WoT4 iski eteeni seuraavanlaisen haasteen eskeravelta:
Paritus: Luna Lovekiva/Padma Patil
Lajityyppi: romantiikka ja/tai yleisdraama ja/tai huumori
Ikäraja: K-7 -> K-15
Yhteenveto(ehdotus): Pari vuotta Tylypahkan taistelun jälkeen Parvati on ottanut etäisyyttä kaksoissisareensa. Padma päätyy tavallista kosteamman kapakkaillan Lunan asunnolle purkamaan ajatuksiaan.Pidin tuon yhteenvetoehdotuksen suunnilleen samanlaisena, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta: tuplaraapale sijoittuu kyllä Tylypahkan taistelun jälkeiseen aikaan, mutta ajattelin juuri sodan lähentäneen näitä nuoria naisia. Koska viimeisessä leffassa Neville ja Luna löytävät toisensa, ja Potterwiki sanoo Lunan menneen naimisiin Rolf Scamanderin kanssa, pidin sitten lähtökohtana sitä, ettei Luna ollut sinkku kun hänellä ja Padmalla alkoi olla juttua. Ja alkoholi on pahasta, joten pois se!
Koska en yksinkertaisesti saa väännettyä mitään pitkää ja hienoa, luovutan (näin muutaman kuukauden myöhässä), ja postaan nyt tämän variaation, minkä ihan ensimmäisenä haasteeseen kirjoitinkin.
Osallistuu WoT4:n lisäksi Neliapilahaasteeseen.
Otsikko: Pala
Ikäraja: S
Paritus: Padma/Luna
Lajityyppi: Romantiikka ja yleisdraama
Pala”Olen pahoillani.”
En tarkoita sitä, ja hän kuulee sen äänestäni, mutta en välitä. Sormia kihelmöi, sydän väpättää villinä rintaa vasten ja hymyä on lähes mahdotonta pidätellä.
”Ai, ei se mitään”, hän sanoo olkiaan kohauttaen, enkä tiedä tarkoittaako hän sillä vilpillistä anteeksipyyntöäni vai suhteensa loppua. Ei sillä ole mitään merkitystä.
Hän ei nosta katsettaan kahvikupistaan, sekoittaa sen tummaa nestettä lusikalla ja antaa pitkien hiussuortuvien laskeutua verhoksi kasvojensa eteen.
Hiljaisuus muuttuu pian sietämättömäksi; se kietoutuu ympärillemme ja polttelee kasvojani. Pelko tuntuu kouristuksina vatsanpohjassa, se kuivattaa nielua ja pakottaa sormet vapisemaan. Me molemmat tiesimme, että näin tulisi tapahtumaan – hän itse sanoi niin. Erouutisen tuoma onnentunne haihtuu sekunneissa, ja jäätävä pelko leviää myrkyllisenä suonia pitkin.
”Kuule…” Ääneni on vieras, ja sanojen muodostaminen tuntuu hankalalta. ”Jos haluat olla hetken yksin, jos tarvitset aikaa…”
Hän kohottaa viimein katseensa, ja ehdin nähdä hämmästyksen vaaleissa silmissä, ennen kuin kalpeat kasvot sulavat lämpimään hymyyn.
”Oi, älä…”, hän kuiskaa vetoavasti, ja tunnen miten toivo herää sisälläni. ”En minä halua olla yksin. En enää, kun minulla on sinut.” Ja hymy tarttuu suupieliini väkisinkin.
Kun myöhemmin samana iltana makaamme toisiimme kietoutuneina peiton alla, en tohdi nukahtaa. Silitän vaaleita hiuksia, painan viivyttelevän suudelman lämpimälle otsalle.
Näin sen olisi pitänyt olla jo alusta saakka.