Osa 9.
Hiiteen tavat, hiiteen käytös! Kun vauhti hiljeni, Elizabethin käsi oli kahvalla. Heti, kun miespalvelija laski portaan pois tieltä, Elizabeth painoi oven auki. Palvelija yritti ojentaa kättään, mutta oli pahasti myöhässä. Tällä kertaa hän ei odottanut herra isän nousevan ensimmäisenä niin kuin sopivaista oli. Tällä kertaa hän ei nojannut kenenkään käteen laskeutuessaan siivosti ja sirosti. Elizabeth oli yhdellä loikalla alhaalla, toisella hän ylitti jalkakäytävän ja kolmannella hän oli jo portailla. Nilkat vilkkuen hän harppoi portaita ylös, ohi eno Gardinerin, sisään avoimesta ovesta.
Mennessä hän ehti vilkaista enoa sen verran, että huomasi kaksi asiaa. Miehen hihassa ei ollut mustaa nauhaa, eikä ilmekään kavaltanut pahinta. He olivat ehtineet ajoissa. Mutta ilme oli huolestunut, eno oli kauhuissaan. Vaara ei voinut olla vielä ohi.
Elizabeth tiesi reitin. Portaat ylös ja toisen kerran, ylimpään asuinkerrokseen. Yläpuolelle jäi vain ullakkokerros, vain palvelijoiden huoneet vinon katon alla.
Aurinko oli laskenut jo matkalla, he olivat saapuneet hämärään, paikoin jopa pelottavan pimeään kaupunkiin. Talokin oli valoton. Elizabeth ei ollut rynnätessään tullutkaan ajatelleeksi kynttilää, eikä ollut sellaista hallin napannut, vain rynnännyt portaisiin. Ylimpään kerrokseen eivät hallin valot riittäneet.
Hämärässä Elizabeth kokeili kädellään tietä. Seinä löytyi, tuoli, pieni sivupöytä. Siitä saattoi päätellä suunnan, löytää oven. Hän pohti, koputtaako vai astuako suoraan sisään. Hän veti henkeä ja kuunteli. Hiljaista, huoneessa oli aivan hiljaista. Hän painoi kahvasta ja kurkisti varovasti sisään.
Kynttilöitä oli paljon, huone oli valoisa, tuli räiskyi takassa. Täti makasi peitteeseen käärittynä. Vuoteen äärellä seisoi hoitaja, sama, jonka Elizabeth muisti nähneensä aiemminkin.
”Hoitaja Grant?”
Nyökkäys vahvisti asian. Sama nainen, joka oli huolehtinut tädistä edellisinä lapsivuoteina.
”Kuinka hän voi?” Elizabeth astui varovaisilla askelilla lähemmäs.
”Vaara ei ole vielä ohi. Toivotaan, ettei kuume nouse.”
Elizabeth nojasi sängyn reunaan. Täti nukkui. Hoitaja Grantin kädet kävivät tehokkaasti. Hän kokeili ihon kuumuutta, kostutti pyyhkeen, puristi sen, nosti otsalle. Samalla hän kuvaili päivän kulkua. Vielä ei tiedetty, mikä oli sen aiheuttanut, ehkä kova yskänpuuska, josta täti oli kärsinyt edellisenä iltana, ehkä voimakas haju, joka oli aamulla levinnyt palvelijan keittiön lattialle pudottamasta lipeäpurkista. Kouristukset olivat kuitenkin olleet lääkärin saapuessa niin voimakkaita, ettei lapsosta voinut enää pelastaa. Lääkäri oli määrännyt hauteen ja laskenut verta, yrittänyt kaikin keinoin, mutta turhaan.
Isäntä oli kutsuttu kotiin varastolta, ja tämä oli välittömästi kirjoittanut Hertfordshireen. Tuntia myöhemmin, iltapäivän ensimmäisellä tunnilla lapsi oli syntynyt. Pieni raukka. Aivan liian pieni edes sinnitelläkseen, sininen, eloton. Hoitaja oli käärinyt sen kankaaseen.
