Otsikko: Ikuisuuksia
Kirjoittaja: kukapa muukaan kuin itse rimpsessa
Oikolukija: Chuuko <3
Ikäraja: K-12
Paritus: Severus/Lily
Tyylilaji: het, angst, drama, romance
Vastuuvapautus: J. K. Rowling omistaa hahmot, minä vaan vähän leikin.
K/H: Osallistuinpas tälläkin FF10W kisaan. Kiitokset Chuukolle betauksesta <3
Ikuisuuksia
Tummanpuhuva mies nojasi kyynärpäitään pöytään. Hän oli niin kovin väsynyt ja pää tuntui painavammalta kuin koskaan ennen hänen lepuuttaessaan sitä kämmenselkiään vasten. Velvollisuus oli raskas taakka, erityisen raskas nyt, kun hän tiesi, mitä sen kantaminen todella tarkoitti. Mutta hänellä ei ollut muita vaihtoehtoja kuin noudattaa viisaan, nyt jo kuolleen miehen viimeisiä ohjeita, ennen kuin hän seuraisi itse häntä viimeiseen majapaikkaan. Hänen oli tehtävä se, halusi hän tai ei, joskin sillä ei enää ollut lainkaan merkitystä mitä hän halusi. Kaikki, mitä hän oli koskaan todella kaivannut itselleen, oli jo vuosia sitten menetetty. Mitään muuta ei ollut enää jäljellä kuin kasa muistoja, jotka nekin aivan liian pian katoaisivat hänen mukanaan.
Huokaisten mies nosti päänsä ja otti taikasauvan käteensä. Hän painoi sen rasvaisten mustien hiustensa välistä kivistävälle ohimolleen, vetäisi hopeisen nauhan päänsä sisältä ja heilautti sen sauvallaan pöydällään väreilevään altaaseen. Hän hämmensi ainetta Ajatusseulassa hetken ja sukelsi sitten muistoonsa viimeisen kerran.
Oli kolea ja vetinen loppusyksy, viimeinen lukuvuosi oli alkanut muutama kuukausi sitten ja tervetullut koulun arki oli vallannut hänen tylsän elämänsä kesän jälkeen. Kouluun palaaminen oli hänelle aina hyvin tervetullutta vaihtelua. Se tuntui enemmän kodilta kuin hänen varsinainen kotinsa koskaan. Tylypahkassa hän saattoi loistaa taidoillaan, siellä hänellä oli ystäviä. Ei kovinkaan montaa tai kovinkaan hyviä, mutta ystäviä yhtä kaikki. Tärkeintä oli ettei hän ollut aivan niin yksinäinen kuin kesäisin. Yksi todellinen ystävä hänellä kyllä oli, kaunis punatukkainen tyttö, jonka pisamaiset kasvot hehkuivat syksyn viimeisten säteiden luomassa auringonpaisteessa. He kulkivat vieretyksin hiljaa puhellen pitkin koulun tilusten laitamilla olevan niityn mutkittelevia polkuja etsiskelemässä uusia aineksia pojan liemikokeiluihin. Punaiset hiukset lepattivat tuulessa tytön lähtiessä nauraen juoksemaan karkuun nykäistyään poikaa kiusoittelevasti tämän pitkistä mustista hiuksista. Poika murahti mukamas suuttuneena ja pinkaisi tytön perään. Tyttö oli kuitenkin nopea ja hän oli saanut etumatkaa. Hetken aikaa juoksenneltuaan poika sai kuin saikin hänet kiinni ja kellautti heidät molemmat maahan. Pitkä heinikko suojasi heitä mahdollisilta uteliailta katseilta, sillä heidän salaa vaihtamat suudelmansa olisivat herättäneet kovinkin suuria kulmankohotuksia ja kiusaamista, jos väärät tahot olisivat saaneet tietää niistä. Eihän rohkelikkojen ja luihuisten ollut soveliasta olla ystäviä saatika seurustella.
