Kirjoittaja - Antelope
Ikäraja - K16
Paritus - Alice Longbottom/Bellatrix Lestrange
Tyylilaji - romanssidraama, AU
Sanamäärä - ~1900
Yhteenveto - Bella tuntee koskettimet yhtä hyvin kuin Alicen kehon jokaisen yksityiskohdan.
A/N: Sain KOP2:sen bonarilla vaikean parituksen. Kirjoitin kaksi versiota: toinen kertoi rakkaudesta ja sen päättymisestä kidutuskiroukseen, mutta se jäi... vajaaksi, joten päätin antaa itelleni vähän armoa kirjoittamalla AU:n.
En ole ihan varma, onko Voldemortia olemassa tässä vai ei, mutta sillä ei ole merkitystä. Otin taitelijanvapauksia Bellatrixin kanssa, mutta ajattelin että se on ihan sallittua näin AU:n puitteissa. Puhdasverisyys on tässä tekstissä olennainen pointti. Kaikki vihreät on mun syytäni, mun piti hankkia tälle tekstille beta, mutta dedis tuli vastaan, joten julkaisen tän nyt tämmöisenä. Muutama sananen olisi kiva kuulla tästä. <3
Paritus: Bellatrix Lestrange/Alice Longbottom
Lajityyppi: lohturomantiikka (hurt/comfort) ja/tai romantiikka ja/tai yleisdraama (general)
Ikäraja: K-13 — K-18
Yhteenveto(ehdotus): -
Niin kuin flyygeliäsiBella osaa soittaa flyygeliä loistavasti.
Alice tietää sen jo entuudestaan, mutta on aivan eri asia kuulla se itse omin korvin. Ei uskoisi, ettei Bella ole käynyt koskaan yhdelläkään pianotunnilla; hän käsittelee soitinta sellaisella varmuudella ja pehmeällä otteella tietäen jokaisen sävelen ja kolmisoinnun merkityksen. Bella tuntee koskettimet yhtä hyvin kuin Alicen kehon jokaisen yksityiskohdan: mustan syntymämerkin lantion seudulla, pienen arven muistona lohikäärmerokosta ja atooppisen ihon jokaisen karhean punaisen täplän. Pelkästään jo sen ajatteleminen saa Alicen kostumaan. Hän puree huultaan kuvitellessaan, miten Bellan pitkät sormet koskettaisivat häntä samalla lailla hyväillen ja tarkkuudella kuin nuotteja vihossaan.
Alice ei tiedä musiikista juuri mitään, mutta sen verran hänkin on saanut selville, että on erittäin vaikeaa saada se elämään sellaisella tavalla kuin Bella saa. Kun tempo on hidas, Alice tuntee värjöttelevänsä meren pohjassa aaltojen hyväiltävänä raukeana vailla kiirettä mihinkään tai minnekään. Kun se on nopea, Alicen syke tuntuu kiihtyvän samaan tahtiin.
Nyt Bella soittaa täydellä sydämellään, eikä näe muita ympärillään. Hänen silmänsä ovat suljetut, eikä hän edes tarvitse nuotteja pystyäkseen luomaan uutta maailmaa musiikkinsa avulla. Alice tuijottaa naista kiinteästi illallissalin haituvassa valossa. Jokainen vieras on hiljaa ja siemailee 1900-luvun parhaimpaa tonttuviiniä. Noidan, joka istuu Alicen viereisessä pöydässä, pää huojuu hiljakseen musiikin tahdissa. Alice ei tunne suurinta osaa näistä ihmisistä, vaikka hän onkin puhdasverinen. Ei sillä, että puoliveriset tai jästisyntyiset edes pääsisivät Malfoyn kartanoon Narcissan ja Luciuksen yksivuotishääpäiväjuhliin.
Alice katselee Bellaansa lumoutuneena. Tämä on harjoitellut soittoa vuosia, tietenkin, mutta tämä oli hyvä jo silloin kun ensimmäisen kerran istui pianon ääreen ja hapuili lyhyillä lapsenpulskilla sormillaan koskettimia.