Kyyneleet vierivät Elizabethin poskilla. Hoitaja Grant tarttui tyttöä kädestä, auttoi takin päältä, talutti istumaan ja kyykistyi eteen.
”Neiti Bennet, älkää huoliko. Tätinne ei saanut erityistä verenvuotoa, joten jos kuume ei nouse, hänen pitäisi parantua täysin. Rouva Gardiner on vielä nuori nainen, hän ehtii vielä lahjoittaa miehelleen monta pienokaista.” Hoitaja taputti Elizabethin kättä. ”Jaksaisitteko istua tätinne seurassa muutaman tunnin? Lepäisin hetken ja tulisin sen jälkeen valvomaan yötä.”
Elizabeth nyökkäsi.
”Rouvan pöydällä on muutama kirja, ja lähetän alhaalta teille teetä.”
Elizabeth istui paikallaan. Palvelustyttö kävi tuomassa tarjottimen, niiasi ja poistui. Elizabeth istui paikallaan.
Pitkän ajan jälkeen hän havahtui. Hän oli huono hoitaja sairaalle, ei ollut huomannut seurata tämän oloa, vain istunut ajatukset tyhjinä. Elizabeth arasteli astua tädin vuoteen äärelle, mutta tämän tuntui yhä nukkuvan levollisesti. Iho oli lämmin, muttei kuumeinen.
Elizabeth otti pyyhkeen, kostutti sen, puristi ja asetti jälleen otsalle. Kosketus sai rouva Gardinerin silmät räpsähtämään. Hitaasti täti avasi silmänsä, kohdisti katsettaan ja hymyili tuntiessaan vieraansa.
”Anteeksi täti, ei ollut tarkoitukseni herättää!”
”Lizzy, sinä olet tullut. Kutsuiko…?”
”Enon kirje tuli iltapäivällä, lähdimme heti. Isä ja minä, vain me. Täti-kulta, levätkää, te tarvitsette unta.”
”Ilta taitaa olla pitkällä, olen nukkunut tuntikausia. Istu, Lizzy, istu tähän viereen.”
Elizabeth kiipesi lähelle tätiä ja otti tämän käden omaansa.
”Minä pelästyin niin enon kirjettä.”
”Raukka parka pienokainen. Pientä ei ollut tarkoitettu elämään.”
”Mutta te, kuvittelin koko matkan, että tekin…” Jälleen kyyneleet lähtivät liikkeelle.
”Lizzy-kulta!”
”Mutta ei, en minä ole se, jota kuuluisi lohduttaa! Voi täti, mitä teille on käynyt!”
”Lizzy-pieni, tämä on meille asetettu. Jokainen pienokainen on vaara, jokainen pienokainen on itsekin vaarassa. Mutta tyttökulta, jos me naiset emme uskaltaisi, kuinka silloin kävisi? Sukujen on jatkuttava polvi toisensa jälkeen.”
Täti Gardiner silitti hitaasti Elizabethin kättä ja puhui rauhallisesti tuntemuksistaan, ajatuksistaan. Hän oli ehtinyt ajatella tilannetta jo yöllä, jo ennen kuin kivut olivat yltyneet sellaisiksi, että hänen piti ottaa ne vakavasti. Jokaisella aiemmalla kerralla hän oli ajatellut samaa. Viides kerta, ja jokaisella aikaisemmalla kerralla hän oli selvinnyt, lapsi oli selvinnyt. Eikä pienokaisistakaan yksikään ollut ollut koskaan vakavasti sairaana. Vuotavia neniä ja kolhiintuneita polvia talossa riitti, muttei mitään tavallisuutta vakavampaa. Siitä hän oli iäti kiitollinen, mutta oli aina arvannut, ettei tämä malja menisi hänestä ohitse.
Rouva Gardiner ei tiennyt vakuuttiko hän enemmän itseään vain sukulaistyttöä, kun hän korosti, ettei pienokaista ollut tarkoitettu heille pidettäväksi, ei elämään. Hän silitti Elizabethin kättä ja vieritti itsekin kyyneleitä. Naisten maailman kyyneleitä.
