Otsikko: Oman elämänsä pyöveli
Ikäraja: K-16
Genre: Draama
Tiivistelmä: Tiinan elämä on ankeaa, koska... niin miksi?
Se ei kulje kuin elokuvissa.
Varkoitukset: Verta, suolenpätkät puuttuu
Kirjoittajan höpinät: Löysin tällaisen arkistoistani. Harvinaisen epälooginen ja samaan aikaan melkein looginen.
Herätyskello soi. Tiina läppäsi sen ärtyneenä kädellään kiinni. Hän ei halunnut vielä nousta, vaikka tiesi, että hänen pitäisi. Jos hän nukkuisi muutamankin minuutin lisää, hän olisi taas töistä myöhässä. Se oli hänelle liiankin tyypillistä, mutta aamut olivat hänelle melkein ylivoimaisen vaikeita. Yöt sulkivat hänet aina niin mukavasti syleilyynsä, että hän toivoi saavansa nukkua ikiunta, sillä herätessään aamuisin, hän muisti aina totuuden. Hän toivoi unohdusta kurjuudestaan. Elämä oli aamuisin hänelle suoranaista helvettiä, vaikka päivällä ja illalla hän oli joskus melkein ollut onnellinen tai ainakin tyytyväinen.
Silmiään avaamatta Tiina ojensi kätensä kaksoissängyn toiselle puolelle ja kokeili sitä. Se oli tyhjä. Lakana oli jo viilennyt eikä mikään todistanut, että kukaan oli koskaan edes maannut siinä. Joskus...toisinaan...usein Tiina toivoi, ettei kukaan olisikaan. Jos hän ei olisi rakastanut miestään niin paljon, hän olisi voinut hankkia tarvittavan määrän unipillereitä ja niellä ne. Tai hän olisi voinut kulkea raiteilla ja antaa junan hoidella hänet. Kiskot kulkivat aivan hänen asuntonsa vieritse. Se olisi nopea tapa päättää päivänsä.
Tiina kampesi itsensä istuvilleen ja hieraisi silmiään. Kiskot eivät tulleet kysymykseenkään. Hän ei voisi tehdä sellaista veturinkuljettajaparalle. Televisiossa, olisiko ollut Ylen kakkoskanavalla pyörivässä Inhimillisessä tekijässä, oli juuri ollut puhetta siitä, miten rankkaa itsemurhan näkeminen oli ammattikuljettajille tai kenelle tahansa. Se saattoi viedä työkyvyn, aiheuttaa painajaisia ja pilata koko elämän. Tiina ei olisi voinut kuolla omatunto puhtaana, jos olisi laittanut jonkun toisen kärsimään teollaan. Siksi hän ei koskaan voisi tehdä itsemurhaa, vaikka olisi kuinka kyllästynyt elämäänsä. Hän päätti siis, että oli aivan turhaa kuluttaa aikaansa miettimällä sitä.
Sen päätöksen hän muisti kuluneina kuukausina, ja aina aamuisin, tehneensä monesti ennenkin ja silti, raahauduttuaan kaksionsa pikkuruiseen vaaleanpunaisella kaakeloituun kylpyhuoneeseen ja tuijotettuaan kauan itseään sen naarmuisesta peilistä, hän ajatteli sitä. Miltä hänen kaulansa tai ranteensa mahtaisivatkaan näyttää auki viillettyinä? Kuinka punaiselta hänen verensä näyttäisi valuessaan kieppuvina virtoina veden mukana lattiakaivoon? Kuinka paljon verta ylipäätään olisi? Hän saattoi arvioida sen. Jos avasi kaulavaltimon, verta olisi paljon ja kaikkialla.
Hän oli nähnyt sen.
Tiina avasi suihkun ja peseytyi kaavansa mukaisesti. Vesi puhdisti yön aikana hionneen ihon ja virkisti häntä hieman. Hänen mielensä kirkastui. Hänen piti olla onnellinen. Hänellä ei ollut mitään syytä olla onneton. Siitä oli kauan, kun hänellä oli ollut todellista syytä sellaiseen. Masennuksesta ja ahdistuksesta oli tullut hänelle elämäntapa. Hän sammutti suihkun ja siirtyi uudestaan peilin ääreen. Sen lasi oli huurtunut ja hänen täytyi pyyhkiä sitä nähdäkseen siitä kuvansa. Kukaan ei olisi uskonut, että hän ei ollut vielä edes kolmeakymmentä. Hänen kasvoissaan olevat uurteet tekivät hänestä vähintään nelikymppisen. Elähtänyt nainen, tapojensa ja kohtalonsa uhri. Sitä hän oli. Hän kuljetti sormeaan yhtä suupielessään olevaa juonnetta pitkin ja hymyili peilikuvalleen ilotonta hymyä. Lääkärit eivät sanoisi häntä pelkästään masentuneeksi, jos tietäisivät kaiken hänestä. He sanoisivat häntä hulluksi ja lähettäisivät hänet hoitoon suljetulle osastolle Kangasvuoreen. Mutta mitä muuta hän voisi olla kuin hullu sen jälkeen, mitä hän oli kokenut ja tehnyt?
