Nimi: Otteita Rouva Hudsonin päiväkirjasta
Kirjoittaja: zilah
Fandom: Sherlock Holmes
Henkilöt: Rouva Hudson/Dr. Watson, Sherlock Holmes/Dr. Watson
Lajityyppi: Het
Ikärajavaroitus: K-16
Vastuuvapaus: Minen omista kumpaakaan näistä charmikkaista herrasmiehistä, enkä edes rouva Hudsonia, pahus sentään. He kuuluvat Sir Arthur Conan Doylelle. Mutta leikkiminen heillä on sentään sallittua, onhan?
Varoitukset: Mainintoja kuolemista ja alkoholin käytöstä, synkistelyä
Kirjoittajan alkusanat: Tämä ficci on kirjoitettu Fellin haasteeseen. Hän tahtoi lukea jotakin parituksella Rouva Hudson/John Watson. Lisäksi tämä osallistuu Finissä
Genrehaasteeseen. Tarinalle on nyt myös jatko-osa ja löydät sen
täältä.
Yhteenveto: Watson on murtunut menetettyään ensin ystävänsä Reichenbachin putouksilla, sitten vaimonsa ja syntymättömän lapsensa. Onnekseen hän ei kuitenkaan ole aivan yksin maailmassa.
Kertokaahan, mitä pidätte,
zilah
Otteita Rouva Hudsonin päiväkirjastaMrs. Hudson:Monet ovat ihmetelleet minun valitsemaani elämäntapaa. Miksen ottanut itselleni uutta miestä edesmenneen tilalle? Miksi tyydyin hiljaiseen leskenelämääni, sen ainoina väripilkkuina vuokralaiseni, joista varsinkin toinen on... sanotaanko että eksentrinen?
Sherlock Holmes on kiistämättömän älykäs mies ja herrasmieskin hän osaa olla sille päälle sattuessaan, mutta hänen kummalliset tapansa tekevät hänestä vuokralaisen, jollaista kovin moni vuokraisäntä tai- emäntä tuskin olisi valmis katselemaan talossaan.
Minä, Rosalie Amanda Hudson voin kuitenkin rehellisesti sanoa, että ajoittaisesta raivostuttavuudestaan huolimatta Sherlock Holmes on rikastuttanut minun elämääni monin tavoin ja tehnyt siitä vaihtelevan ja elämisen arvoisen. Ja ehkä vielä enemmän niin on tehnyt Holmesin pitkäaikainen ystävä ja kumppani, tohtori John Watson. Paljon mieluummin minä heidät molemmat pidin kattoni alla kuin olisin ottanut enää uutta miestä siihen vaivoikseni.
Myöhemmin myös Johnin vaimo tuli tutukseni, jopa siinä määrin, että he avioparina eläessään vierailivat useinkin luonani Baker Streetilla. Mary oli ihastuttava tyttö ja minä rakastin häntä kuin omaa tytärtäni. Minä itkin kovasti kun hän kuoli, ja John parka oli tietenkin aivan murtunut.
Eikö ollut vielä tarpeeksi sillä miesparalla murheita, kun hänen piti saattaa hautaan ystävänsä Holmes? Pitikö hänen menettää vielä rakas vaimonsakin ja syntymätön lapsensa lapsivuoteeseen? Näine ajatuksineni minä kiirehdin Johnin ja Maryn yhteiseen kotiin, jonne John oli arvatenkin sulkeutunut. Huoleni oli herännyt, kun en ollut nähnyt häntä viikkokausiin, eikä hän ollut ilmestynyt edes työpaikalleen, vaikka varta vasten menin häntä sinne kysymään.
En ole kertonut kenellekään sen illan ja yön tapahtumista, mutta ne muuttivat monin tavoin paitsi minun elämääni, myös Johnin.
Koputin Johnin talon ovelle, mutta mitään vastausta ei kuulunut. Monen turhan yrityksen jälkeen rohkenin lopulta kokeilla ovea, eikä se ollut lukossa. Taistelin itseni kanssa kauan, mutta lopulta silkka huoli ystäväni hyvinvoinnista ajoi minua eteenpäin ja astuin sisään hämärään eteisaulaan.
Talo oli siivottomassa kunnossa, eikä sen isäntä näyttänyt voivan yhtään sen paremmin. Löysin Johnin työhuoneensa kirjoituspöydän äärestä nukkumasta, punasilmäisenä ja hurjasti parroittuneena. Vanhan ja uuden viinan haju leijui ilmassa, paljastaen selvääkin selvemmin mitä hän oli viime aikoina puuhannut. Olin hetken neuvoton, mutta sitten terästäydyin. En häpeä yhtään tunnustaa, että kiivaasti haukkumalla ja nalkuttamalla sain Johnin ryhdistäytymään sen verran, että hän kykeni seuraamaan minua Baker Streetille. Olin vahvasti sitä mieltä, että John tarvitsi nyt nimenomaan naisen hoivaa ja huolenpitoa, ja sitä hän myös saisi, halusi tai ei. Ei rakas Marykaan olisi tahtonut nähdä aviomiestään hukuttamassa surujaan viinaan.
John ei vastustellut, kun majoitin hänet takaisin omaan huoneeseensa; siihen samaan, jossa hän oli vuosikaudet majaillut poikamiehenä eläessään. Laitoin hänelle ruokaa ja ilokseni hän kävi ateriansa kimppuun kuin nälkäinen susi. Minua hymyilytti katsoessani hänen syömistään, enkä voinut olla ajattelematta, että jotkut asiat eivät onneksi koskaan muutu. Yksi niistä taisi olla John Watsonin erinomainen ruokahalu.