Pitkän hiljaisuuden jälkeen rouva pyyhki poskiaan, pyyhkäisi myös Elizabethin kyyneleitä. ”Enollesi tämä on paljon vaikeampaa. Hän oli miesparka niin tolaltaan, että hoitaja Grant ajoi hänet ulos.” Täti hymyili hieman muistaessaan miehensä ja hoitajan yhteenoton parin tunnin takaa, mutta vakavoitui, sillä sen syyssä ei ollut mitään hymyiltävää. ”Edward pelkää, että niin käy uudelleen. Kummitätisi tuli heti hänen mieleensä. Edward pelkää jokaisella kerralla, että minulle käy kuin Elizabethille.”
Elizabeth ei voinut muistaa kummitätiään, jolta oli nimensä saanut, mutta tiesi kyllä eno Gardinerin ensimmäisen rouvan kohtalon. Elizabeth Gardiner oli ollut nuorikko, odottanut ensimmäistään. Avioliitto ei ollut juuri ehtinyt vuotta vanhemmaksi. Mutta sitä edemmäs ei ollut jatkunut äidin tai pienokaisen elämä. Lapsivuoteeseen oli kumpikin jäänyt, kirkkomaahan yhteisessä arkussa kannettu.
Melkein vuosikymmenen verran eno oli sen jälkeen elänyt yksin, ei ollut uskaltanut toiste joutua samaan tilanteeseen. Eno oli keskittynyt vain liikkeeseensä, kasvattanut sitä, tehnyt toimestaan entistä tukevampaa. Hankkinut hyvän talon Gracechurch Streetiltä ja ison varaston satamasta. Kunnes kolmenkymmenen viiden vuoden vakaassa iässä hän oli ottanut vastaan illalliskutsun hyvältä tuttavaltaan, jonka vieraisiin kuului myös eräs nuori nainen. Puoltatoista vuotta myöhemmin herra Gardiner oli jälleen samassa tilanteessa, pelkäsi kuollakseen toisen elämän puolesta. Ja paria vuotta myöhemmin jälleen, ja jälleen, ja jälleen.
Mitä enemmän rouva Gardiner ajatteli miehensä pelkoa, sitä enemmän hän huomasi kaipaavansa miestä. Elizabeth arkaili pitkään, uskaltaisiko jättää tädin siksi aikaa, että menisi alakertaan enoa etsimään, mutta tädin pyynnöt olivat niin vahvoja. Hän antoi suudelmaan rouva Gardinerille, laskeutui alas sängyltä ja kipitti nopeasti ulos huoneesta.
---
Päivät kuluivat rouva Gardineria hoitaessa ja lapsia viihdyttäessä. Täti nukkui paljon ja oli surullinen. Välillä itkettiin yhdessä, sen jälkeen Elizabeth huomasi väsymyksen tädin silmissä, kietoi peitteen paremmin tämän päälle ja jätti tämän unen rauhaan. Parin tunnin ajan Elizabeth istui lasten kanssa, luki näille, leikki näiden kanssa. Kertoi uudelleen, miksi äiti oli vain huoneessaan, miksei äiti tullutkaan kutsuttaessa. Isot tytöt ymmärsivät, mitä oli tapahtunut, mutta pikkupojille asiasta ei puhuttu, eivät he olisi sitä käsittäneet.
Toisena päivänä rouva oli käskenyt keittäjän huoneeseensa. Vanha nainen, vuosikymmenen perhettä palvellut, oli astunut sisään puoliksi peloissaan ja anteeksiantoa anellen, puoliksi uhmakkaana ja valmiina puolustamaan itseään. Elizabeth seurasi sivusta, kuunteli tarkkaavaisena, kuinka rouva Gardiner kuvasi tuntemuksiaan keittäjälle. Hän kertoi, kuinka oli tuntenut puristuksen, kouristukset jo aamuyöllä. Hitaasti kummankin naisen poskia valui kyyneleitä, kädet puristivat käsiä, kun rouva teki keittäjälleen selväksi, että kaikki oli alkanut tuntikausia ennen lipeäpullon putoamista.