Meikatessaan kasvonsa hän seisoi alastomana ja märkänä peilin edessä. Siitä oli tullut hänelle tapa, josta hän ei osannut hankkiutua eroon, vaikka se sai hänet aina hytisemään kylmästä. Ehkä hän halusi kärsiä, mutta kun ulkopuolinen fyysinen kiduttaja puuttui, hänen oli pantava itse itsensä kärsimään, jotta hän edes jollain muotoa maksaisi rikoksistaan. Hän peitti puuterilla hassujen neliönmuotoisten kasvojensa synnynnäisen kalpeuden, joka teki hänet sairaalloisen näköiseksi.
Jari, hänen tuore aviomiehensä, muisti aina sanoa häntä kauniiksi, mutta hän tiesi itse paremmin. Hän oli kenties ollut kaunis jossain toisessa elämässään, mutta ei enää. Silti hän rakasti Jarin elettä ja vakuutteluja hänen ulkonäkönsä viehättävyydestä. Hän janosi aina kuulla niitä lisää. Hän ei ollut tottunut siihen, että häntä kehuttiin. Ruma. Läski. Tyhmä. Ne olivat sanoja, joita hänestä oli kotona käytetty, kun hän oli ollut pikkutyttö. Tarkemmin määriteltynä hänen isänsä oli käyttänyt. Äiti oli aina vakuuttanut hänelle, ettei isää kannattanut kuunnella, mutta kuinka Tiina olisi voinut sulkea tältä korvansa? Hän ei ollut koskaan oppinut sitä, vaikka oli kovasti yrittänyt. Isä oli aina pitänyt häntä tuhmana tyttönä ja rankaissut häntä niin henkisesti kuin fyysisestikin. Hän oli pelännyt isäänsä. Teini-iässä hän oli tappanut tämän, mutta se oli ollut itsepuolustusta. Joskus hän unohti sen pitkiksikin ajoiksi, mutta aina lopulta se palasi. Vanhanaikainen partaveitsenterä. Roiskuva veri. Isän huuto. Hän oli ollut juuri suihkussa, kun isä oli astunut sisään kylpyhuoneeseen.
"Olet ollut tuhma tyttö, Tiina! Minun täytyy antaa sinulle selkään! Minun täytyy tappaa sinut!" isä oli huutanut ja Tiina oli yrittänyt pakokauhun vallassa livahtaa ulos kylpyhuoneesta, mutta eihän se tietenkään ollut onnistunut. Isä oli tarttunut musertavalla otteella kiinni hänen käsivarteensa. Silloin Tiina oli sokeassa epätoivossaan etsinyt jotain millä puolustautua ja hänen sormensa olivat liukuneet läpi peilin alapuolella olevan hyllyn tavaroiden. Hän oli tuntenut ja kuullut miten sillä olevat kaksi hammasmukia olivat kolisten kaatuneet ja harjat olivat tippuneet alas lavuaariin. Mikään ei ollut pysynyt Tiinan hyppysissä ja isän käsi oli siirtynyt kuristamaan hänen kurkkuaan. Hän oli luullut tukehtuvansa, mutta yhä hänen sormensa olivat hapuilleet peilihyllyllä kunnes ne olivat löytäneet jotakin, joka ei ollut vain lipsahtanut pois otteesta. Tuskin hän oli edes tajunnut, mikä hänen kädessään oli ollut, kun hän oli survaissut sen isänsä kasvoja kohti. Hän oli vain yrittänyt aiheuttaa isälleen hetken hämminkiä, jotta olisi ehtinyt paeta ja piiloutua.
