Author: Culliina
Beta: Grenade, kiitos jälleen!
Fandom: Darren Shan
Characters: Steve Leonard, (Darren Shan)
Genre: Angst
General: K12
Warnings: omanlaistaan masokistisuutta
Disclaimer: En omista Darren Shan -sarjaa, vaan ne kuuluvat kirjailija Darren O'Shaughnessylle. En (valitettavasti) saa tästä myöskään rahallista korvausta.
Summary: Olimme molemmat samassa tilanteessa. Meillä oli molemmilla edessämme viimeinen tehtävä. Tehtävä, joka veisi meiltä molemmilta hengen.
A/N: Ensimmäinen Steve-ficcini ja oli kyllä hauska kirjoittaa. 
Viha -tuo voimista katalin
Syksy tuli. Se tuli jälleen uudestaan, vaikka oli vieraillut luonani jo monesti. Aina se tuli, ajallaan ja varmasti. Siihen voi luottaa.
Se toi mukanaan paljon muistoja. Hyviä muistoja lapsuudesta: parhaasta ystävästäni, koulussa tekemistäni kepposista, mummolan sateiden seurauksena tulvivasta virrasta, äidin leipomasta raparperipiirakasta.
Katkeria muistoja nuoruudesta: menetetystä ystävästä, kiduttavista opinnoista, poliisista ja sossusta, minut hylänneestä äidistä, kadonneesta isästäni, mummolasta, jonne en enää ollut tervetullut.
Vihan värittämiä muistoja eilisestä: etsitystä petturi-ystävästä, vampyyrinmetsästäjistä, pilatusta menneisyydestäni, vampyyreista.
Syksyllä kaikki alkoi alusta. Se oli loppu, ja loppu oli uuden alku. Niin myös minun elämässäni.
Ihmiselämäni päättyi, kun päätin ryhtyä vampyyriksi. Se ei palannut, vaikka vampyyri ei huolinutkaan minua oppipojakseen. Ei, vaikka samainen vampyyri pilasi elämäni parhaan ystäväni kanssa.
Sen päivän jälkeen mikään ei enää palannut ennalleen. Viha täytti elämäni.
Viha ihmisiä kohtaan vastakaikuna pilatulle nuoruudelleni. Viha kaikkia maailman vampyyreja kohtaan, koska he eivät hyväksyneet minua joukkoonsa. Viha elämääni kohtaan, koska sen viimeinen ja nykyään ainoa tarkoitus oli kostaa, vihata. Viha itsenäni kohtaan, koska en voinut jatkaa eteenpäin.
Siitä päivästä alkoi helvetti.
Siitä päivästä alkaen omistin elämäni vihalle; koulussa harjoitin sitä opettelemalla itselleni hyödyllisiä taitoja, koulun jälkeen kidutin vartaloani saadakseni paremmat fyysiset voimat, kestääkseni suurempaa kidutusta. Treenasin kehittääkseni kuntoani. Opiskelin tietääkseni kaiken mahdollisen erilaisista aseista ja vihollisistani.
Omistin elämäni tulevaisuudelleni ja telkesin samalla kiinni portit takaisin menneisyyteen. Aivan kuten syksy.
Syksyllä luonto paneutui nukkumaan; puut keräsivät lehdistään lehtivihreän ja lehdet kuihtuivat. Putosivat pois. Unohtuivat kohta satavan lumen alle ja maatuivat pois. Yhtyivät luonnon ikuiseen kiertoon ja katosivat maailmasta. Vain muisto niistä jäi elämään. Muisto kauniista punaisen kirjavista lehdistä pihavaahteran oksilla.
Eläimet valmistautuivat tulevaan talveen keräten ruokavaroja ja etsien sopivaa pesäkoloa. Monet niistä kuolivat pois talven aikana, nekin tiesivät sen. Vain vahvimmat tulivat selviytymään. Syksy oli loppu iloiselle ja onnelliselle elämälle. Siitä alkoi kova ja pitkä talvi.
Vaikka elämäni olikin tuosta päivästä alkaen ollut syksyä, ei talvi ollut vieläkään koittanut.
Elämäni alkoi keväästä. Keväällä kaikki syntyi uudestaan: eläimet, kukat, purot, aurinko ja tähdet... kaikki. Niin myös minä synnyin.
Lapsuuteni oli kesää aurinkoisine päivineen. Välillä tietysti satoi ja sattui kurjempi aika, mutta aina aurinko jaksoi kuivata pisarat ja lammikot. Korjata haavat ja antaa voimaa tulevaisuudelle.
Lopulta aurinkokin vain imi itsensä täyteen. Niin kuin pesusieni. Se ei enää jaksanut kuivata sateita ja sateet yltyivät. Tummat sadepilvet peittivät pesusienen taakseen ja pikkuhiljaa kaikki kylmeni.
Koitti syksy.
Syksylläkin aurinko onnistui silloin tällöin kurkistamaan pilvipeitteen takaa. Pilvet olivat kuitenkin vääristäneet sen. Heikentäneet sitä. Tehneet siitä kaltaisensa.
