Nimi: Mennyttä, hetkiä, suunta tulevaan
Kirjoittaja: Arte
Beta: -
Ikäraja: K-12
Hahmot: Pansy/Susan, Neville, Justin
Tyyli: draamailu
Varoitukset: alkoholia ja muuta huumaavaa
Yhteenveto: Pullo keikahtaa kädessä, vanha kuhmuinen sohva sulkee häntä hamuavaan poveensa, kun käsi nousee huulten tasalle ja keuhkot imaisevat.
Osallistuu: Ficlet5 (545 sanaa)
A/N Beelsebutt heitti pyynnöstäni raren femmeparituksen sekä siihen vielä mukaan Nevillen, Justinin, taikaopiston sekä ruohon polttelun. Tästä piti tulla jokin raapaleen tapainen, mutta se tuntui liian suppealta tälle hetkelle, joten kirjoitin sitten vähän pidemmän!
MENNYTTÄ, HETKIÄ, SUUNTA TULEVAAN
”Tuo haisee ihan hassulta”, Pansy kikattaa ja tarttuu Nevillen tarjoamaan sätkään. Pullo keikahtaa kädessä, vanha kuhmuinen sohva sulkee häntä hamuavaan poveensa, kun käsi nousee huulten tasalle ja keuhkot imaisevat.
”Ja maistuu myös, mutta ei se mitään!” Justin Finch-Fletchley rohkaisee hilpeästi ja alkaa taas näppäillä kitaraansa. Huoneessa on pehmeä kaiku.
”En nyt oikein tiedä…” Susan lausuu epäröiden eikä tahdo ottaa pientä käärettä vastaan. Hän katsoo, kuinka Pansy sulkee silmänsä ja tämän sieraimista purkautuu savua.
”Ota nyt vaan”, Pansy kumartuu kuiskaamaan kurssitoverinsa korvaan, Susanin selässä menee kylmiä väreitä. Neville naksauttaa hänelle auki uuden juoman.
Justin soittaa hiljaa, kunnes pullot vähitellen tyhjenevät ja Susankin on saatu vetämään ruokoheinähenkoset keuhkoihinsa. Silloin musiikki kovenee: se saa jalat alleen ja aloittaa rempseän rällätyksen. Pansy nousee seisomaan, horjahtaa hieman mutta asento korjaantuu pienellä vaivalla. Lantio keinuen nuori nainen liikkuu keskellä pienen huoneen lattiaa, nuhjuisen maton päällä, ja keimailee Susanille.
”Kulta, tule tänne”, hän lausuu viekoittelevasti ja he kaikki nauravat, kun Susan piiloutuu hetkeksi kuparisten hiuksiensa taakse ja ojentaa sitten sirosti kätensä Pansylle. Pansy kietoo heidän vartalonsa käärmeisesti yhteen ja liikuttaa sulavasti, naputtava rytmi saa Susaninkin hoipertelemaan melkein siedettävästi. Justin vislaa, kun Pansy tarraa Susania hieman haparoiden leuasta ja suutelee suoraan suulle. Neville makaa sängyllä pää lattiaa kohden roikkuen ja nauraa römeästi.
Nuoria ja kokeilunhaluisia, uusi elämä jalkojen alla ja kaikki ovet apposen avoinna. Pieni tiivis kommuuni: he neljästään, vieraita toisilleen, mutta Neville opiskelee kasvien erikoisasiantuntijaksi ja tietää poltettavista versoista mielestään aivan liikaa ottaen huomioon, ettei ole tietoa koskaan erityisemmin etsinyt.
Pansy kihertää ja Susan kihertää, he ovat kiinni toistensa kauloissa ja hämmästelevät huultensa pehmeyttä. Justin kohottaa heille viidennen maljan ja kolauttaa samalla Nevilleä kitaralla takaraivoon. Elämä on jälleen niin kovin nuorta ja heppoista: Edinburghin Taika-akatemia vastavalmistuneille on ottanut heidät syleilyynsä ja tuudittanut kehtoonsa, kun Brittein saarten velhomaailma on ohittanut riipivän raapivan sodan ja heittänyt asukkaansa ympäri maata suureksi hajanaiseksi sekamelskaksi, joka on alkanut taas etsiä vakaampaa otetta kompassistaan.
Susanin posket ovat punaiset, kun hän istahtaa sohvankulmalle hengähtämään. Pansy laskeutuu sohvalle, vetää Susanin tyynykseen ja nauttii siitä, kuinka tämä silittää sormillaan hänen hiuksiaan ja Justin vaihtaa taas rauhallisempaan soundiin. Seesteinen pysähtyneisyys, Neville tuijottaa kattoa ja käärii hajamielisesti monettako sätkää.
”En olisi kyllä ikinä uskonut, että sinä hankkisit meille ruohoa”, Pansy toteaa ja katsoo Nevilleä virnistäen.
Nuorimies hörähtää. ”En minäkään.” Sätkä on kääritty, se sytytetään taikasauvan heilautuksella ja pistetään taas kiertoon. Justinin kitara särähtää Justinin ojentaessa kätensä.
”Ollaan me vähän kummallinen joukko”, Susankin sanoo ja livauttaa kätensä Pansyn poskelle. Se tuntuu ihanan lämpimältä.
”Mutta mitäpä sillä väliä”, Justin vastaa, nojautuu vasten kylmää seinää ja ottaa huikan pullostaan ennen kuin näppäilee taas uuden sävelmän. Hetki on taas rauhallinen, odottaa uutta potkuaan ja antaa sen tulla, jos on tullakseen.
”Mitäpä siitä, tosiaan.” Neville kohottautuu sängyltä ylös liian nopeasti. Jalka tömähtää vasten seinää ja saa koko miehenalun heittämään kuperkeikkaa. Raskas keho laskeutuu likaiselle matolle ja kuuluu vaimea tömähdys.
Hetken hiljaisuus.
”Sattuiko?”
”Nenäni taisi hieman litistyä”, tukahtunut ääni. Neville haroo hiuksiaan ja rypistää nenäänsä kohottautuessaan ylös ja peruuttaessaan suoraan sänkyyn niin, että lyhyt ilmalento kelautuu taas omaksi tiiviiksi rullakseen.
”Uh! Tämä opiskelijaelämähän on melkein yhtä tapaturma-altista kuin Tylypahkan komppaportaiden olemassaolon unohtaminen!”
He nauravat niin, että seinän takaa kuuluu äkäistä pauketta ja vaimentunutta sadattelua. Iltaa on vielä jäljellä. Menneisyys on läsnä, mutta se on silti jo menneessä.