Mutta kaksikko ei voinut tunteilleen mitään. He olivat tutustuneet jo ennen kuin olivat edes menneet kouluun, joten tupien väliset erimielisyydet eivät merkinneet heille mitään. He tunsivat toisensa, eivätkä määritelleet toisiaan sen mukaan, minkä väristä kaulaliinaa he kantoivat. Suudelmat eivät välittäneet, minkä eläimen vaakuna heidän tupiensa merkissä seisoi. Millään muulla ei ollut merkitystä kuin sillä, että he saivat olla yhdessä, todella olla yhdessä aina silloin tällöin lyhyitä hetkiä heidän pujahtaessaan muilta salaa samoilemaan Kielletyn metsän laitamille tai kaukaisille tilusten rajoille, minne harvat aniharvoin eksyivät.
Lily makasi hänen allaan hengästyneenä. Poika ei uskaltanut laittaa koko painoaan tämän päälle peläten litistävänsä tytön, vaikka hän olikin niin hintelä, ettei siitä ollut mitään todellista vaaraa. Viisitoistakesäisen tytön hienoiset muodot painautuivat pojan hoikkaa vartta vasten. Tyttö lopetti kikattamisen pojan tuijottaessa häntä hiljaa, mietteliäisyys piileskellen hänen mustissa lakritsanappisilmissään. Hän kohtasi tytön vihreiden silmien katseen. Mutta ne eivät olleet vihreät kuten smaragdit, vaikka monet niin toistuvasti väittivätkin. Pojan mielestä ne muistuttivat enemmänkin mystistä taikalientä, jonka pyörteitä tuijotellessa saattoi unohtaa kaiken ulkopuolella olevan. Hän oli jopa yrittänyt kehittää lientä, joka olisi hehkunut yhtä säteilevän vihreänä kuin Lily Evansin silmät, mutta ei ollut onnistunut siinä, ei ainakaan toistaiseksi. Mutta hän nautti etsiessään uusia ainesosia kokeiltavakseen, erityisesti koska tyttö mielellään lähti usein hänen mukaansa.
Katseet toisiinsa nauliutuneina poika laskeutui alemmas ohuiden käsivarsiensa varassa, hipaisten huulillaan tytön raollaan olevia huulia. He antautuivat uteliaaseen suudelmaan. Vaikka he salaa kaikilta muilta seurustelivatkin, eivät he olleet ehtineet kovinkaan usein olla todella kahden kesken toistensa lähellä, joten satunnaiset suudelmat olivat vielä haparoivia, kokeilevia, mutta sitäkin kaivatumpia. Suudelmissa maistui ikävä, katkeruus, ihastuneisuus, mutta ennen kaikkea salaisuus. Se houkutteli kiusoitellen heitä molempia heidän vaihtaessaan salaisia katseita käytävillä törmätessään, hipaisten muka vahingossa toisiaan ohi kulkiessaan. He janosivat toistensa läheisyyttä, kuten kuka tahansa teini-ikäinen.
Mutta vaikka ne hetket olivat harvassa, ne olivat sitäkin arvostetumpia. Poika eli niitä varten. Vain tytön seurassa hän kykeni tuntemaan aitoa onnellisuuden tunnetta. Tunnetta, jota ei saanut edes felix felicisistä, vaikka hän oli yrittänyt. Lily oli hänen onnenjuomansa ja hän olisi halunnut kuuluttaa sitä kaikille ja nauttia tämän huumaavasta tuoksusta ja läsnäolosta joka ainoa päivä. Mutta se ei ollut mahdollista, hän tiesi sen. Ei ainakaan ennen kuin he pääsisivät pois koulusta. Mutta siihen oli vielä kaksi vuotta ja kaksi vuotta oli kovin pitkä aika viisitoistavuotiaan kärsimättömässä mielessä.
Lily keskeytti pitkään kestäneen suudelman kääntäen päänsä pois. Kalkaros yritti houkutella häntä takaisin leikkiin, mutta tytön mieltä painoi selvästi jokin.