Auringon valo heijasti pelkkää vihaa. Minulle auringonpaiste tarkoitti, että olin onnistunut jossain. Onnistunut kostamaan jollekin. Levittämään vihan verhoa yhä laajemmalle. Sulkemaan sen pauloihin jälleen yhden sielun.
Lopulta viha valtaa koko maailman. Aivan kuten se teki minulle.
Viha oli ovela vastustaja. Aluksi se vaikuti viholliselta. Taistelin sitä vastaan. Näin sen vaarat ja verkot. Näin ne ja osasin väistää. Tai ainakin luulin niin.
Todellisuudessa minulla ei ollut vaihtoehtoja. Minut oli sidottu vihaan jo ennen syntymääni. Minut oli
tarkoitettu vihaamaan. Palvelemaan ainoaa voittamatonta mestaria. Vihaa.
Kaikki eivät uskoneet kohtaloon. Kaikilla ei edes ollut sellaista. Jotkut saivat valita itse, muovata oman polkunsa ja halutessaan tai tahattomasti pilata sen.
Toiset taas olivat aina olleet sidottuina johonkin suurempaan. Minut oli sidottu vihaan. Olin sen orja aina -pienenä minua ei vain oltu vielä otettu palvelukseen. Olin silloin liian pieni, heikko.
Sinä päivänä olin valmis ja antauduin mestarilleni omasta tahdostani. Vannoin uskollisuutta ja kunnioitusta.
Minusta tuli vihan lähetti.
Minulla ei koskaan ollut muita vaihtoehtoja. Kaikki tekoni johtivat aina samaan päämäärään, tahdoin niin tai en. Niin oli kaikilla, joiden kohtalo oli ennalta määrätty. He eivät voineet tehdä väärin, poiketa omalta polultaan.
Sen takia Darrenistakin tuli vampyyri, prinssi, kaikkea sitä, mitä olisin itse silloin halunnut olla. Hänenkin kohtalonsa oli sidottu. Hänkin oli palvelija, lähetti, orja.
Mutta minun mestarini oli vahvempi. Voittamaton.
Hänen mestarinsa oli martyyri. Hän oli syntynyt uhrautumaan muiden puolesta.
Ensin hän ”pelasti” minut kuolemalta viemällä tahtomani elämän. Sitten hän ”pelasti” heimonsa paljastamalla heille petturin aikeet pelastaa heimo. Tämän kunniaksi hänet ”palkittiin” tekemällä hänestä prinssi -jotta hän saisi palvella heimoa lopun ikänsä ja kuolla orjana. Jotta hänen ei enää koskaan tarvitsisi valita omaa polkuaan, vaan aina toimia määräysten mukaan.
Olimme molemmat samassa tilanteessa. Meillä oli molemmilla edessämme viimeinen tehtävä. Tehtävä, joka veisi meiltä molemmilta hengen.
Minun tehtäväni oli jo selvä: minun tuli kostaa. Kostaa maailmalle.
Hänen tehtävänsä oli uhrautua. Tällä kertaa vampyyriheimon puolesta. Hänen tehtävänsä oli etsiä minut. Vihan lähetti. Etsiä minut ja tappaa. Vain siten maailma säästyisi kostoltani.
Jotkut sanoivat, ettei hänen olisi pakko tehdä sitä. Todellisuudessa kuitenkin oli.
Meidän kahden oli määrä kohdata vielä.
Hän sai avukseen kaksi muuta. Todellisuudessa ainoastaan hänellä oli valta toteuttaa tehtävä. Ainoastaan hänellä -Crepsley yritti viedä kohtalon häneltä. Muuttaa hänen polkuaan.
Tuloksena sain yhden koston enemmän.
Vain aika näyttää, yrittääkö Vanchakin, vai onko hän tarpeeksi viisas pysyäkseen erossa tästä. Tarpeeksi viisas olemaan yrittämättä muuttaa kohtaloa. Todennäköisesti ei -yönkulkijat arvostivat marttyyreita liikaa. Se oli kuitenkin vain hyvä minulle.
Minun ei täytynyt varoa ketään muuta kuin Darrenia. Ainoastaan hän olisi voinut pilata tehtäväni. Siitä piti kohtalo huolen.
Kohtalo piti huolen myös minusta ja minun tehtävästäni. En epäonnistunut. En voinut, vaikka olisin yrittänyt.
Lopulta kohtasimme. Viha ja martyyri. Kaksi erilaista kohtaloa ottivat mittaa toisistaan. Kaksi lasta tappeli tikkarista, joita oli todellisuudessa molemmille.
Ja niin koitti talvi.
Molemmat voittivat. Molemmat vapautuivat. Lähdimme yhdessä pois tästä maailmasta. Jälleen onnellisina, jälleen yhdessä. Molempien tehtävät oli suoritettu.
Nuo kaksi murtunutta kohtalon sätkynukkea.
