Oikeassa alusta asti
fandom: Pikku-Britannia
paritus: Sebastian Love / pääministeri Michael Stevens
ikäraja: K-7 parista rumemmasta sanasta
genre: tavoittelee huumoria
yhteenveto: Kun pääministerikin viimein tajuaa, ettei se milloinkaan ollut yksipuolista.
A/N: Sebastianin vakituiset heitot ei nyt ehkä suomeksi toimi niin kauhean hyvin, mutta whateva. Ja kuten Supernaturalin kanssa on jo todettu, bitch on tosi vaikea kääntää osuvasti. Teksti ignoroi myöhemmät tapahtumat, pääministerin vaihdot ynnä muut, kert tää paritus on ainoa oikea ja piste. Ja olipa muuten taas ficin nimeäminen vaikeaa.
Osallistuu tasan tuhatsanaisena ficlet-haasteeseen. Kommentit ovat tuttuun tapaan erittäin toivottuja.
Laatulehdistö oli toki aina tiennyt, ettei Englannin pääministerin virkaan valittu muita kuin totaalisia pässinpäitä, mutta kaikista moitteista huolimatta herra itse yllättyi oman idiotisminsa täydellisyydestä tiettyjen tosiasioiden viimein painuessa hänen tajuntaansa. Miten hän olikaan saattanut olla käsittämättä? Sitähän oli jo pitkään (sekä kuvainnollisesti että hetkittäin varsin kirjaimellisestikin) hierottu ja hinkattu vasten hänen kasvojaan (sekä toisinaan muitakin ruumiinosia), ja silti hän oli sivuuttanut totuuden. Ehkä hän oli vain hidas? Äärettömän, tolkuttoman, järjettömän hidas? Tai sitten hän oli vain tyypillinen mies - halusi sen, mitä ei voinut saada.
Michael miltei jo kuuli Sebastianin äänen, just joo, miten vaan, tyypillinen mies, minä kyllä tiedän, mitä te haluatte, pääministeri, ja juuri siihen koko käsiin räjähtänyt ongelma tiivistyikin; hän miltei kuuli sen, osasi ne vastaukset ulkoa, tiesi jokaisen sanan ja fraasin, tunsi puheen nuotin ja intonaation vaihtelut ja jokaisen vihjaavan sävyn, mutta yhtäkään noista tuttuakin tutummista repliikeistä ei enää osoitettaisi hänelle. Ikinä. Olihan Michael kerran jos toisenkin pohtinut ihan noin huvin ja urheilun vuoksi, kyllästyisikö Sebastian joskus oidipaalishenkisen ihastuksensa esiintuomiseen ja toinen toistaan hämmentävimpiin mustasukkaisuuskohtauksiin, mutta ei hän silti ollut koskaan odottanut Sebastianin mitan todella täyttyvän. Kenties hän ei ollut milloinkaan ottanut sitä niin kovin vakavasti, ei hän kai oikein ollut uskonut Sebastianinkaan olevan ihan tosissaan - sehän oli vain työpaikkaflirttiä, joka toisinaan ehkä vähän riistäytyi niistä soveliaisuuden raameista ja ryöppysi yli äyräidensä kuin raivokkaasti ravisteltu kuohuviini, mutta ei sen enempää, ei mitään sen merkityksellisempää...
Niin hän oli kuvitellut.
Niin hän oli tuntenut.
Niin hän oli kuvitellut tuntevansa.
Mutta tietysti totuus oli sittenkin jotain hankalampaa, monimutkaisempaa, täynnä toinen toistaan syvempiä särmiä, ja ne kaikki taittoivat valaistumisen hetken luomia taivaallisia säteitä melkein liiankin kirkkaina hänen silmiinsä, joilta vanhat laput olivat juuri pudonneet niin, että kolisi. Se ei ollut milloinkaan ollut yksipuolista. Michael ei vain ollut aiemmin tajunnut sitä. Nykyisin exän statuksesta ja muhkeista elatusmaksuista nauttiva vaimo oli aikanaan kysynyt, minkä helvetin takia Michael sieti Sebastianin päähänpistoja ja oikuttelua, eikä mies ollut osannut vastata.