Elizabeth saattoi lopulta uupuneen ja helpottuneen keittäjän takaisin alakertaan, istui tämän seuraksi keittiön pöydän ääreen ja kumosi kokonaisen pannun teetä kuunnellen naisen huolia.
Pian Elizabeth oli jälleen tädin luona. He puhuivat, puhuivat, puhuivat ja olivat välillä vain aivan hiljaa. Ensimmäistä kertaa Elizabeth keskusteli siitä, mitä oli tulossa. Täti Gardiner, joka oli aina puhunut kiertelemättä sukulaistytölleen, vastasi ujostelematta moniin kysymyksiin, jotka Elizabethin mielessä pyörivät. Aluksi tyttö arkaili kysyä odotuksesta, sillä pelkäsi sen olevan liian vaikea aihe, mutta pian kävi ilmi, että täti halusi puhua asiasta, saada itsekin käytyä aihetta läpi, antaa itsekin sille aikaa, ajatuksia. Rouva kertoi, kuinka Elizabeth oppisi kuuntelemaan itseään, tunnistamaan itsessään oireet. Mutta, täti muistutti, varmuutta ei tietäisi kukaan ennen kuin liikkeet tuntisi, ja siinä vaiheessa aika olisi jo puolessa.
Elizabethia suorastaan huimasi, kun täti kuvasi loppuvaiheita ja päätöspistettä, epämukavuutta, tukaluutta, kipua, painetta, puristusta, tuskaa. Mutta täti myös kuvasi sitä, miltä tuntuu ensimmäisen kerran nuuhkaista omaa pientä päätä, miltä tuntuisi muistaa tuo tuoksu lopun ikäänsä, miltä tuntuisi ymmärtää, että se korvasi kaiken edellä kärsityn. Täti muistutti myös, kuinka Elizabethin tulisi pitää huolta itsestään ja siitä, miten nainen helposti väsyisi, miten hänen vartalonsa uupuisi. Tytön posket hehkuivat tulipunaisina, kun täti kiertelemättä selitti, millä keinoin väliä saattoi pidentää. Rouva Gardiner huomautti, että lopullinen päätös oli sallimuksen käsissä, eikä kohtaloa voinut välttää, jos miehen luokseen päästi, mutta oli keinoja. Täti oli jokaisella kerralla onnistunut pidentämään välin kahteen vuoteen, mistä hän oli ylpeä, terveistä lapsista ja omasta vartalostaan, joka nytkin jaksoi toipua.
---
Kolmantena aamuna Elizabeth havahtui. Hän oli Lontoossa. Kolmen tai neljän mailin päässä Mayfairistä. Vain kolmen tai neljän mailin. Kotona Longbournissa hän saattaisi kävellä sellaisen matkan aamupäivän huvinaan! Täällä sellainen ei onnistuisi, etenkään kun matkalla oli sellaisia alueita kuin oli. Covent Gardenin tienoilla ei yksikään herrasnainen liikkuisi jalan, eikä yksin vaunuillakaan. Mutta muutama maili! Sehän oli melkein naapurissa.
Tädin kirjeenvaihtoa selvitellessään hän löysi kirjoituslipastosta pienen paperinpalasen, ja kirjoitti nopeasti muutaman rivin. Päälle osoite ja samaan nippuun muiden kirjeiden kanssa.
Elizabeth toivoi, että mies saisi kirjeen jo iltapäivällä, ehkä tarpeeksi aikaisin, että ehtisi vielä samana päivänä tulla käymään tai ainakin lähettää oman viestinsä. Kolme päivää oli kuitenkin pitkä aika. Tähän asti Elizabeth oli saanut kirjeen melkein jokaisena päivänä ja kirjoittanut itse samassa tahdissa. Nyt hän oli kolmatta päivää teillä tietymättömillä, kirjeiden tavoittamattomissa. Ei hän ollut ehtinyt ennen lähtöä matkasta kirjoittaa, ja tädin sairaus oli painanut mielessä kuluneet päivät.
