A/N: Lol. Kai mä sitten voin laittaa tämän tännekin, kun sain sen jopa betautettua. Kirjoitin tämän, koska halusin PWP:n, mutta ei se ihan mennyt niin. Spoilaa BD:tä!!! Muistin väärin, että Aro ei pysty lukemaan ajatuksia muuta kuin koskettamalla kohteen kättä, mutta ei se niin mennytkään tai en tiedä menikö. Kukas siitä välittää.
En halunnut kumminkaan muuttaa sitä tähän toisin, joten tämä on sitten AU sen osalta. Mä nyt jotain kautta päädyin sellaiseen päätelmään, että Aro, Marcus ja Caius eivät ole veljeksiä keskenään kuten ennen luulin.
Tähän vaikutti kai se, että jossain sanottiin, että Marcus rakastui Aron sisareen, joka siis ilmeisesti ei ollut Marcuksen sisar.
Mutta kukas siitäkään välittää, eihän tämä nyt niin tarkkaa ole.
Kiitos
Nappelille betauksesta.
Otsikko: Yhteistyön edellytys
Kirjoittaja: Liz
Beta: Nappeli
Genre: Draama, one-shot, kyl tästäkin sen parodian löytää haha
Ikäraja: K-16
Paritus: Aro/Caius, (Aro/Sulpicia, Caius/Athenodora)
Tekijänoikeus: Stephenie Meyer omistaa hahmonsa ja maailmansa ja minä kunnioitan sitä enkä yritä varastaa sitä häneltä.
Varoitus: Seksiä kahden miehen välillä! Hui!
Yhteenveto: Caius on vihainen Arolle siitä, että verilöylyä ei syntynytkään ja hänen mielessään käy perinteisiä ajatuksia. Aro, tuntien Caiuksen ajatukset, hieroo sovintoa myös varsin perinteisin keinoin.
Yhteistyön edellytysCaius kykeni tuskin uskomaan sitä vieläkään. Hänelle oli ollut päivänselvää, että Marcus äänestäisi miten äänestäisi, mutta että Aro jälleen... että Aro olisi sitä mieltä, että he palaisivat tyhjin käsin. Ja mokoma juttu vain niin mitättömän asian kuin kasvojen säilyttämisen takia! Kuka siitä välitti! Ja säilyivätkö heidän kasvonsa muka, jos he perääntyivät kuin pahaiset pelkurit? Pelkurit tosiaan. Sitä Aro pohjimmiltaan oli.
Caius ei pelännyt ajatella sitä. Tavallaan hän viihdytti sillä itseään, kun muuta ei ollut jäljellä, vaikka tämä ajatus oli sellainen, jota hän ei koskaan toteuttaisi. Siksi kai hän sitä ajattelikin. Hän näki silmissään itsensä ja itselleen uskolliset joukkonsa taistelemassa Aron joukkoja vastaan. Siitä syntyisi kuolemaa. Sitä hän oli kaivannut nähdä juuri äsken katsellessaan yhdistyneiden klaanien rivistöjä, jotka olivat kaivanneet kipeästi harvennusta. Mutta Aro oli äänestänyt häntä vastaan. Se ei ollut uusi asia, mutta joka kerta se tuskastutti ja suututti Caiusta yhtä pahasti. Se oli henkilökohtainen loukkaus hänen arvostelukykyään kohtaan.
Koko paluumatkan ajan hän ajatteli kapinaa ja yksinvaltiutta. Hän voisi kenties murhauttaa Marcuksen, josta oli nykyään enää harvoin oikeasti hyötyä neuvottelutilanteissa tai muissakaan ja hän voisi yrittää puhua puolelleen Janen ja muita voimakkaita taistelijoita. Heidän avullaan hän voisi todella kukistaa Aron ja hallita aivan yksin. Tai niin yksin kuin hän Marcuksen kanssa olisi, mikäli ei sittenkään tappaisi tätä vaan ainoastaan Aron.