Tietysti tilanteeseen liittyi edelleen omat kiusalliset aspektinsa, mutta nyt oven sulkeuduttua - ilmeisesti pysyvästi - Sebastianin perässä Michael oli valmis antamaan armoa muutamille suurillekin miinuspuolille, ajoittain huonolle käytökselle ja sen sellaiselle, väliäkö noilla näin viime kädessä. Ehkä hän hieman värähti kauhusta yrittäessään yhdistää Sebastianiin edustusvaimon konseptin, mutta kuten jo edellä todettiin, Michaelilla oli kyllä kokemusta ilmiselvien faktojen huomiotta jättämisestä, ei tämän pitäisi olla sen pahempi pähkinä purtavaksi.
Oli tosiasioiden myöntäminen itselleen sitten kuinka hankalaa tahansa, kyseinen toiminto kuitenkin kuului tämän projektin helpoimpiin osuuksiin. Michael yritti soittaa entiselle assistentilleen, mutta linjan ilmoitettiin sulkeutuneen, ei yhteyttä valitsemaanne numeroon, eikä muistionkulmaan kirjattu varavaihtoehto tarjonnut sen hedelmällisempää maastoa. Kaupallinen numeropalvelukaan ei pystynyt häntä auttamaan, vaikka mainoslauseissaan kovasti muuta lupailivatkin, Sebastian Lovella ei heidän tietojensa mukaan ollut enää puhelinnumeroa laisinkaan. Ja aivan yksi hailee, kuka sitä sattui kysymään. Tiedustelu asiaankuuluvilta viranomaisilta kesti kauemmin, mutta tuotti silti melkein yhtä laihan tuloksen, tosin osasivat ne sentään osoitteen antaa. Sinne siis, vaikka Michael epäilikin vetävänsä sillä vain yhden vesiperän lisää. Sebastianinkin mittakaavassa suorastaan spektaakkelimaista ovienpaukuttelua ja niskojen nakkelua seuranneet kaksi no-show-työpäivää puhuivat puolestaan, eivätkä ne lupailleet mitään kovinkaan ruusuista tulevaisuutta tälle vasta nyt toden teolla kukkaan puhkeavalle romanssille, toivottavasti mies ei ollut jo poistunut koko maasta.
Rientäessään autolle Michael käski sijaistavan sihteerin perua loppupäivän ohjelman, hataratkin tekosyyt kelpaisivat nyt, ja joojoo, olkoon suurlähettiläitä, ei niillekään ollut nyt aikaa, ihan sama, miten vaan. Päästyään takapenkille saakka ja heitettyään kuljettajalle osoitteen, johon tulisi kurvata niin liukkaasti kuin mahdollista, pääministerin eteen levittäytyi kantakaupungin alkuiltapäivän liikenneruuhka kaikessa dramaattisuudessaan, jatkuva torvien tööttäily rytmitti valojen pitkäkestoista punaista hehkua. Ja ikään kuin matka ei olisi jo muutenkin taittunut suorastaan naurettavan hitaasti, kaikki Lontoossa liikkuvat tuntuivat lisäksi asettuvan poikkiteloin hänen tielleen - ensin joku räjähtäneen näköinen rillipää työnsi pyörätuolissa istuvan kaverinsa auton eteen, miljoonan kirkuvan kakaran kanssa kulkeva teiniäiti yritti varastaa pääministerin auton nokkakoristeen suojatietä ylittäessään, ainoastaan yhdestä pyylevästä kaverista koostuva mielenosoitusjoukko vaati lisää elintilaa ja omia provinsseja homoille, ja lopulta viktoriaanisiin tamineisiin sonnustautunut transvestiittikin alkoi koputella kuskin ikkunaa kysellen vahvistusta sukupuoliselle identiteetilleen. Kun matkanteko muutaman korttelin jälkeen tyssäsi kokonaan jonkun avohoitopotilaan heittäydyttyä konepellille huutamaan kilpaa ajokin torven kanssa, Michael katsoi parhaaksi jatkaa kulkuaan jalan. Tilanteen absurdius ei jäänyt häneltä huomaamatta, koko kohtaus olisi sopinut paljon paremmin huonoon romanttiseen komediaan kuin hänen elämäänsä.
