OSA 2.
Neiti Bingley hiipi käytävällä. Ensimmäinen ääni, jonka hän kuuli vierassiivestä lähdettyään, oli kaappikellon tasainen, rauhallinen naksahtelu käytävällä, jossa perheen huoneistot olivat. Yksi askel kerrallaan kello laski, kuinka pimeä Pemberley nukkui rauhallista aamuyön untansa.
Tänä yönä hän saisi voittonsa. Kuukausia hän oli odottanut tätä hetkeä. Vannonut kostoa, janonnut sitä. Eliza oli saattanut voittaa ensimmäisen taistelun, mutta nyt sota oli ratkeamassa hänen edukseen. Niin hän oli inhonnut ilmettä Elizan kasvoilla, kun tämä oli muutamaa tuntia aikaisemmin johdattanut naiset ruokasalista. Ovella Eliza oli kääntynyt ja tuijottanut pistävillä silmillään häntä, joka oli joutunut jonon hännille.
Mutta neiti Bingley saisi palkintonsa. Tämä yö sinetöisi kaiken, kosto olisi täydellinen. Hän oli suunnitellut jokaisen yksityiskohdan. Skandaali olisi mehevä, mutta onneksi sellainen, että se pidettäisiin viimeiseen asti näiden seinien sisällä. Täällä se muhisi, liikkuisi äänettömästi huoneesta toiseen, täyttäisi olemuksellaan jokaisen sopukan, saastuttaisi ilman, pilaisi unelmat, mustaisi tulevaisuuden.
Neiti Bingley puristi avainta kädessään. Hänen kostonsa avainta. Sillä hän pyyhkisi hymyn pois Elizan kasvoilta. Herra Darcy oli tehnyt virheen valitessaan maalaismitättömyyden hänen sijaansa, ja tänään hän joutuisi siitä kärsimään. Tämän päivän jälkeen tuo vastasolmittu avioliitto olisi yhtä hyvin voinut olla purettu. Se olisi neiti Bingleyn voitto. Herra Darcyn saavuttamista tärkeämmäksi oli noussut varmistaa, ettei tylsimys saisi pitää miestä. Kaupan päällisiksi hänen juonensa toisi miehen hänen syliinsä, siitä hän oli varma. Herra Darcy ei voisi häntä vastustaa, ei sellaisessa tilanteessa, ei hetkeäkään. Neiti Bingley nautti jo siitä hetkestä, jolloin hän paljastaisi kaiken, huutaisi lujaa, herättäisi huomion, kutsuisi todistamaan voittoaan.
Neiti Bingley katsoi kaappikelloa ja varmistui oikeasta ovesta. Ensimmäinen sen vasemmalla puolella, niin neidin oma palvelija rouva Morley oli vakuuttanut. Ja sanaan oli luottaminen, olihan rouva Morley hankkinut hänelle avaimenkin. Neiti Bingley veti henkeä ja painoi kätensä kahvalle. Lopullinen taistelu oli alkanut.
Ovi oli lukossa, juuri niin kuin neiti Bingley oli ajatellutkin. Hän tunnusteli sormillaan reikää kahvan alapuolella ja pujotti avaimen sisään. Se ei kuitenkaan painunut syvälle, jokin otti vastaan, esti työntämästä eteenpäin. Toisella puolella oli avain! Tietenkin, se oli jätetty lukittuun oveen.
Hetken kauhu valtasi neiti Bingleyn mielen. Tähänkö hänen hyökkäyksensä kilpistyisi? Olisiko hänen vetäydyttävä taistelusta ennen kuin se olisi kunnolla alkanutkaan? Hän mietti, punnitsi mahdollisuuksiaan. Pystyisikö takakautta kiertämään, tai ikkunasta? Neiti Bingley hylkäsi vaihtoehdon toisensa jälkeen. Tämä olisi ainoa järkevä reitti, tästä hänen oli päästävä.
Ehkä toinen avain olisi oikeassa asennossa, pystysuorassa! Neiti Bingley jännittyi äärimmilleen, kokeili onneaan. Hän painoi hitaasti avainta syvemmälle, syvemmälle ja toivoi, että avain toisella puolella liikkuisi sen edellä. Hän melkein hihkaisi ääneen, kun tunsi avaimen antavan periksi, työntyvän eteenpäin. Vähä vähältä hän painoi avainta syvemmälle.
