori. On vähän muuta ajateltavaa…”
Hetkinen.Käännyn ympäri. Sirius istuu puussa, joka nousee kaiken loskan keskeltä parin metrin päässä ja muistuttaa aika paljon sitä tammea, joka meillä on takapihalla. Tämä on kuitenkin korkeampi. Lisäksi sen alin oksa on paljon ylempänä kuin sen tammen pihassamme, ja silti Sirius on jotenkin onnistunut kapuamaan sen päälle. Hän roikottaa jalkojaan kohti loskaa, ja hänen housunlahkeensa ovat kuivat.
”Miten sä pääsit tuonne?”
Hän kohauttaa olkapäitään ja näyttää vähän hämmentyneeltä itsekin. Kävelen puun juurelle, ja loska nirskuu kenkieni alla ja varpaitteni välissä joka askeleella. Se tuntuu etäisesti epämiellyttävältä, mutta toisaalta olen juuri hukkunut.
Sirius tarttuu käteni. Hänen sormensa ovat vähän viileät ja niistä puuttuu jotakin, kuten verenkierto, mutta muuten hänen otteensa on luja ja tuntuu tutulta. Itse asiassa minusta alkaa tuntua kummallisella tavalla luonnolliselta. Sirius vetää minut ylös ja tarraudun puun runkoon, jotta en tippuisi. Teimme samalla tavalla lapsena. Ehkä kaikki palaset palaavat lopultakin paikalleen.
Sirius ojentaa minulle tupakan. Otan sen ja tajuan kadottaneeni taikasauvani, mutta jotenkin hän taitaa tietää sen, koska hän vetää taskustaan jästien sytkärin ja sytyttää savukkeen minulle. En juuri maista sitä, mutta se ei ole kauhea menetys.
”Miksi hitossa?” hän kysyy hetken kuluttua.
Katselen eteenpäin. Kiinnitin äsken niin kovasti huomiota loskaan, etten juuri yrittänytkään nähdä mitään muuta. En kyllä näe nytkään. Loska jatkuu harmaana kunnes katoaa. Ja sitten ei näy mitään. Jossain sen keskellä menee laiva, mutta jotenkin minusta tuntuu, että sekään ei ole matkalla minnekään. Eikä se edes häiritse, vaikka olen aina ollut aika lailla matkalla jonnekin. Pois, sitten takaisin. Pimeyden lordin luo ja sitten kauas sieltä. Järven pohjaan ja lopuksi puuhun.
”Ei aavistustakaan”, minä sanon.
”Aha.” Hän ei usko. Eipä tietenkään. ”Ei sellaista tehdä ilman aavistusta. Kyllä sä nyt jotain ajattelit.”
Puistelen päätäni. Totta kai, on vaan vaikea tietää, mitä.
”Olisit voinut kuitenkin pysyä hengissä”, Sirius jatkaa.
”En näköjään.”
”No olihan sulla kuitenkin joku syy.”
”Niin kai.”
Sirius odottaa lisää. Irrotan kiiltonahkakenkien nauhat ja pudotan kengät maahan. Ne uppoavat loskaan ja jättävät vain mustan kengänmuotoisen aukon. Painovoima toimii väistämättömästi, mutta jäljellä on vain aukko loskassa.
Ehkä se on siinä. Väistämätön liike maailman kierrossa. Jokin vaihtoi suuntaa ja kompastuin. Sitten muistan, että pudotin kenkänikin itse.
Ilman syytä tosin.
”En vaan tiedä mikä se oli”, lisään ja katson Sirukseen. Hän näyttää epätodelliselta. Mietin, kuuluuko tämäkin filminauhaan.
Laiva on kadonnut näkyvistä. Sen aallot ovat nyt puun luona, ja loska pirstoutuu tammen runkoa vasten. Välillä voin melkein nähdä kenkäni, sitten ne peittyvät taas.