Aterian jälkeen patistin hänet kylpyyn ja sen, sekä perusteellisen parranajon jälkeen hän alkoi vihdoin näyttää enemmän siltä John Watsonilta jonka olin oppinut tuntemaan. Eikä mikään kuitenkaan ollut enää samoin, tajusin sen, kun katselin hänen murtunutta olemustaan olohuoneen sohvalla. Monet tuntemani miehet ovat niin kovia, etten koskaan voisi kuvitella heidän itkevän, mutta John Watson oli toista maata. Hän oli lämmin ja tunteikas mies, jonka sydän oli nyt särkynyt perusteellisesti. Minuun koski nähdä hänen hautaavan kasvonsa käsiinsä ja kuulla raastavat nyyhkäykset, jotka karkasivat ilmoille. Arvelin kuitenkin mielessäni, että juuri tätä John taisi tarvita, jotta toipuminen pääsisi alkuun. Murheiden patoaminen sisälleen ei koskaan ollut ihmiselle hyvästä.
Tein sen ainoan, mikä siinä tilanteessa tuli mieleeni ja istuin hänen viereensä sohvalle. Vedin hänet syliini ja lohdutin häntä miten parhaiten taisin. Tuskin tajusin, etten pidellytkään sylissäni pientä poikaa, vaan parhaassa iässään olevaa, vahvaa ja viriiliä miestä, joka päälle päätteeksi oli varsin komeakin. Ja juuri se ajatus iskeytyi mieleeni, kun John viimein nosti päänsä ja kohtasi katseeni. Punastuin ja olisin vetäytynyt kauemmaksi, mutta John oli kietonut kätensä vyötäröni ympärille, tehden perääntymisen mahdottomaksi.
Kykenen tuskin ajattelemaan mitä sitten seurasi. Yhä vielä, vanhana naisena, punastun kuin nuori tyttö ajatellessani sitä kaikkea. Tiesinhän minä toki, että John haki sylistäni vain lohtua, mutta surussaankin hän totisesti tiesi, kuinka kohdella naista. Hän oli aivan toista maata kuin edesmennyt, vihattu aviomieheni, joka otti minkä halusi, välittämättä minun tunteistani tai kärsimyksistäni lainkaan. Ei... John oli... hellä ja huomaavainen ja hän sai minut tuntemaan tavalla, jota tuskin uskoin todeksi.
Ja silti, niin ihanaa kuin se oli, kumpikin meistä tiesi, että se yksi yö oli jäävä ainoaksi. Juuri niin oli hyvä ja oikein. Ja silti se muutti välimme perusteellisesti. En koskaan unohda hänen sanojaan, kun heräsin hänen sylistään aamulla ja huomasin hänen katsovan minua.
“Sinä olet lämmin ja ihana nainen, Rosalie Hudson. Saan olla sinulle paljosta kiitollinen”, hän kuiskasi ja painoi huulilleni hellän suudelman. Sitten hän nousi, jättäen hienotunteisesti minut pukeutumaan rauhassa. Sinä samana päivänä hän palasi työpaikalleen, ja kun hän illalla tuli kotiin, hän toi minulle tullessaan kimpun lempikukkiani, keltaisia tulppaaneja.
Kesti joitakin päiviä ennen kuin kykenin katsomaan häneen punastumatta, mutta viimein jännite välillämme haihtui. Eikä mikään ollut silti aivan samoin kuin ennen. John oli aina ollut minua kohtaan hyvä, mutta nyt hänen katseessaan näkyi uudenlaista hellyyttä ja kunnioitusta minua kohtaan. Ja kun Holmes sitten aikanaan palasi meidän elämäämme, oli väistämätöntä, että hän sai selville, mitä Johnin ja minun välillä oli tapahtunut. Olin aluksi kauhuissani, mutta molempien miesten reaktio yllätti minut. John kieltäytyi olemasta pahoillaan ja sanoi, ettei hän hyväksyisi Holmesin taholta minkäänlaisia ikäviä kommentteja ja Holmes puolestaan... hän oli epätavallisen vakava vakuuttaessaan, ettei sellainen tulisi hänen mieleensäkään.
Nyt, kun tarkemmin ajattelen asiaa, Holmes taisi tajuta, kuinka väärin hän oli tehnyt antaessaan Johnin uskoa hänet kuolleeksi. Tapahtuma vaikutti peruuttamattomasti myös heidän kahden väleihin. John ei enää antanut Holmesin kävellä ylitseen samalla tavoin kuin ennen, vaan useinkin pani vastaan silloin kun koki, että älykäs etsivämme oli väärässä. Ja Holmesista puolestaan tuli huomaavaisempi, eikä hän enää ollut niin piittaamaton ympärillään olevien ihmisten tunteista. Tämä koski erityisesti Johnia.
Taisi olla väistämätöntä, että heistä tuli rakastavaiset pian Holmesin paluun jälkeen. Tiedän, että heidän suhteensa katsotaan raskaaksi rikokseksi kaikkea sopivaisuutta vastaan, mutta minä olin heidän puolestaan vain onnellinen. Heidän rakkautensa teki Johnin selvästi onnelliseksi ja Holmeskin pehmentyi silminnähden. Ja sivumennen sanoen, hänen tapansa hioutuivat siinä määrin, että minä, hänen pitkämielinen vuokraemäntänsä, saatoin vain olla mielissäni.
He olivat vuokralaisinani vielä pitkään, ja ne olivat onnellisia vuosia. Ja joka ikinen vuosi, aina tiettynä päivänä John toi minulle kimpun keltaisia tulppaaneja.
FIN.