Bella on kaunis ilman musiikkiakin: hänellä on suuret tummat silmät, joissa usein välkähtää pilkka, kun joku tuo oikean naiivin luonteensa esiin tai paljastaa tietämättömyytensä pimeyden voimista. Hänen hiuksena ovat laineikkaat ja täysin mustat. Iho on kalpea, joskus poskilla on läikät vihasta tai nautinnosta. Rinnat pienet, juuri käteen sopivat ja runko tasaisen laiha. Joku ehkä sanoisi, että Bellatrix Lestrangessa ei ole mitään ihailtavaa, mutta Alice on toista mieltä.
Kuitenkin, Bella on kauneimmillaan silloin, kun hän soittaa pianoa, sillä siitä näkee että hän rakastaa sitä yli kaiken ja yli äyräiden. Enemmän kuin typerää aviomiestään, enemmän ehkä kuin Alicea. Jostain syystä se ei saa Alicea tuntemaan oloaan melankoliseksi, sillä hän tietää että Bellan ensimmäinen rakastaja on aina musiikki.
Bella on aina ollut nainen, joka on vastustanut puhdasveristen vanhoillista ajatustapaa. Häntä ihaillaan perheessä ja sen ulkopuolella – osasyy siihen miksi Lestranget halusivat naimakaupan oli nimenomaan se, että Bella on poikkeuksellisen lahjakas. Tylypahkassa hän loisti Alicen kuuleman mukaan monessakin oppiaineessa niin kuin Alicen vuosikurssilla ollut Lily Evans. Alice ei pitänyt punapäisestä luojanlahjasta, ei ainakaan enää silloin kun hän nai James Potterin. Hänen kaltaistaan toista kusipäätä Alice ei ikinä ole tavannut.
Frank Alicen vieressä nojautuu häntä kohti ja kuiskaa hänen korvaansa menevänsä sikarille Luciuksen kanssa. Alice nyökkää hieman ärsyyntyneenä musiikin luoman harmonian rikkomisesta. Alice ei irrota katsettaan Bellasta, vaikka näköyhteys katkeaakin hetkeksi, kun Frank ohittaa hänet kaivaen jo lumottuja sätkiä povitaskustaan.
Hetken aikaa Alice saa keskittyä pelkästään Bellaan, joka tapailee viimeisiä sointuja. Melodiaan tulee dramaattinen fortissimo, joka päättyy pitkittyneeseen fermaattiin. Bella nousee seisomaan ja niiaa itsetyytyväinen virne kasvoillaan. Hän saa sivistyneet aplodit muilta juhlavierailta, mutta Alicen kämmenet alkavat punoittaa hänen hakatessaan niitä yhteen. Bellan vasen kulmakarva kohoaa aivan hitusen, ja Alicen alavatsaa polttelee odotuksesta. Hänen alushousunsa ovat litimärät.
Bella koukistaa polviaan vielä kerran ja heilauttaa sitten kättään merkiksi kotitontulle tuoda hänelle virvoketta. Tonttu, jonka nimen Alice muistaa olevan Dobby, tuo auliisti kumarrellen emäntänsä sisarelle juotavaa. Alice katselee, miten Bella siemailee sitä katse Alicessa.
Bella nuolaisee huuliaan viettelevästi.
Alice joutuu pidättelemään itseään, jotta ei säntäisi rakastajattarensa luokse suutelemaan tämän huulia tohjoksi. Bellan silmät kimmeltävät illallissalin valaistuksessa, ja Alice nousee pystyyn tuolilta. Hän silottelee ruusunpunaisen juhlakaapunsa rypyt ja ehtii ottaa yhden askeleen kohti naista, mutta sitten Rodolphus ilmestyy vaimonsa vierelle ja suutelee tämän poskea.
Alicen sisällä kuohahtaa, kun Bella hymyilee tälle niin kuin hänen pitäisi hymyillä Alicelle. Alicen kädet tärisevät hänen komentaessaan Dobbyn tuomaan lisää tonttuviiniä.
Bella nousee portaat eteisaulan kierreportaat ylös viehkeästi. Kaapu lipuu häneen takanaan kuin morsiusneidolla, joka on astelemassa sulhasensa luo. Alice katsoo häneen päin ja joutuu puristamaan kyntensä kämmenen lihaan pysyäkseen paikoillaan, jottei seuraisi liian nopeasti. Frank ei ole missään näkyvillä; Alice ei huomaa häntä äkkiseltään vilkaistuaan ympärilleen. Luultavasti tämä on jossain juoruilemassa miesten kanssa kuin mikäkin neiti. Alicen tekee mieli tuhahtaa ääneen sille ajatukselle, että Frank ei ole koskaan antanut hänelle paljoa painoarvoa, vaikka Alice on hänen vaimonsa ja kaikin tavoin kunniallinen. Olkoonkin, että hänellä on salarakastajatar, mutta kukaan ei tiedä siitä. Lehdistöllä ei ole siitä asiasta tietenkään käryä, eikä Alice koskaan aiheuttaisi aviomiehelleen tieten tahtoen mielipahaa.