Elizabeth sätti itseään. Millainen morsian hän oli, kun oli unohtanut miehen kokonaan? Tädin kanssa oli keskusteltu tuntikaudet asioista, jotka liittyivät hyvinkin keskeisesti mieheen. Elizabeth punastui. Mutta silti, hän ei ollut ymmärtänyt, ettei mies vieläkään tiennyt hänen olevan Lontoossa. Toivottavasti mies ei olisi huolestunut hänestä, tai ainakaan pettynyt hiljaisuuteen!
---
Seuraavana aamupäivänä Elizabeth kuunteli ääniä kadulta ja alakerrasta niin malttamattomana, että rouva Gardinerkin kiinnitti huomiota asiaan. Täti hymyili tytön tunnustukselle ja lohdutti tätä. Kyllä mies tulisi, ei Darcy tällaisesta suuttuisi. Iltapäivä tuli, ja rouva pyysi lapset leikkimään huoneeseensa, mutta vieläkään ei vierailijaa kuulunut. Elizabeth ei olisi kuolemakseenkaan kertonut huolestaan isä Bennetille, sillä tiesi, ettei olisi kestänyt ensimmäistäkään sarkastista kommenttia. Joten täti Gardiner sai kuunnella.
Kun iltapäivälläkään ei mitään kuulunut, täti ehdotti, että Elizabeth kirjoittaisi neiti Darcylle. Elizabeth sommitteli kauniin pienen viestin, ei liian läheisen, mutta sellaisen, joka rakensi edellisenä kesänä Derbyshiressä solmitun tuttavuuden varaan. Mahdollisimman siistillä käsialalla hän kertoi äkkinäisestä vierailustaan Lontoossa ja siitä, ettei ollut ehtinyt asiasta aiemmin tiedottaa. Usein hän oli lähettänyt tervehdyksensä neiti Darcylle miehen kautta, samoin saanut tervehdyksen takaisin, mutta suoria kirjeitä ei naisten välillä ollut kirjoitettu. Tässäkin Elizabeth huomasi laiminlyöntinsä. Hänen olisi pitänyt ottaa aloite, olihan hän vanhempi ja olihan neiti Darcy niin ujo ja arka.
Hetken hän pohti, kehtaisiko suoraan kysyä, järjestäisikö neiti Darcy aamupäivävastaanottoja ja jos järjestäisi, minä päivinä, mutta tuli siihen tulokseen, että vastaanotot tapahtuisivat todennäköisesti kreivittären luona, jonne Elizabeth ei olisi voinut ilman esittelyä saapua. Pitkän harkinnan jälkeen hän päätti viestinsä toivomukseen, että he voisivat viimein uudistaa tuttavuutensa, vahvistaa sitä.
Jälleen Elizabeth laski, milloin kirje tavoittaisi vastaanottajansa ja koska saattaisi odottaa vastausta. Tällä kertaa pitkää odotusta ei tarvittukaan, sillä nopeammin kuin Elizabeth oli arvioinut, aikaisin seuraavana aamuna Gracechurch Streetille ilmestyi palvelija, joka toi viestin ja jäi odottamaan vastausta.
Palvelija ohjattiin keittiöön kupposelle teetä ja Elizabeth repäisi kirjeen auki. Hän silmäsi tekstin läpi ja harppoi pian jälleen portaita yläkertaan.
Täti Gardiner istui sängyllään ja luki pikkupojille, jotka makasivat kylki kiinni äidissään. Hetken Elizabeth jaksoi odottaa, mutta pian täti huomasi malttamattomuuden ja keskeytti tarinan.
”Täti, ei hätää! Herra Darcy ei ole kaupungissa, hän on matkustanut pois joksikin aikaa. Mutta neiti on ja hän pyytää minut teelle luokseen.”
Rouva Gardiner hymyili, sillä hän arvasi sanomattakin, mikä oli kutsussa tärkeintä. Elizabeth tulisi ensimmäistä kertaa näkemään talon, jonka emäntä hänestä oli määrä tulla.