"Mikä on?" poika kysyi nousten jälleen käsivarsiensa varaan, maaten edelleen tytön päällä.
"Hän", tyttö puuskahti ärsyyntyneenä eikä pojan täytynyt kysyä kenestä oli puhe. James Potter, kuten aina, oli onnistunut jälleen pilaamaan heidän herkän hetkensä.
"Anna olla, Lily. En minäkään hänestä jaksa välittää."
"Mutta en minä voi. Tiedän, että hän kiusaa sinua minun takiani ja se on sietämätöntä."
"Anna olla, ihan totta. Ei se haittaa. Ei minua kiinnosta, mitä hän tekee.” Mutta tyttö oli edelleen vaisu. Hän pyöritteli auringonvaloa kaappaavaa hiussuortuvaansa sormensa ympärille katse edelleen pois pojasta käännettynä.
"Miksi sinä välität niin paljon hänestä, että annat hänen vaivata mieltäsi tuolla tavalla?" Severus kysyi hiljaa, katsellen tyttöä edelleen mietteliäästi.
"Minä en voisi vähempää välittää siitä typerästä, itseään täynnä olevasta niljakkeesta!" tyttö puuskahti ärsyyntyneenä ja pyristeli pois toisen alta. Vaatteitaan puistellen hän kömpi pystyyn surumielinen poika perässään. Kaikki oli jälleen mennyt hyvin, kunnes pojan perivihollinen oli päässyt iskemään heidän väliinsä.
Kalkaros ei voinut sietää ajatusta, miten James yritti liehitellä Lilya. Lilya, joka kuului hänelle ja vain hänelle. Hän oli tuntenut tämän pienestä tytöstä asti. Hän oli kertonut tälle tämän olevan noita. Hän oli varttunut yhdessä Lilyn kanssa. Ei James Potter tai kukaan hänen meluavasta konkkaronkastaan, jotka turhaan kuvittelivat olevansa koko koulun suosituimpia oppilaita.
"Miksi sinä sitten vaivaudut valittamaan hänestä niin usein?" Kalkaros kysyi vielä hiljaisemmalla äänellä. Nyt kävelyä jatkaneen Lilyn täytyi pinnistää kuuloaan saadakseen selvää. Hetken tyttö oli hiljaa joko suuttuneena hänellekin tai vain miettiessään vastausta.
"Minä en tiedä", hän viimein kuiskasi surkeana, aivan yhtä hiljaa kuin poikakin.
"Hän käy hermoilleni pyöriessään ympärilläni ja kiusatessaan sinua. Miksei hän voi ymmärtää, etten halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä?" tyttö vaikeroi luoden avuttoman vetoavan katseen Kalkarokseen, aivan kuin tämä osaisi muka selittää Jamesin sielunliikkeitä, vain koska sattui olemaan miespuolinen.
"Ehket vain kerro sinä hänelle tarpeeksi uskottavasti", Kalkaros sanoi kohauttaen olkapäitään, yrittäen hapuilla tytön kättä, mutta tämä heilautti omansa pois ja kiepsahti ympäri todellakin kiukustuneena hänelle.
"Miten monella tavalla se täytyy hänelle kertoa? Olen sanonut hänelle vaikka kuinka monta kertaa suoraan, etten halua nähdä häntä, puhua hänelle tai edes aistia hänen läsnäoloaan. Olen jankuttanut hänelle, miten rasittavan sietämätön hän on ja vaikka hänen kuviteltu vetovoimansa toimisi kaikkiin muihin, niin minä en tekisi hänen kanssaan mitään, vaikka velhomaailman tulevaisuus olisi kiinni meistä. En keksi enää yhtään suorempaa keinoa kertoa hänelle", Lily piti pienen tauon vetääkseen henkeä ja luodakseen laskelmoivan katseen edessään seisovaan poikaan, joka oli jäänyt ihailemaan hänen temperamenttista purkautumistaan, jota vain tehosti hänen takaansa paistavan laskevan auringon luoma sädekehä hänen kullanpunaisina hehkuvien hiustensa ympärillä.