Alice juo nopeasti lopun tonttuviinistään ja asettaa sen ohikulkevan kotitontun tarjottimelle. Siihen jää punainen huulitahra. Alice nappaa mukaansa kirjekuorilaukkunsa ja kieputtelee illallissalin läpi portaikolle.
Sitten hänen takaa kuuluu huudahdus.
"Alice!"
Alicen tekee mieli painaa silmänsä kiinni ja irvistää, mutta hän taikoo sen sijaan huulilleen hurmaavimman hymynsä ja kääntyy kohtaamaan rouva Malfoyn.
"Narcissa!" Alice teeskentelee iloisesti yllättynyttä niin kuin seurapiireissä aina. Hän joutuu nousemaan varpailleen voidakseen suudella Narcissaa kummallekin poskelle.
"En ole ehtinyt juttelemaan kanssasi aikoihin!" Narcissa huokaisee dramaattisesti. Vatsakumpu pingottuu smaragdinvihreän kaavun alta. Narcissa sivelee sitä kuin huomaamattaan, ja Alice riistää katseensa irti tulevasta Malfoyn suvun pojasta.
"Niin", Alice hymyilee, "emmepä tosiaan ole vaihtaneet kuulumisia kuukausiin. Kuinka te voitte, Luciuksen kanssa?" Alice vilkaisee nopeasti portaisiin. Bellasta ei näy jälkeäkään.
"Voi, kiitos oikein hyvin", Narcissa vastaa, "nyt kun odotamme perheenlisäystä niin asiat eivät voisi millään muotoa olla paremmin."
Alice hymyilee niin että sattuu. "Entäs sinä ja... Frank?" Alice huomaa tauon ennen Frankin nimeä, mutta hän on kuin ei huomasikaan.
"Meilläkin menee hyvin – suorastaan erinomaisesti."
Narcissan hymy tuntuu hiipuvan hieman Alicen sanojen johdosta. "Entäs... Miten hedelmällisyysliemet ovat auttaneet?" hän kuiskaa lopun virkkeestä madalletulla äänellä, ja Alice vilkaisee hätääntyneenä ympärilleen. Kukaan ei ole kuitenkaan voinut kuulla, sillä vieraat ovat heistä kaukana ja kukin omalla tapaa kiireisiä. Alice näkee, miten Frank on kumartunut jonkun naikkosen pariin, jonka vasemmassa nimettömässä kiiltelee Luihuisen tuvan symboli.
"Loistavasti", Alice väläyttää parhaimman hymynsä. "Parantajamme sanoi, että on vain ajankysymys ennen kuin saamme kuulla parhaita mahdollisia uutisia."
Narcissa nyökkää vaikuttuneena, muttei kovinkaan iloisena. Hän näyttää jokseenkin pettyneeltä, eikä Alice voi olla ajattelematta, miten tekopyhä nainen Narcissa on. Mutta seura tekee kaltaisekseen. Mustien sisarustrion äiti oli kuulemien mukaan hyvin ankara nainen, eikä Andromedasta oltu kuultu sen jälkeen, kun tämä oli valmistunut Tylypahkasta.
Narcissa on vielä lisäämässä jotakin, mutta Alice keskeyttää hänet mahdollisimman kohteliaasti sanomalla että hänen on käytävä puuteroimassa nenänsä. Narcissa nyökkää ja kääntyy sitten etsimään aviomiestään niin, että topaasikorvakorut heilahtavat.
Yksi asia, miksi Alice ylipäätään ajautui suhteeseen Bellan kanssa oli nimenomaan se, että hän ja Frank eivät olleet kykeneväisiä saamaan perheenlisäystä. Ja se kaikki johtui Alicesta. Tosiasiassa he puhuivat parantajien kanssa, ja nämä sanoivat ettei mitään olisi tehtävissä: he saisivat unohtaa ajatuksen biologisesta perillisestä.
