Nälkä
fandom: D.Gray-Man
paritus: Lenalee/Komui
ikäraja: S
genre: hämärä draama, romance
varoitukset: insestiä
yhteenveto: Ei hän mitään tarvitse. Niin hän itselleen vakuuttelee.
A/N: Menee täällä Fifissä ficlet-pakkaan. Otsikon keksiminen oli taas infernaalisen vaikeaa, ja vaikkei puoliväkisin annettu nimi nyt oikein omaa silmää miellytäkään, pidän ajatustasolla siitä, miten se sävyttää koko ficin uudestaan.
Lenaleella ei ole poikaystävää, ei ole koskaan ollutkaan. Suojelevainen, omistautuva veli hänellä sen sijaan on.
Hän ei ole koskaan suudellut, ei juoksuttanut käsiään pitkin lämmintä kehoa ihan vain kaikkialta koskettamisen ilosta, ei edes vaatteet päällä, hän ei ole milloinkaan tanssinut kenenkään kanssa. Joskus hän aprikoi, miltä kaikki sellainen mahtaisi tuntua — ihan vain kuriositeettina siis, ei hän mitään varsinaisesti kaipaa. Ei hän mitään tarvitse. Niin hän itselleen vakuuttelee.
Mielikuvissa luonnosteltu mies hänen lähellään on pitkä ja tumma, vahva sellaisella herkällä tavalla, kauniskin.
Sen tarkemmin Lenalee ei tohdi edes sielunsa silmin katsoa. Turhien mietteiden loputtoman pyörittelyn sijaan hän mieluummin keittää Komuille kahvia, ja vaikka se maistuukin Lenaleen mielestä kaikkien valmistamana aivan samalta, hän uskoo veljen väitteeseen, että vain hän osaa tehdä siitä täydellistä.
Toisinaan Lenalee näkee edelleen niitä painajaisia, joissa hän on yksin vieraiden käsissä, sidottuna, vangittuna. Herättyään hän istuu pitkään pimeässä yrittäen koota itseään, hän ei ole enää mikään avuton pieni tyttö, ei hänen sovi mennä veljensä luokse keskellä yötä vain siksi, että sattui näkemään pahaa unta.
Vain harvoin hän ehtii antaa periksi, kun Komui on jo hänen ovellaan.
Aikoinaan Komui saattoi nukahtaa tuoliin tai lattialle valvottuaan Lenaleen unta tarpeeksi kauan. Lenalee ei muista, milloin se vaihtui vuoteen jalkopäädyksi, eikä sillä kai niin väliä — näin on parempi, paljon parempi, näin veliparka säästyy epämukavuudelta edes hieman.
Komui ei koskaan havahdu siihen, kun Lenalee tönii hänet lempeästi makuulle, jakamaan kanssaan tyynyn ja peiton ja ainoastaan yhdelle ihmiselle tarkoitetun tilan. Veli on lämmin ja turvallinen, eivätkä vanhat painajaiset mahdu kuvaan niin ahtaasti levätessä. Joskus Komui kiertää unissaan kätensä Lenaleen ympärille, joskus taas Lenalee painautuu veljen selkää vasten pidellen vuorostaan häntä sylissään.
Komuin niska tuoksuu hielle ja kahville.
Kaikkein parhaita ovat ne hetket, kun he ovat kahden.
Kun joku muu tulee odottamatta paikalle, on saapujalla tapana nolostua. Jotkut sekoittavat sanansa, toiset astuvat harhaan. Osa pysyy tyynenä, heidän hämmennyksensä ei näy, mutta kaikille on silti yhteistä tapa, jolla he kääntävät katseensa pois.
Lenalee tietää, ettei sen kolmannen osapuolen kuuluisi olla se, joka joutuu häpeän valtaan ja joka on vaikeimmassa asemassa, mutta hän ei jaksa välittää. Juurikaan.
Mikään hänen elämässään ei ole ollut normaalia enää pitkään aikaan.
Lenalee ei milloinkaan kysy, millaista tulevaisuutta Komui oli silloin aikoinaan itselleen suunnitellut. Mitä hän olisi tehnyt, ellei Mustaa Kiltaa olisi sillä tavoin tuotu kuvioihin; mitä hän olisi valinnut, jos valintoja todella olisi ollut mahdollista tehdä.
Liittyessään Killan riveihin Komui on ollut vanhempi kuin Lenalee on nyt. Jokaisen kuluvan vuoden myötä Lenalee ymmärtää entistä paremmin, miten paljon sisarta seuratakseen Komuin on täytynyt jättää taakseen. Lopullisesti. Tuosta hylätystä entisestä elämästä ei näy tai kuulu jälkeäkään, ei ainuttakaan viitettä yhtään missään, kaikki rivien välitkin on pyyhitty puhtaiksi moisista muistoista.
Kuin mitään muuta ei olisi koskaan ollutkaan. Kuin tässä kaikessa olisi kyse kutsumuksesta.
Lenalee ei ymmärrä, miten Komui pystyi siihen. Miten hän pystyy siihen edelleen. Eikä hän tiedä, miten itse suoriutuisi sellaisesta, mikäli joskus täytyisi. Tietysti hän sen tekisi, kulkisi veljensä perässä aina maailman ääriin ja takaisin, eivät muut vaihtoehdot olisi edes mitään oikeita vaihtoehtoja.
Mutta silti —
Ottaen huomioon sen, miten tiiviisti Komui saattaa sisareensa ripustautua, hän on liikuttavan hämillään ja ennen kaikkea varovainen koskettaessaan Lenaleeta tämän omasta pyynnöstä. Vyötäisillä lepäävä käsi vapisee niin, että Lenalee tuntee niin tasaisen värinän kuin satunnaiset säpsähdyksetkin hänen painautuessaan aavistuksen lähemmäs. Ja hetken kuluttua vielä vähän lähemmäs.
Hän ei missään vaiheessa lakkaa pelkäämästä, että veli astuu hänen varpailleen, vaikka Komuin askeleet eivät horjukaan. Lenaleen käsi valuu vähitellen olalta alemmas, ja vaikka puoli onkin väärä sydämen sykkeen tuntemiseen, hengityksen tahtiin kohoileva rintakehä riittää. Näin alkuun.
Nyt Lenalee on tanssinut jonkun kanssa. Ja vaikka se olikin pelkkä haparoiva valssintapainen hämärtyneessä työhuoneessa, lupaus seuraavasta kerrasta annettiin jo, tavallaan ainakin — niukoin sanoin, silmiin katsomatta, painokkaat hiljaisuudet siinä puhuivat kaikista eniten eikä ajankohtakaan ole tiedossa, mutta tapahtumaan se tulisi.
Pian.
Ja nyt kun yksi kohta voidaan pyyhkiä pois listalta asioista, joista Lenaleella ei ole mitään kokemusta, hänen nälällään on viimein lupa kasvaa, valita seuraava vatsanpohjaa kihelmöivä tehtävä täytettäväksi, kenties seuraavaksi jotain hieman vaikeampaa.