Lopulta sisäpuolella oleva avain irtosi lukosta ja putosi lattialle, mikä kuului helähdyksenä toiselta puolelta. Neiti Bingley pidätti henkeään, sillä ääni kuulosti seiniä vavahduttavalta hiljaisessa talossa. Mitään muuta ei kuitenkaan kuulunut, vain kello naksui kuluvia hetkiä. Neiti uskalsi jälleen hengittää ja kiersi avainta, kiersi hitaasti, kiersi. Hän tunsi kuinka avaimen lapa tapasi lukon kielen, painui sitä vasten, nosti sen paikoiltaan naksahduksella.
Neiti Bingley veti syvään henkeä ja painoi kahvasta. Ovi avautui. Huone oli pimeä. Hiljainen, nukkuva. Pimeään tottuneen silmät tapasivat vuoteesta peitetyn ihmishahmon. Täydellistä! Hänen voittonsa olisi muutaman metrin päässä, muutaman hetken päässä.
Neiti painoi varovasti oven takaisin kiinni, kääntyi ja avasi takkinsa napit. Sametti putosi yhtenä ryöppynä lattialle. Yöpaidan nauhat aukesivat, helmat nousivat vaivatta, paita sujahti pään ylitse ja putosi samoin. Tohvelit jäivät viereen. Neiti Bingley seisoi alastomana keskellä lattiaa. Hän otti askeleen, toisen ja kolmannen. Hän nosti kädellään peitettä, nosti jalkansa vuoteelle, sujahti peitteen alle. Hän suoristi itsensä, painoi päänsä tyynylle, siirsi itseään lähemmäs.
Herra Darcyn läheisyys sai neiti Bingley vapisemaan. Hänen ihonsa kihelmöi, hehkui jo valmiiksi kosketusta, jonka hän millä hetkellä hyvänsä kohtaisi. Lähemmäs, lähemmäs, neiti Bingley siirtyi yhä lähemmäs unelmiensa täyttymystä. Hän tunsi pielukselle levittäytyvät hiukset pitkät hiukset. HIUKSET!
”Mutta neiti Bingley!” rouva Darcy pomppasi istumaan ja veti peitteen mukanaan vartalonsa suojaksi.
Neiti Bingley tunsi peiton alta paljastuvan alastomuutensa, oman katseenalaisuutensa, kyseenalaisuutensa, suojattomuutensa. ”Mitä te, täällä… eihän tämä…” Typertyneenä hän yritti sopertaa.
”Ei, vaan mitä te täällä teette? Olkaa hyvä ja poistukaa, vierashuoneet ovat toisella puolella taloa.”
Neiti Bingley rämpi vuoteelta, kompuroi, nappasi takkinsa, painoi sitä vasten paljasta ihoaan. Käsi löysi kahvan, sai oven avattua. Paukahdus kiiri hiljaisessa yössä, sulki painajaismaisen näyn toiselle puolelle. Hätääntynyt nainen halusi turvaan, suojaan. Hän käänsi avainta lukossa, purisi avainta kädessään, lähti juoksuun. Vasta portaissa hän tajusi yhä puristavansa takkia paljasta rintaansa vasten.
---
”Mitä nyt?” Herra Darcy ryntäsi pukeutumishuoneesta. Rouva Darcy istui sängyllä ja hihitti. ”Mikä paukahti? Mitä tapahtui?”
”Hyvä herra, täällä kävi yövieras.” Virne kohotti Elizabethin suupieltä. ”Hän tavoitteli isäntää, mutta kun löysi vain emännän, hän poistui melkoisella metelillä.”
”Mitä?”
”Yhteinen ystävämme Caroline Bingley. Nyt tiedämme, minne avain katosi.”
”Caroline Bingley? Täällä? Minun huoneessani?”
”Kyllä, armaani. Täällä sinun huoneessasi, keskellä yötä ja ilman rihmankiertämää. Toivon, että hän onnistuu törmäämään johonkuhun väestä kirmatessaan käytäviä Eevan asussa. Olisikohan vanha Reynolds parempi kuin se nuorimmainen lakeija, se ujo Jerome?”
”Elizabeth!”
”No kyllähän Carolinen pitää päästä sulojaan jollekulle miehelle esittelemään, kun sinä et ollut niitä näkemässä.”
”Mutta miksi… mitä täällä tapahtui?”
”Hyvä ystävä, etkö ymmärrä? Uskoakseni hän ei tullut tänne sinun kutsumanasi, ainakin päätellen siitä, että minäkin satun olemaan paikalla.”
Hölmistynyt mies puisteli päätään, eikä huomannut vaimonsa ilakoivia, kiusoittelevia silmiä.
”Hän tuli tänne kompromettoimaan sinut - alaston nainen vuoteessasi, kuvittele!” Elizabethin ilme oli jo suorastaan julkea.