Eksyiltyään aikansa kaupungin kaduilla Michael viimein saavutti määränpäänsä, illan orastava hämärrys paljasti toisen kerroksen kaikissa ikkunoissa valojen palavan, ainakin Sebastian oli kotona. Mikäli siis enää asui siellä, kaverilla kun oli taipumusta impulsiivisiin ratkaisuihin sekä suuriin eleisiin. Tuskanhiki nousi Michaelin kämmeniin hänen noustessaan portaita, jännitys kupli sisällä kuin pahaisella teinillä, eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä, mitä aikoisi sanoa. Miten sellainen asia edes pitäisi muotoilla sanoiksi, kaikki kuulosti niin laimealta ja lattealta, kummalliselta, tai kohtuullisen häiriintyneeltä. Ehkä olisi pitänyt suunnitella etukäteen... Mutta sitten hän jo olikin oikeassa kerroksessa, etsinyt rakkautta lupailevan postiluukun, painanut ovikelloa, ja ennen kuin Michael oli ehtinyt koota ajatuksiaan sen enempää, Sebastian seisoi hänen edessään purppuraisessa silkkiaamutakissa, kädet puuskaan painettuina ja toinen kulma kysyvästi koholla.
"Niin?"
"Öh, Sebastian, tuota... Hei."
Sebastian vastasi ainoastaan nyrpistämällä naamaansa ja luomalla tuskastuneen katseen korkeuksiin. Eli ei minkäänlaista apua siltä suunnalta. Michael nielaisi.
"Minä... En ole kovin hyvä tällaisissa tilanteissa. Millään tavalla. En tiedä, mitä pitäisi sanoa, enkä... tuota... en aina edes käsitä olevani tällaisessa tilanteessa."
"Täh?"
"Minä... kuule, sinä olet... olet tainnut olla oikeassa alusta asti."
"Aha", Sebastian totesi, eikä Michael ollut aivan varma, värähtikö toisen suupieli. Ehkä hänen olisi pitänyt varautua ostamalla kukkia ja shamppanjaa, silloin viesti olisi ainakin ollut selvä.
"Ja, öh... Olen pahoillani siitä parin päivän takaisesta... koska... koska minä en vain ollut vielä silloin tajunnut."
"Ja nyt olet, vai?"
"Kyllä."
"Ja tämä on parasta, mihin pystyt?"
"Mitä?"
Sebastian huokaisi syvään ja hänen kasvonsa vääntyivät taas siihen tympääntyneeseen ilmeeseen, joka kertoi Michaelin olevan yksi läntisen pallonpuoliskon pahimmista pölvästeistä.
"Sönkötät ympäripyöreitä siinä rappukäytävässä sen sijaan, että vannoisit ikuista rakkautta antamalla tekojen puhua puolestaan ja kävisit päälle. Ikään kuin sinulla ei olisi jo takeita minun tunteistani. Ja ikään kuin minulla olisi tämän aamutakin alla yhtään mitään..."
Kasvoja kuumotti, aivan erilainen hiki pukkasi kämmenien pintaan ja Michaelin oli pakko nauraa.
"No... Voinko tulla sisään?"
"Suorasukaista!" Sebastian huudahti, tempaisi Michaelin solmiosta vetämällä kynnyksen paremmalle puolelle ja suuteli häntä. "Pidän siitä. Horo."