"...ellen sitten saa kertoa hänelle meistä." Näkymään keskittynyt poika hätkähti yllättyneenä osaamatta aavistaakaan tytön haluavan rikkoa heidän sopimustaan.
"Ehdottomasti et", poika puuskahti vuorostaan ja kääntyi poispäin. Hän halusi olla vihainen tytölle, halusi todella ilmaista tälle, kuinka paljon häntä loukkasi, että tämä halusi joka ikinen kerta puhua vain James Potterista heidän ollessaan kahden. Mutta vielä enemmän häntä loukkasi, että tyttö olisi halunnut pettää heidän lupauksensa, etteivät kertoisi kenellekään heistä. Ja vieläpä James Potterin takia.
Mutta Lily tunsi pojan tarpeeksi hyvin osatakseen lopettaa ajoissa. Hänen närkästynyt ilmeensä suli lempeäksi hymyksi, joka kirkasti hänen kasvonsa ja karkotti loistollaan heidän välilleen huurustuneen hallan hänen ujuttaessaan kapoisat sormensa pojan sormien väliin.
"Kyllä minä ymmärrän, miksemme voi kertoa kenellekään. Alan vain olla epätoivoinen", hän selitti lepytellen ja nojautui lähemmäs poikaa. Suudelma oli täynnä anteeksipyyntöä ja lupausta.
"Kaksi vuotta on niin kamalan pitkä aika", Lily hymisi Kalkaroksen kapeita huulia vasten.
"Oletko varma, että me jaksamme odottaa?" hän kysyi ja värähti viileän tuulen puhaltaessa hänen kastuneen neuletakkinsa selkämykseen. Kalkaros rutisti tyttöä rintaansa vasten ja kietoi mustan viittansa heidän molempien ympärille.
"Sinun vuoksesi odottaisin vaikka ikuisuuksia", poika kehräsi huulet tytön korvannipukkaa hamuten.
Huokaisten syvään yksinäisten vuosien uuvuttama mies suoristautui tuolissaan tavallisesti niin ilmeettömien kasvojen heijastellessa enemmän tunteita kuin pariin vuosikymmeneen. Katkeruus, viha ja suru vuorottelivat hänen silmissään antaen lopulta tilaa rakkaudelle ja kaiken kattavalle kaipaukselle, joka kenties saisi helpotuksen pikemmin kuin hän oli koskaan ajatellutkaan. Hän työnsi sauvansa ajatusseulaan viimeisen kerran ja poimi kaikista rakkaimman muistonsa sen kärkeen. Hän nappasi pöydältä pienen tyhjän pullon ja valutti muistonsa siihen. Sitten hän nousi ja käveli raskain askelin orrelle, jolla pöllö jo odotti jalka ojennettuna. Hän sitoi avonaisen pullon huolellisesti pöllön jalkaan kiinni ja avasi ikkunan. Pöllö tunsi tehtävänsä ja liisi kumeasti huhuillen ulos avonaisesta ikkunasta pimeään yöhön kantaen mukanaan viimeistä merkkiä nuoren ja elämänhaluisen Kalkaroksen rakkaudesta liemenvihreäsilmäistä, palavatukkaista Lily Evansia kohtaan. Mies katseli pöllön perään, kuvitellen mielessään sen liitävän kauas pois ja levittävän hänen muistonsa pisarat ympäriinsä, niin ettei kukaan voisi koskaan niitä enää koota. Hänen ja Lilyn suhde pysyisi heidän salaisuutenaan, aivan kuten he olivat kauan sitten toisilleen luvanneet.
Ikkunaa sulkiessaan hän vielä kuiskasi:
"Vaikka ikuisuuksia. Sinun vuoksesi", ennen kuin ilmeetön naamio otti vallan professori Kalkaroksen kasvoilta.