”Ei, ei, ei. Tämä saa riittää.” Herra Darcy alkoi päästä jyvälle tilanteesta. ”Se nainen teki viimeisen temppunsa. Minä heitän hänet ulos.”
”Olen samaa mieltä, mutta haluan tarkentaa. Me heitämme hänet ulos. Älä kuvittelekaan, että annan sinun nauttia siitä hetkestä ilman minua!”
”Ei enää hetkeäkään. Hän saa lähteä.”
”Herra Darcy!” Elizabethin tiukka ääni pysäytti miehen. ”Ei askeltakaan, te ette mene mihinkään. On tarpeeksi, että yksi ihminen juoksentelee käytävillä ilkialastomana, minä en salli luvun tuplaantua. Sitä paitsi, niin kauan kuin se piraija saalistaa talon syövereissä, minä en päästä sinua silmistäni hetkeksikään.”
Darcy vilkaisi itseään. Rouva puhui totta. Sekä sopimattomasta ulkomuodosta että saaliinhimoisesta naisesta. Neiti Bingley olisi tässä vaiheessa jo epätoivoinen, viimeistään näillä hetkillä hän alkaisi tajuta, että peli oli pelattu, lopullisesti.
”Me selvitämme tämän asian huomenna, päivänvalossa, niin kuin kunniallisesti kuuluu. Hyvä herra, voisit kuitenkin varmistaa, että ovi on lukossa.”
Darcy astui ovella ja kokeili. Lukossa.
”Avain on lattialla, kuulin sen helähtävän pudotessaan. Ystäväni, laittaisitko sen lukkoon ja kääntäisit sellaiseen asentoon, ettei sitä voi enää työntää ulkopuolelta alas.”
Darcy hapuili lattiaa. Hän löysi avaimen, mutta käteen osui myös yöpaita, hienointa musliinia, harsonohut.
”Miten ystävällistä neiti Bingleyltä jättää meille myös muisto käynnistään!” Elizabeth hihkaisi vuoteelta. Darcy pudotti vaatekappaleen kädestään kuin se olisi polttanut.
”Mutta nyt, herra Darcy, ei enempää kutsumattomista vieraista.” Elizabeth katseli miestään. ”Oletteko te huomannut, että vuoteessanne on alaston nainen? Mitä aiotte asialle tehdä?” Jälleen rouva Darcy otti sellaisia vapauksia herra Darcyn suhteen, joita mies ei sallisi keneltäkään toiselta.
---
”Jane, enkelini, nosta jalkasi ylös. Onko olosi mukava?” Herra Bingley hyöri ja hääräsi. Hän noukki toiselta sohvalta ylimääräisen tyynyn ja asetti sen rouvansa selän taa.
Elizabeth katsoi sisartaan miehen selän takana ja pyöräytti silmiään. Jane viesti takaisin hymyllään, ettei voinut tilanteelle mitään. Hän itse asiassa nautti hemmottelusta, huolehtimisesta, paapomisesta. Todennäköisesti tulisi sekin hetki, jolloin hän siihen kyllästyisi, mutta toistaiseksi hoivattavaksi heittäytyminen oli mitä ihaninta.
Herra Darcy ei tiennyt, miten ystävänsä käytökseen suhtautua. Bingleyt olivat saapuneet vain kolmea päivää aikaisemmin, eikä hän vieläkään osannut olla luontevasti pariskunnan seurassa, ei sen jälkeen, kun syy Bingleyn käytökseen ja rouvan heikkoon oloon oli tavoittanut hänet. Näinkö miesten käytös muuttui? Kaipa hänkin sitten aikanaan…
”Lizzy, Darcy, pyydän, sanoitte, että teillä oli meille tärkeää asiaa.”
”Kyllä Jane. Varoitan kultaseni, tämä on melkoinen uutinen.” Elizabeth aloitti. Hän yritti parhaansa pitääkseen vahingonilonsa kurissa. ”Se koskee sisartanne. Hän ei ole enää tervetullut tähän taloon.” Elizabeth kertoi muutamalla lauseella, millaisesta tilanteesta oli neiti Bingleyn yllättänyt.
”Mutta sinä et ollut paikalla, Darcy?” Bingley kysyi ystävältään.
”En, onneksi, minulla oli… asiaa pukeutumishuoneen puolelle. Mutta kuulin, kuinka ovi hänen perässään paiskautui kiinni.”
”Ja neiti Bingley jätti meille muistoksi yöpaitansa ja tohvelinsa. Kumpaankin on kirjailtu hänen nimikirjaimensa.” Enää Elizabeth ei yrittänyt peitellä riemuitsevaa ilmettään.