Isä oli nostanut leukaansa juuri ratkaisevalla hetkellä ja Tiina oli tuntenut kuinka hänen kädessään pitelemänsä pieni esine oli vastustamattomasti uponnut hänen isänsä lyhyen kaulan hieman ihraiseen lihaan. Isä oli päästänyt hämmästyneen äännähdyksen ja tehnyt pahan virheen yrittäessään kääntää päätään. Terä oli liikkunut nytkähtäen sivulle ja Tiina oli tuntenut niljakkaan kosteuden sormissaan juuri ennen kuin veri oli alkanut oikein suihkuta. Sitä oli roiskunut suoraan hänen kasvoilleen. Isän ote hänen kaulastaan oli kirvonnut ja tämä oli korahtanut kummallisesti. Tiinasta se oli kuulostanut lähinnä kiroilulta, mutta jälkeenpäin hän arveli sen olleen avunpyyntö. Hän muisti kirkuneensa ja väistäneensä kauhuissaan, kun hänen isänsä oli ottanut muutamia askeleita eteenpäin, ennen kuin oli pudonnut polvilleen molemmat kädet kurkkuaan puristaen. Tämä oli yrittänyt epätoivoisesti tyrehdyttää verenvuotoa. Aiempi ajatus pakenemisesta oli unohtunut Tiinalta. Hän oli seurannut silmät suurina isänsä kuolinkamppailua ja tuijottanut sitten pitkään tämän liikkumatonta ruumista, joka oli maannut yhä valuvan suihkun alla. Hänen mielessään ei ollut kertaakaan käynyt soittaa apua. Hän oli ollut siihen liian lamaantunut. Ja hurmaantunut.
Kun hän oli lopulta päässyt liikkeelle, hän oli vapissut kylmästä. Hän ei tiennyt, miksi hän oli ensimmäiseksi astunut ruumiin yli suihkuun ja pessyt veren pois itsestään, mutta se oli tuntunut oikealta, lämpimältä, turvalliselta ja rauhoittavalta. Niin kuin isän kuolemakin.
Tiina kuivasi itsensä valkoiseen froteekylpypyyhkeeseen ja astui pois kylpyhuoneesta. Hän ei halunnut ajatella isäänsä, mutta toisaalta tapauksen muistelemisessa oli jotain lohdullista. Siitä kaikki oli lähtenyt liikkeelle. Hän pukeutui siistiin suoraan, hillityn harmaaseen polvipituiseen hameeseen ja ehosti kasvonsa. Sitten hän lähti ulos kirkkaaseen aamuun. Masennus oli äkkiä tiessään, kun hän asteli pitkin Jyväskylän katuja. Hän hymyili. Ohittaessaan pienen metsäkaistaleen aivan ajoradan vieressä, hän muisteli niitä kolmea tuhmaa miestä, jotka oli sinne johdattanut. Partaveitsi kulki kätevästi aina hänen mukanaan. Hän pystyi katsomaan tekojaan silmästä silmään. Miehet eivät olleet olleet mitään oikeita miehiä vaan pelkkiä juoppoja, kelvottomia kuin hänen isänsä. Kelvollisia vain kuolemaan. Sopivia siihen.
Edessä näkyivät yliopiston rakennukset ja Tiinan työpaikka. Hän piti kiirettä, ettei myöhästyisi. Hän oli sentään tällä kertaa valmistellut luennon huolellisesti. Hän oli tutkinut naiseutta, yhteiskuntaa naisen näkökulmasta ja tykkäsi kovasti siitä puhumisesta. Naisen paikkaa yhteiskunnassa määrittivät yhä miehet, mutta yhtälailla naiset olivat sokeita omalle sukupuoliselle syrjinnälleen. He hyväksyivät sen. Tiima oli tutkinut miehiä. He olivat kaikki sikoja. Paitsi Jari, mutta Jari olikin munaton. Tiina oli kuohinnut hänet.
Myöhemmin iltapäivällä luennon jälkeen Tiinan isä soitti. Tiina ei halunnut vastata. Hänellä ei ollut mitään asiaa. Isä ei ollut hänelle olemassa muuta kuin kuolleena. Tiina mässäili verellä ajatuksissaan samalla, kun joi kahvia yliopiston kahvilassa. Se kiihotti häntä. Äijä oli ansainnut sen. Olisi ansainnut sen. Kaikki muu oli valhetta. Niin kuin partaveitsi ja ne typerät ällöttävät juopot. Hän tuomitsi heidät. Hän oli oman elämänsä pyöveli, kontrolloi itse itseään.
Ainakin siihen asti kunnes pääsi töistä ja kunnes Jari soitti kauppalistan kanssa.
