Makuasioita
paritus: Severus/Remus, tulkinnanvaraisia viboja muistakin
ikäraja: S
genre: perusdraama
sanamäärä: 700
yhteenveto: Monijuomaliemi paljastaa jotain kohteensa syvimmästä olemuksesta.
A/N: Minusta canonillinen “pahojen ihmisten hiuksista tehty monijuomaliemi maistuu vaan pahalta” -meininki oli tosi tympeä veto, personoidun liemen olemuksen pohdiskelu kun tarjoaa niin pahuksen herkullista maastoa kaikenlaisille spekulaatioille. Otsikointi oli taas tolkuttoman karmeaa puuhaa.
Mutta ah ja voi, pitkästä aikaa ficletiä sataseen! Ehkä se murheenkryyni valmistuukin joskus, jos saan kirjoitettua siihen muutakin kuin pelkkiä jatkiksia
Täyttää sanan
maku. Täällä Fifissä teksti on myös osa OTPkymppiä.
Kun Severus keittää ensimmäisen kerran monijuomalientä ihan vain kokeeksi ja heittää sinne Leonius Mulciberin hiuksen, kokonainen uusi maailma avautuu hänen aisteilleen — sakea, kuranvärinen juoma muotoutuu paljastamaan jotain kohteensa syvimmästä olemuksesta, se kertoo omalla maagisella kielellään sieluista huolella rakennettujen imagoiden takaa.
Leoniuksen julkeaa hedonismia huokuva liemi muistuttaa punaviiniä niin väriltään kuin voimakkaalta tuoksultaankin, maku puolestaan tuo mieleen mustan pippurin. Paksu ja paakkuinen liemi kasaantuu ensin kielelle, tarttuu sitten kitalakeen sekä kurkkuun, ja miltei pureskelua vaativaa juomaansa tuskaisesti niellessään Severus hetken aikaa uskoo jo tukehtuvansa.
Peiliin katsominen tuntuu kumman irvokkaalta, lähestulkoon riettaalta, niiden kasvojen koskettaminen liemiaineiden tahraamin käsin lähentelee jo häväistystä.
Sen ensimmäisen menestyksekkään testin jälkeen uteliaisuudelle on liiankin helppoa antaa niin pikkusormi kuin lopulta koko käsivarsikin, aina olkapäätä ja hartiaa myöten. Oman makuusalin tupatoverit ovat tietysti kaikkein vaivattomimpia koekaniineita, tarvittavat hiukset voi poimia suoraan petivaatteista, vaikka jälkikäteen se ei enää tunnukaan kovin hyvältä vedolta — Severus ei kykene enää koskaan katsomaan Johnny Averya samalla tavalla silmiin maistettuaan pilaantunutta perunalaatikkoa muistuttavaa lientä.
Repertuaarin ulottaminen kauemmas tuottaa jo hivenen enemmän hankaluuksia, joskaan ei aivan ylitsepääsemättömiä, ja viimeisen kouluvuoden kuluessa Severus tutustuu tupalaisiinsa tasolla, joka pysyy valtaosalle vieraana koko heidän elämänsä ajan. Regulus Mustan liemi on yhtä tummaa kuin hänen kohtalokas nimensäkin, mutta makua sillä ei ole; se soljuu suun halki kuin vesi, kai liemen ulkomuoto yrittää hämätä nauttijan aisteja väkevällä värillään. Edward Wilkesin hius muovaa liemen laihaksi teeksi, Barty Kyyryn aromista puolestaan on mahdotonta saada selkoa, se on yhtä aikaa äitelää ja karvasta ja kaikkea siltä väliltä. Puistattava jälkimaku viipyy suussa aina seuraavaan päivään asti.
Kartoitettuaan huolella luihuisten makupaletin Severus saattaa tehdä valistuneita arvauksia myös Tylypahkan muista oppilaista, sitä perusteellisemmin kohti totuutta hän ei monien kohdalla edes halua kurkottaa — James Potterin liemen on pakko haista hikiseltä treenikassilta, Sirius Musta taas varmasti toisi aromeillaan mieleen edellisenä iltana juodun sekä ylenannetun absintin. Peter Piskuilanin liemen Severus epäilee muistuttavan väljähtänyttä soodaa, ja Remus Lupinin...