”Koska neiti Darcy odottaa sinua?”
”Jo tänään, jos minulla on aikaa. Huomenna hänen musiikkimestarinsa tulee, joten silloin hän on ylösotettu, mutta tänään hän toivoo minua seurakseen.”
”Voi tyttö pieni, minä olen vielä liian heikko. Ei minusta ole tänään minnekään lähtemään.” Rouva Gardiner alkoi olla kyllästynyt heikkouteensa, hänen mielensä toivoi jo liikkumista, arkeen palaamista, mutta väsymys piti rouva edelleen vuoteessa.
Kumpikin naisista tiesi sanomattakin, että oli täysin sopimatonta Elizabethin kulkea yksin tai edes palvelijan seurassa vuokrakärryissä. Vaikka eno Gardiner oli hyvin toimeentuleva, oli hevosten ja vaunujen ylläpito Lontoossa niin kallista, ettei perheellä ollut omia. Yksityiset vaunut saattoi vuokrata tallilaitokselta, niissä Elizabeth olisi voinut palvelijan seurassa matkustaa, mutta se ei käynyt yhtä nopeasti kuin kärryjen vislaaminen kadulta. Herra Gardiner ja herra Bennet taas olivat omilla teillään, eikä heitä odotettu takaisin ennen illallista.
Elizabethin ei auttanut muu kuin kirjoittaa kiitos kutsusta, mutta esittää pahoittelunsa. Hän manasi mielessään sitä, että enon talo sattui olemaan sellaisessa paikassa! Ei hän Gracechurch Streetin aluetta hävennyt, ei tippaakaan. Ympäristö oli siistiä, naapurit varakkaita kauppiaita samaan tapaan kuin eno Gardiner, mutta miksi kaupunki oli kasvanut niin, että länteen jäi Covent Gardenin suttuiset kujat ja vasta sen jälkeen alkoi avara ja valoisa Mayfair? Niin turhautunut Elizabeth oli, että kirjasi viestiinsä myös oikean syyn kutsusta kieltäytymiseen. Neiti Darcy ei saisi kuvitella, että hän haluaisi jättää tulematta! Syy oli yksin maantieteen!
Elizabeth seurasi ikkunasta, kuinka Darcyjen palvelija nousi keittiön portaista kadulle, vislasi vuokrakärryt ja hyppäsi kyytiin. Hän painoi otsansa lasiin ja vihasi maailmaa.
---
Kahta tuntia myöhemmin sama palvelija oli jälleen Gardinerien ovella. Hän oli tuskin ehtinyt perille Grosvenor Streetille, kun oli tullut käännytetyksi takaisin, tällä kertaa talon omilla vaunuilla. Jälleen Elizabeth ryntäsi yläkertaan. Tällä kertaa täti kuunteli, kuinka isot tytöt lukivat ranskaa opettajattarensa johdolla. Elizabeth ei malttanut odottaa, vaan keskeytti ja näytti uuden kirjelapun.
Täti luki kirjeen ja hymyili. ”Toki voit mennä. Mutta et yksin!” Rouva Gardiner laskeskeli joukkojaan. Saattajaksi tarvittaisiin nainen, sillä vaunuissa olisi valmiina jo kuski ja kirjeen toimittanut miespalvelija. Hoitaja Grant ei tulisi kysymykseenkään, eikä keittäjä tai opettajatar, heitä tarvittiin talossa. Emännöitsijä olisi ollut sopivin vaihtoehto, vanha ja arvokas nainen, mutta rouva Gardiner tiesi, ettei itsepäinen nainen hevillä lähtisi päiväksi toiselle puolelle kaupunkia. Paras mahdollisuus olisi Annie, emännöitsijän tytär, joka oli tullut taloon aivan poikkeuksellisessa tilanteessa, kun rouva Gardinerin oma kamaripalvelija oli pyytänyt päästä sairasta äitiään hoitamaan.
”Elizabeth, tuotko minulle paperin ja mustetta?” Täti kohensi asentoaan ja nojasi paremmin tyynyihin. ”Saat viedä viestin minulta herra Darcylle.”