Frank hukuttaa tuskansa sulkemalla Alicen elämästään kokonaan pois, mutta missään vaiheessa kumpikaan heistä ei ole edes maininnut sanaa liitonpurkaminen. Se ei tule kysymykseenkään, eikä pelkästään siksi että kunnialliset puhdasveriset sitoutuvat elämäkseen. He rakastavat toisiaan, Alice ja Frank. Mutta osasyy, miksi Alice rakastaa Frankia on se, että hän tiesi että tulisi saamaan miehen avulla lapsen. Ja nyt kun se oli viety häneltä, niin mitä muutakaan Alice olisi voinut tehdä.
Bella vain oli siinä. Hän oli onneton suhteessaan Rodolphuksen kanssa, sanoi että mies oli sika, jolla ei ollut arvostusta naisia kohtaan. Bella on kaikin tavoin Rodolphuksen yläpuolella. Hän on niin paljon fiksumpi ja kauniimpi sisältä käsin kuin Rodolphus, joka jättää jälkeensä vain mustelmia.
Alice katselee, miten Narcissan selkä loittonee juhlaväen sekaan ja uskaltaa vasta sitten kivuta portaat toiseen kerrokseen. Valoa tuovat vain kynttilät ja kaikkialla on hiljaista. Ovia on joka suuntaan, eikä Alicella ole minkäänlaista aavistusta missä huoneessa Bella mahtaisi olla.
"Bella", hän sihisee varovaisesti, mutta vastausta ei kuulu. Hän potkii korkokengät jaloistaan, jotta ei aiheuttaisi meteliä puisella mahonkilattialla ja lähtee hiipimään sukkahoususillaan käytävää edemmäs. Hän silmäilee ympärilleen ja hänen katseensa osuu vanhaan maalaukseen hänen oikealla puolellaan. Muotokuvassa lukee sen olevan Armand Malfoy, kartanonperustaja. Alice yrittää hiipiä sen ohi mahdollisimman hiljaa, mutta on turha toivo, etteikö alati hereillä oleva muotokuva huomaisi häntä.
"Kas kas, rouva Longbottomko siinä?"
Alice jähmettyy kesken askeleen, mutta kääntyy sitten muotokuvaan päin loihtien jo tutuksi käyneen tekohymyn.
"Minähän se, hauska tutustua, herra", hän niiaa asiankuuluvalla tavalla, ja muotokuva hymähtää.
"Minuun ei ole koskaan tehonneet mielistelyt", kuva tokaisee vain, ja Alice puree huultaan ettei sanoisi jotakin töykeää.
"Mihin olet matkalla? Minun tietojeni mukaan juhlat ovat illallissalissa. Tämä on toinen kerros."
Alice nyökkää, minä vain halusin vähän raitista ilmaa", hän keksii nopean hätävalheen jota katuu välittömästi.
"Vai että raitista ilmaa", muotokuva ilkkuu. Tyypillinen Malfoy – paskiainen. "Ja sitähän saa hyvinkin paljon täällä."
Alice tuhahtaa ja kääntää sitten selkänsä taululle.
"Odota, rouva Longbottom!" Armand sähähtää, mutta Alice ei pysähdy. Hän pyyhältää eteenpäin kuuntelematta, mitä muotokuvalla on hänelle sanottavaa.
Alice kulkee käytävää pitkin hetken eteenpäin, kunnes näkee hiukan raollaan olevan oven, josta kajastaa pieni valonlähde. Hän kurkistaa sisään, muttei näe mitään ensisilmäyksellä mitään muuta kuin suuren kastanjanvärisen silkkilakanaisen sängyn ja takkatulen.
Sitten hänet vedetään sisään huoneeseen äkisti rinnuksista ja ovi pamautetaan kiinni. Hetken aikaa Alice tuntee pelkoa, mutta se hälvenee pian, kun tutut huulet alkavat imeä hänen kaulansa ihoa.
"Bella", Alice huokaisee ja silittää naisen tummia nutturalla olevia hiuksia, "älä säikyttele."
"Mitä sinä pelkäät, armaani?" Bella sihisee vasten hänen solisluutaan ja lipoo sitten kielellään kaulaa vasten erottuvia ääriviivoja. Alice värisee mielihyvästä.