”Ymmärräthän, Bingley, että sisaresi varasti avaimen huoneeseeni. Hän yritti aiheuttaa skandaalin, tai mitä sitten aikoikaan. Se oli täysin tarkoituksellista.”
”Eikä se ollut ensimmäinen varkaus.”
Elizabethin sanat hiljensivät huoneen.
”Hän otti Georgianalta kirjeen ja esitteli sitä omanaan.”
”Miksi?” Darcy kääntyi vaimonsa puoleen.
”Kirje oli sinulta. Neiti Bingley halusi uskotella sen avulla minulle, että teidän välillänne olisi erityinen yhteisymmärrys.”
”Mitä?”
”Älä pelkää, ystäväni, en uskonut häntä, mutta se taisi saada hänet suuttumaan.” Elizabeth puristi miehensä kättä ja hymyili tälle.
”Jane-kultaseni, Bingley, asia on nyt teidän käsissänne. Tähän taloon hän ei ole enää tervetullut, eikä Lontoon-taloommekaan. Riippumatta siitä, mitä päätätte, teitä tämä ei koskaan koske teitä.” Elizabethin ääni oli vakava.
Hetken hiljaisuuden katkaisi koputus. Hovimestari Reynolds astui sisään.
”Sir, Madam, pyysitte ilmoittamaan. Neiti Bingley on juuri mennyt aamiaishuoneiseen ja rouva Morley on alakerrassa.”
”Bingley, jos haluat etsiä sisaresi huoneen, nyt on siihen mahdollisuus. Uskon, että löydät sieltä avaimeni.”
”Ja Georgianalle osoitetun kirjeen. Uskoisin, että hän kantaa sitä edelleen mukanaan. Yöpaita ja tohvelit ovat minulla.”
”Me jätämme teidät nyt. Toivomme, että ilmoitatte neiti Bingleylle, että hänen on poistuttava tästä talosta ennen iltaa. Kun hän on lähtenyt, Reynolds tietää, mistä meidät tavoittaa.” Darcy puristi ystäväänsä olkapäästä ja kumarsi rouva Bingleylle. Elizabeth seurasi häntä, antoi suudelman Janen poskelle ja poistui.
Bingley oli pitkään seissyt vaiti rouvansa vierellä. Kun ovi painui kiinni isäntäparin perässä, hän sai äänensä takaisin.
”Minä väännän Carolinen niskat nurin!”
”Rakkaani, et väännä. Mutta meidän on päätettävä, mitä me teemme.”
”Sisaresi sanoi, etteivät he vaadi meidän valitsevan puoltamme, tämä oli liikaa. Olen saanut tarpeekseni hänen tempuistaan. Vuosien ajan hänen käytöksensä on ollut sopivaisuuden rajoilla, ja hänen päähänpinttymänsä Darcystä! En ymmärrä kuinka ystäväni on sietänyt Carolinea?”
”Herra Darcy on sietänyt sisartasi, koska pitää sinun ystävyyttäsi arvossaan.”
”Alasti! Varastettu avain, ja kirjekin! Sinäkin olet joutunut hänen käytöksestään kärsimään, niin kuin minäkin. Muuta ratkaisua ei ole. Tämä oli tässä. Minä kiellän hänet.” Bingley kääntyi koti ovea. ”Ja haen avaimen ja kirjeen, vaikka minun pitäisi kaivaa hänen pukeutumishuoneensa viimeistä laatikkoa myöten.”
”Charles, minä tulen mukaan.”
”Mutta, ethän sinä. Sinun tilassasi…”
”Charles, minä en ole sairas. Tämä on minunkin asiani. Caroline on yrittänyt tuhota ehkä iäiseksi rakkaimman sisareni onnen.”
---
Neiti Bingley tempaisi pukeutumishuoneensa oven auki. Rouva Morley oli tullut ilmoittamaan hänelle, että siellä oli kutsumattomia vieraita. Hän pelkäsi, että herra Darcy oli usuttanut palvelijansa nuuskimaan. Peilipöydän ääressä istuikin Jane, ikkunan ääressä seisoi Charles.
”Caroline.” Veljen äänensävy oli pelottavan kylmä. ”Naiselle kunnian menettäminen on korvaamatonta. Yksi väärä askel aiheuttaa ikuisen turmion, sillä naisen maine on yhtä herkkä kuin kauniskin. Sinä olet menettänyt kunniasi. Darcyt ovat kääntäneet sinulle selkäsi, ja niin teemme mekin.”