Elizabeth kurkotteli siinä missä rouva Gardinerin tyttäretkin paperin puoleen, kun täti piirsi siihen tasaisella, kauniilla käsialallaan.
”Mutta täti! Ettehän te voi, kai te tietenkin peruutatte!”
”Miksi minä peruuttaisin? Kutsut illallisille on lähetetty jo viime viikolla, ja aikaa on vielä toista viikkoa. Kyllä minä siinä vaiheessa aion olla jälleen jaloillani!”
”Mutta onko se sopivaa?”
”Kuinka niin? Olisihan se ollut sopivaa muutenkin.” Rouva Gardiner oli suunnitellut illalliskutsujaan viimeiseksi omaksi tilaisuudekseen ennen lapsivuodeaikaa. Kyse ei ollut siitä, että hän olisi joutunut piilottelemaan kasvanutta olemustaan. Aikaisempien kertojen perusteella hän oli olettanut viimeisten kuukausien aikana olevansa niin väsynyt, ettei olisi jaksanut emännöidä suurta vierasjoukkoa. Sen tähden hän oli kutsunut joukon ystäviään luokseen, eikä nyt tilanteen muututtua halunnut päästää irti suunnitelmastaan. Herra Bennetin ja Elizabethin vierailu tarkoittivat, että pöytäjärjestelyitä piti muuttaa kasvaneen osallistujamäärän takia, joten herra ja neiti Darcy sovitettaisiin joukkoon vaivatta. Toivottavasti herra Darcy vain siihen mennessä palaisi kaupunkiin!
Herra Darcy oli illastanut kerran aikaisemminkin Gracechurch Streetillä, edellisen kesän ikävien tapahtumien jälkeen. Rouva Gardiner piti miehestä ja mielellään uudisti tuttavuuden, etenkin kun tiesi tunteen olevan molemminpuolinen. Aivan ansiosta rouva Gardiner piti itseään rakkaustarinan kummitätinä. Edellisenä kesänä syntynyt yhteys oli näyttänyt, ettei Elizabethin sukulaisia tarvinnut vältellä. Samoin se oli vahvistanut Elizabethille, millainen mies herra Darcy oikeasti oli. Rouva Gardiner halusi nähdä nuoret rakastavaiset oman kattonsa alla, omassa salissaan ja salongissaan, eikä hän suostuisi illallisistaan luopumaan. Kaiken lisäksi hän tiesi, että tarvitsi itselleen asioita, joihin itsensä upottaa. Yksinäisinä hetkinä rouvan mieli harhaili pieneen parkaan, joka ei heidän elämäänsä tullutkaan, joten oli parempi saada puuhaa, tekemistä.
Näin ollen Elizabeth astui pian pelisse yllään, bonnetti päässään ja kutsukirje retikyylissään ulos Gardinerien ovesta. Palvelija avasi vaunujen oven ja tarjosi kätensä Elizabethille tueksi. Annie kipusi perässä sisälle ja asettui istumaan selkä menosuuntaan. Palvelija hyppäsi paikalleen kuskin viereen ja vaunut nytkähtivät liikkeelle.
Melkein tunnin ajan vaunut vierivät pitkin Lontoon katuja. Ensin Cheapsiden kauppiaskatuja, sitten vaatimattomampien alueiden halki. Elizabeth seurasi matkan etenemistä ja tuttuja maisemia. Tietenkin kuski oli tilanteen tasalla ja ohjasi hevosia kaikkein sopivimpiin suuntiin. Rähjäisimmät kadut, arveluttavimmat korttelit jäivät väliin ja reitti kulki pitkin katuja, joita nuoren naisen oli sopiva matkata.
Elizabeth ehti myös jutella Annien kanssa ohitse virtaavista näkymistä. Kun Mayfairin siistit, valoisat kadut alkoivat, Elizabeth hämmästyi, sillä Annie tunnisti edelleen paikkoja.
