Author: culliina
Characters: Lindir, Elladan
General: K7
Genre: fluffy
Warnings: -
Disclaimer: Taru sormusten herrasta haltioineen kuuluu J.R.R. Tolkienille enkä saa tästä rahallista korvausta.
Pullollinen onnea, jos sallitte
Kun Lindir palasi tulisaliin, oli se jo melkein tyhjä. Juhlien riehakas sävy oli muuttunut hartaammaksi, täyteen kaunista kaipuuta, pullolleen muistoja ja toiveita. Lindir istui tulen äärellä, välistä laulaen hiljaa, välistä kuunnellen. Kaukaiset maat, kauniit hetket, ne valtasivat nuoren haltian mielen ja sydämen.
Tulta katsellessaan ja sen lämmössä Lindir tunsi elämän, tunsi sen painon ja ikuisen suuruuden. Sen painon, jonka alla Suuret olivat taistelleet, jonka puolesta monet kaatuneet, jonka seurauksena kaikki syntyneet. Josta vain itse Valar olivat osattomat, johon kaikki elävä oli siunauksella kahlittu.
Huolimatta liekistä, hän oli tässä, nyt. Elämän liekki, se paloi yhä. Silti hän kulki kuolemassa, tuntemattomilla mailla. Tuhoava liekki, se nieli maailmaa ja oli vain ajan kysymys, milloin se kasvaisi kaikkea muuta suuremmaksi. Milloin itse kuolemakin katoaisi liekkimereen, elämän ja tuhon hornaan, sisään maailmaan. Halujen maailmaan, jossa milloin sydän, sielu, uskollisuus, tahto veti mukanaan, kasvatti liekkiä.
Äkkiä Lindir nousi. Musiikki oli jo melkein hiipunut pois, samalla kun ilta-aurinko laski vuorten taa ja syvä varjo syntyi lepäämään laakson päälle. Hän käveli hitaasti ulos salista, käveli vain, antoi jalkojensa viedä. Vaikka koko maailma olisi osoittanut hänelle tien, hän ei olisi sitä nähnyt. Illan varjo oli laskeutunut hänen päälleen, auringon viime säteet sokaisseet. Hän kulki, kulki maailmassa sen ulkopuolella. Hän koputti oveen ja odotti.
”Hei”, Elladan tervehti vierastaan yllättyneenä. Hän oli lähtenyt juhlasta muusikkoa aiemmin ja oli jo aikeissa panna maata.
Lindir vilkaisi vanhempaa miestä tutkimattomin silmin. ”Hei”, hän mutisi ja käveli hiljalleen sisään ohi hämmentyneen kaksosen. Hän istuutui sohvan laidalle ja risti kätensä polville, tuijotti kaukaisin silmin alaviistoon. Elladan katseli haltiaa edelleen hämmentyneenä ja hiljaa sulki oven. Hänen katseensa vaelsi Lindirin kasvoista tämän tuijottamaan sängynaluseen ja takaisin.
”Voinko jotenkin auttaa?” hän kysyi kohotellen käsiään neuvottomana. Lindirin käytös ei vain ollut normaalia.
Lindir katsoi häneen tutkivin silmin. ”En minä tiedä, ehkä. Ehkä joskus tai jos nyt, toivoisin sinun jo sen tehneen. Tai jos sen jo teit, niin valitettavasti et.”
Kummallinen vastaus hämmensi Elladania entisestään ja hän käveli istumaan haltian viereen sohvalle, laski kätensä tämän olalle ja katsoi syvälle silmiin. Lindirin katseessa ei näkynyt hulluutta, ei valoa, muttei liioin pimeääkään, ei iloa eikä surua, vain ajatuksia ja kysymyksiä, heijastuksia maailmasta. Syvällä sielussaan kyti toivon liekki, sama liekki, joka yhä eli kaikkien Keski-maan haltioiden sydämissä.
”Ehkä voin”, Elladan vastasi tovin kuluttua, ”ehkä. Mutta onko sillä väliä? Voin kertoa sinulle Suurten tarinoita läntisistä maista, voin pyytää sinulle paikkaa seuraavasta laivasta. Mutta tarinoita voit kuulla milloin vain, ja paikka sinulle on jo. Voin istua kanssasi ja odottaa tai voin lähteä ja jatkaa elämää. Mutta voit istua myös yksin tai muiden kanssa, voit jatkaa elämääsi laaksossamme tai voit vaeltaa kauas ja elää siellä. Voinko siis auttaa sinua?” Hiljaisuus täytti huoneen, sama hiljaisuus, joka joka ilta valtaa maailman ennen yön heräämistä.
”Ei”, Lindir vastasi hiljaa, ”et voi. Et voi tuoda länttä luokseni ja vaikka voisit, et voi poistaa kaipuuta sydämestäni. En tahdo länteen, tahdon elää. Voit elää kanssani laaksossa tai vuorilla, mutta et voi saada minua elämään.”
Elladan tarttui punapäätä kädestä ja johdatti hänet ulos puutarhan tuoksuun, tähtien alle. Ikuisuus loisti heidän yllään, nykyisyys vaelsi paljaiden jalkojen alla. Elladan pysähtyi puiden keskelle ja laski kätensä Lindirin olkapäille.
”Olet tässä”, hän kuiskasi.
Niin Lindir oli, siinä, siinä hetkessä ja ajassa, siinä muistossa, toivossa ja kaipuussa. Siinä vain, ikuisuuden ja olevan välissä. Hän oli siinä, katsoi, odotti, ja näki maailman ympärillään puhkeavan yöhön tähtien alla, siunatussa kauneudessa.
Hän katsoi Elladaniin ja näki tämän tutkivat silmät. Nuo silmät, kuin suoraan isänsä, katsoivat nähden muutakin kuin nähtävää. Ne tiesivät, niistä loisti nuoruuden viisaus. Sillä vaikka Elladan oli nuori, hän oli itsensä Elrondin poika ja kasvanut siunattujen tähtien alla. Ja hän oli nähnyt maailmaa, jonne näiden tähtein valo ei loistanut, nähnyt yön varjon pimeyden ja liekin toisen puolen, tutkinut maailmaa. Ja nyt tuo viisas olento katsoi Lindiriin syvillä silmillään, näki ja näytti.
Ymmärrys ei ollut ainoa tunne, joka Lindirin valtasi valon kauneuden täyttäessä tämän mielen. Luottamus ja voima ympäröivät hänet, hitaasti valuivat sisään jokaisesta epävarmuuden nakertamasta kolosta. Maailman kauneus tuntui olevan läsnä, ei vain hänessä tai laaksossa, vaan kaikessa olevassa, valossa ja varjossa. Elämä oli tässä.