”Mutta, mitä…”
”Ei sanakaan! Sinulla ei ole enää oikeutta puhua, me emme kuuntele sinun selityksiäsi.”
Vasta nyt neiti Bingley huomasi, että Jane piti kädessään avainta. Rouva huomasi hänen katseensa. ”Me tiedämme myös tohveleista, yöpaidasta, alastomuudestasi. Ja kirjeestä.”
”Caroline, avaa kirjelaatikkosi. Nyt, tai annan vääntää sen väkisin auki. Äläkä yhtään epäile, kyllä täältä jostain sepänpaja löytyy, jos sellaista tarvitaan.”
Veli ei ollut koskaan puhunut hänelle näin. Se oli pelottavaa. Kylmää, kovaa. Neiti Bingley meni makuuhuoneensa puolelle ja palasi sieltä pieni avain mukanaan. Hän väänsi kirjelaatikon lukon auki, ja veli työnsi hänet syrjään. Hetkessä löytyi kirje, jonka päälle oli kirjoitettu neiti Darcyn nimi. Sen Bingley ojensi vaimolleen.
”Nyt Caroline, kokoa tavarasi. Sinä lähdet tästä talosta vielä tänään. Minä lainaan sinulle vaununi, ne saavat viedä sinut täti Alicen luo Scarboroughiin. Sen jälkeen en halua enää nähdä sinua tai kuulla sinusta. Sinä olet täysi-ikäinen, olet ollut jo pitkään, joten saat ottaa vastuun itsestäsi. Siirrän koko omaisuutesi hallinnan käsiisi, joten saat tästä eteenpäin tulla toimeen sen tuloilla. On oma asiasi, miten elämäsi järjestät. Minä en enää laskujasi maksa, eivätkä oveni aukeas sinulle. Jos ilmestyt Lontooseen, käännän sinulle selkäni ja teen kaikkeni, että muutkin tekevät niin.”
”Mutta enhän minä…”
”Kyllä sinä. Jos kyyti Scarboroughiin ei kelpaa, voi lähteä täältä ilman vaunujakin. Lähikylien majataloissa tuskin tulee olemaan sinulle sijaa, joten sinuna ottaisin tarjouksen vastaan ja anoisin täti Alicea vaikka polvillaan, että hän päästää sinut kattonsa alle.”
”Jane, sano sinä…”
”Caroline, ole hiljaa.” Janen ääni oli melkein yhtä kylmä kuin Bingleyn. Yleensä hän halusi löytää jokaisesta ihmisestä hyvää ja kaunista, mutta neiti Bingley oli tehnyt anteeksiantamattoman teon. ”Sinä olet hyökännyt minun sisartani vastaan. Juonittelusi minun onnellani olin vielä valmis katsomaan läpi sormieni, mutta tätä en. Sinun on turha odottaa apua minulta.”
---
Herra ja rouva Darcy olivat vetäytyneet omaan rauhaansa. Ovi oli jälleen lukittu ja väki tiesi, ettei heitä sopinut häiritä, ei ennen kuin herra Bingleyn vaunut olisivat vieneet ei-toivotun vieraan mennessään, eikä välttämättä sen jälkeenkään.
He olivat istuneet ikkunan ääressä olevaan sohvaan, antaneet loppukesän tuulahdusten helliä heitä avoimesta ikkunasta. Mies oli nostanut vaimonsa jalat syliinsä ja hieronut tämän jalkapohjia, josta tiesi vaimonsa erityisesti pitävän. Mies oli vaatinut vastapalvelukseksi vaimoltaan tarkan kuvauksen siitä, mitä oli varastetun kirjeen kanssa tapahtunut, ja vaimo oli antanut sellaisen. Toki hieman muokattuna, sillä hän ei halunnut miehen tietävän, että oli antanut epäilyksen harhailla mielessään.
Lopulta kumpikin oli vaipunut hiljaisuuteen, nauttinut vain kesäilmasta, läheisyydestä, rauhasta. Pitkän ajan päästä herra Darcy avasi suunsa:
”Sinun täytyy sallia minun kertoa, kuinka kiihkeästi ihailen ja rakastan sinua.”
”Minun täytyy oppia olemaan tyytyväinen siihen, että olen onnellisempi kuin ansaitsisinkaan”, rouva Darcy vastasi.
Se onni, jonka vastaus herätti, oli suurimpia, jonka mies oli eläissään kokenut, ja hän ilmaisi tunteensa siinä tilanteessa niin tunteellisesti ja lämmöllä, kuin vain voi odottaa mieheltä, joka on niin kiihkeän rakastunut.
FINIS