”Voi neiti, olin ennen täälläpäin palveluksessa”, Annie vastasi uteluihin, mutta Elizabeth aisti, ettei tämä halunnut enempää kertoa asiasta. Elizabeth alkoi olla sen verran hermostunut, ettei jatkanut keskustelua. Hän katseli nelikerroksisia kaupunkitaloja ja tyylikkäitä ihmisiä, jotka hitaasti ja rauhallisesti askelsivat jalkakäytävillä. Tästä tulisi pian hänen aluettaan, hänen kotiseutuaan. Tai siis Derbyshirestä tulisi hänen kotiseutunsa, mutta täällä hän asuisi Lontoossa oleskellessaan. Elizabeth nojasi selkänojaan ja varoi kurkottelemasta ikkunassa. Täällä ei kurkoteltu, ei katseltu uteliaana, vaan suhtauduttiin maailmaan tyylikkään välinpitämättömästi.
Elizabeth ei tunnistanut katuja, eikä tiennyt aivan tarkasti, missä herra Darcyn talo sijaitsisi. Hän katsoi jokaista taloa vuorollaan ja pohti, tulisiko vierailemaan niissä, tulisiko tuntemaan niiden asukkaat. Jonkin näistä taloista omisti herra Bingley, jonkin Matlockin jaarli. Elämä näiden ovien takana oli niin erilaista kuin elämä Gracechurch Streetillä. Täällä olivat kaupungin ensimmäiset piirit, ihmiset, jotka pitivät itseään tärkeinä. Neiti Bingley ja hänen kaltaisensa. Mutta myös herra Darcy ja hänen kaltaisensa. Elizbethin uusi maailmansa.
Vaunujen liike hidastui. Elizabeth malttoi mielensä. Hän veti henkeä niin syvään kuin pystyi. Nyt hän tekisi kaiken juuri niin kuin kuuluikin.
Talo oli punaisista tiilistä tehty, oven ja ikkunoiden pielet olivat valkoiseksi rapatut. Ikkunoita oli paljon, ne olivat korkeita ja moniruutuisia. Elizabeth uskoi, että siinäkin olisi neljä kerrosta, mutta sitä hän ei nähnyt, sillä ei voinut kurkottaa katsomaan. Nyt hänen olisi tehtävä, juuri niin kuin kuuluikin.
Etuovi aukesi ja palvelija astui esiin. Miehellä oli samanlainen liveri yllään kuin sillä palvelijalla, joka oli kirjeen ja joka hyppäsi alas kuskinpukilta. Toinen palvelijoista laski portaan alas, toinen avasi oven. Elizabeth ei edelleenkään kurkottanut, hän vain nosti kätensä ja ojensi taitetun paperinpalasen. Elizabeth manasi, ettei ollut ottanut Longbournista lähtiessään Janen kortteja, niitä hän olisi avain hyvin voinut itsekin käyttää, olihan heillä sama nimi. Nyt hänellä antaa oli vain paperi, johon hän oli kiireessä kirjoittanut ”Neiti Bennet”.
Palvelija otti paperin, kumarsi ja kääntyi. Elizabeth veti henkeä. Hän halusi rauhoittua. Pian hänellä olisi tätä varten omia kortteja. Kortteja, joissa lukisi hänen nimensä. Hänen uusi nimensä.
Elizabeth odotti. Tämä oli oikeastaan aika naurettavaa, olihan hän saapunut Darcyjen vaunuissa, joten taatusti häntä odotettiin. Mutta nainen ei koskaan suoraan noussut vaunuista. Naiset eivät kolkutelleet oville, he odottivat vaunuissa.
Hitaasti matelevien hetkien kuluttua ovi aukeni jälleen ja portaille ilmestyi rouva Annesley, neiti Darcyn seuralainen. Palvelija avasi jälleen vaunujen oven ja ojensi kätensä auttaakseen Elizabethia. Hän nousi vaunuista hitaasti, rauhallisesti. Hitaasti ja rauhallisesti hän nousi portaat ja tervehti rouva Annesleyä. Yhdessä he astuivat sisään.
JATKUU