Niin. Entä Remus Lupinin?
Severuksen katse ei jatka kulkuaan Lilyyn. Ei enää. Sille tielle astumista ei edes harkita, hän on kieltänyt jo aikoja sitten itseltään kaiken sellaisen, on siis parempi edelleen tuijottaa Lupinia. Intensiivisesti. Ja mitä pidempään Severus katselee, sitä mahdottomammalta liemen mielessä visioiminen muuttuu.
Olisiko se teennäisen makeaa? Olisiko se väritöntä ja hajutonta, mautontakin? Vai tuntuisiko liemessä vaara, maistaisiko juoja pedon kaikkine alkukantaisine vietteineen?
Jotkut arvoitukset eivät päättelemällä ratkea. Silloin on pakko siirtyä käytännön toimiin, ahnaan utelias mieli ei ennen vastauksen saamista tyynny.
Remus Lupin on salailun mestari, liukas liikkeissään ja taitava katoamaan väkijoukoista, painumaan piiloon varjoihin ennen kuin kukaan keksii häntä vielä edes kaivata. Kenen tahansa muun hiuksen käsiinsä saaminen vaikuttaa lastenleikiltä Lupinin tavoittamiseen verrattuna.
Severus siirtyy pulpetti kerrallaan lähemmäs Lupinia taikuuden historian tunneilla, mutta vaikka hän tuijottaakin sen kirotun elukan niskaa koko kevätlukukauden, hän ei onnistu havaitsemana yhden yhtä irrallista suortuvaa. Hän kulkee Lupinin perässä tähtitorniin ja sieltä pois, tarkkailee tämän liikkeitä suuressa salissa, nousee kirjastossa tutkimaan hyllyjä samaan aikaan Lupinin kanssa. Muutamalla ensimmäisellä kerralla Lupin ei kiinnitä siihen mitään huomiota, mutta kuvion toistuttua tarpeeksi monta kertaa tämä alkaa selvästi epäillä jotain.
Heidän katseidensa kohdatessa susi lammasten vaatteissa hymyilee. Severus vastaa siihen tuhahtamalla ennen kuin kääntyy pois.
Joskus heidän olkansa miltei hipaisevat toisiaan heidän kulkiessaan toistensa ohi, eikä Severus siltikään onnistu löytämään edes yhtä ainutta hiusta. Joskus hän miettii, siistiikö Lupin vaatteensa irtokarvoista oikein erityisellä huolella.
Kun viimeisetkin kokeet on käyty lävitse, kukaan ei halua enää viettää aikaansa sisätiloissa, alkukesän lempeän auringon lämmittämä piha tuntuu paljon houkuttelevammalta. Koulun käytävät ovat iltapäivällä hiljaiset, yksin kulkevan Lupinin jokainen askel kaikuu kielien pian koittavasta täydellisestä autioitumisesta, ja Severus hiipii perässä niin äänettä kuin vain kykenee. Tämä on hänen viimeinen tilaisuutensa, hän on valmis vaikka repimään sen saamarin hiuksen suoraan Lupinin päästä saadakseen viimein kaipaamansa vastauksen. Toivon mukaan he eivät tapaa enää koskaan uudestaan.
Lupin menee kirjastoon, painuu suoraan sinne pölyisten hyllyjen väliin, juoksuttaa kättään pitkin nahkakantisten kirjojen riviä. Jossain kaukana tikittävästä kellosta huolimatta aika tuntuu pysähtyneeltä, kuin koko maailma koostuisi pelkistä vanhoista pergamenteista ja raukeasta lämmöstä, joka on kietonut kirjaston unettavaan otteeseensa. Lupin ei vaikuta edes yllättyneeltä nähdessään Severuksen, katsoo vain häntä varovaisesti hymyillen ja jatkaa matkaansa pois valon piiristä, kohti Kiellettyjen Kirjojen osaston hämärää.
Vaikka Severuksen sormet lopulta Lupinin tukan tavoittavatkin, hän ei muista ottaa hiusta, eikä se haittaa, ei sillä ole väliä, hänelle kyllä selviää ilman monijuomalientäkin, miltä Remus Lupin maistuu.