"Mistä sitä tietää, mitä tähän Malfoyden kartanoon on piilotettu”, Alice tokaisee ja henkäisee samoin tein, kun Bella kokeilee kielellään hänen kaulansa sykettä. Hänen sydämensä pumppaa verta jo nyt vimmatulla nopeudelta, ja hän värisee. Bella koskettaa hänen juhlakaavun verhoamaan rintaansa ja hyväilee sitä kankaan läpi.
"Bella", Alice sanoo hengästyneenä, ja tummapiirteinen nainen nousee täyteen pituuteensa.
"Mitä, rakas?" hän kysyy ja näykkii tiensä Alicen leualta suupielelle.
Alice ei ehdi vastata mitään sillä silloin heidän huulensa sulavat yhteen, ja Alicesta tuntuu siltä kuin hän olisi uponnut meren pohjaan niin kuin vähän aikaa sitten Bellan soittamisen johdosta. Kaikki on rauhallista ja hidasta, sumeaakin, vaikka takkatulen loimu yltää hänen silmiinsä. Se kimpoilee Bellan syvän mustasta juhlakaavusta. He luovat varjoja huoneen seinille. Eräs toinen muotokuva selvittää kurkkuaan, ja Bella kapsahtaa irti Alicen huulista.
"Menes muualle siitä", hän heilauttaa sanojensa vastikkeeksi taikasauvaansa. Mies nyrpistää nenäänsä, mutta astuu ulos kehyksistään mennen luultavasti valittamaan muille kuinka hänen sukunsa talo tahrataan kahden naisen välisellä rakastelulla. Alice on varma, että tämän kartanon seinien sisäpuolella on pahempiakin salaisuuksia, ja eikö Merlinkin moneen otteeseen ollut sanonut, että rakkaus ei ole missään muodossa syntiä. Vain sen kieltäminen on.
"Vanha käppänä", Bella mutisee ja syöksähtää sitten takaisin Alicen huulien kimppuun. Hän on lähes väkivaltainen ja edellisen suudelman rauhallisuus on poissa. Alice vastaa haasteeseen parhaansa mukaan ja näykkii takaisin ja lipoo kielellään haavakohdat eheäksi.
Bella alkaa napittaa Alicen juhlakaavun nappeja, mutta turhautuu nopeasti.
"Kirotut..." Hän kaivaa lohikäärmeensydänjuurisen sauvansa takaisin taskustaan ja näpäyttää sitä kerran, miltei laiskasti. Napit sinkoilevat sinne tänne huonetta, ja Alice kauhistuu kuullessaan kankaan repeävän.
"Mitä sinä –"
"En yhtään mitään kultaseni, mistä sinun pitäisi huolehtia", Bella hyssyttää ja nuolaisee sitten huulien korostaakseen seuraavia sanojaan. "Sen voi korjata myöhemminkin. Minä sen sijaan en voi odottaa enää hetkeäkään, minun on saatava maistaa sinua."
Alicen jatkuva kiihotus tuntuu nousevan kokonaan uusi ulottuvuuksiin Bellan sanojen johdosta, minkä Bella kyllä huomaa hänen tunnustellessaan Alicea alushousujen läpi. Alice henkäisee ja puskee jo Bellan sormia vasten, mutta nainen vetäisee ne samoin tein pois.
"Ei vielä. Minä haluan ensin nähdä sinut kunnolla ennen mitään tuollaista", Bella sanoo ja kuljettaa kylmiä pianistisormiaan Alicen kylkiä pitkin rinnoille, joista hän kulkee niiden taakse ja avaa hakaset. Bella hengittää raskaasti suunsa kautta ja kostuttaa huuliaan katsellessaan Alicen paljasta kehoa.
"Olet niin kaunis, Alice."
Alice hymyilee ja koskettaa Bellan kasvoja sivellen tämän poskia.
Tämän vuoksi hän jaksaa vielä huomisen.
Bellan vuoksi. Aina vain Bellan.
Hänen ei tarvitse huolehtia siitä, että hän tulee pian menettämään asemansa puhdasveristen seurapiireissä, hänen ei tarvitse huolehtia siitä että jossain vaiheessa Frank ei enää jaksa, hänen ei tarvitse jaksaa kuunnella Narcissan tekopyhää jutustelua.
Hän voi vain tuntea.