Henkilökohtaisten tappioiden hetkinä Aron tappamisen ajatus houkutti kovasti. Kun he pääsivät takaisin Volterraan ja linnoituksensa suojiin, Caius seurasi välittömästi Aroa, tämän vaimoa ja tämän seurassa iän ikuisesti kulkevia henkivartijoita tämän loisteliaisiin yksityishuoneisiin asti. Aro huokaisi hieman liian teatraalisesti. Sulpicia mulkoili Caiusta suorastaan tappavasti, mutta Caius ei välittänyt. Hänen ajatuksensa keskittyivät vain Aroon. Aro viittasi yhdellä vaivattomalla ja salamannopealla kädenliikkeellä kaikkia muita poistumaan. Tyytymättömyys poistuvan Sulpician kasvoilla syveni, ja Caius tunsi siitä synkkää iloa. Hän ei ollut ainoa, jota Aron toiminta ei tyydyttänyt.
"Otat tämän liian vakavasti, Caius. Tämä ei ole loppu vaan ainoastaan pieni hengähdystauko. Heillä on nyt niin paljon voimaa, että meidän on käytettävä älyämme voiton saavuttamiseksi", Aro sanoi rauhallisesti ja kepeästi kääntyessään hänen puoleensa.
"Teimme itsemme naurunalaisiksi!" Caius murahti vastaukseksi.
"Parempi naurunalaisena kuin kuolleena, Caius." Aro levitti kätensä ja kohautti olkapäitään huvittuneena. "Se vasta olisikin meidät naurunalaisiksi tehnyt."
"Joten nyt me vain odotamme aikaamme ja pyörittelemme peukaloitamme?" Caius kysyi tympääntyneenä. Hän olisi todella halunnut nähdä Cullenien tuhon. Se klaani kävi hänen hermoilleen. Heidän väliset suhteensa olivat hermostuttavia, vahvoja ja sitkeitä, vaikkei heillä näyttänyt olevan Chelsean kaltaista suhteita ylläpitävää tekijää. Kuinka he tekivät sen? Marcus oli sanonut, etteivät heidän rivinsä juuri rakoilleet.
Aro otti askeleen lähemmäksi Caiusta epäilyttävä hymy huulillaan.
"Nämä kortit on pelattava oikein", tämä totesi yhä lempeämmin, mutta katse tämän silmissä oli pohtiva, kiivas ja laskelmoiva. Caius tiesi, ettei tätä miellyttänyt yhtään sen enempää kuin häntäkään Cullenien voimistuminen tai heidän väliensä uskomaton eheys. Eivätkä he edes tavoitelleet valtaa! Miten se oli edes mahdollista? Sellaiset ominaisuudet ja lahjat kunnianhimottomilla käyttäjillä! Se oli ironista ja teki Caiuksen erittäin epäluuloiseksi.
"Ja oikea pelaaminen tarkoittaa, että me odotamme heidän voimistumistaan tekemättä yhtään mitään?" hän sihahti tuskin huuliaan liikuttaen. Tämä keskustelu olisi käyty nopeammin, jos hän vain olisi jakanut ajatuksensa Aron kanssa tarttumalla tämän käteen, mutta hän ei halunnut. Ei aivan vielä. Eikä Aro pyytänyt. Tai vaatinut. Ei ainakaan vielä.
"Jos muistan oikein aiemmat ajatuksesi, sinäkään et ollut aivan noin peloton
ihmissusien edessä", tämä henkäisi huvittuneena laskiessaan oikean kätensä Caiuksen mustan kaavun peittämälle vasemmalle käsivarrelle ja puristaessaan sitä. "Me nujerramme heidät vielä. He eivät tahdo taistelua ja se koituu heidän turmiokseen."
"Et voi olla varma siitä", Caius huomautti yrmeästi. Hän tiesi, mitä Aro oli tekemässä ja mitä tämä aikoi ja hänen olisi pitänyt vihastua siitä lisää, mutta hän pysyi paikoillaan. Aivan niin kuin hän aina antoi tämän tarttua hänen käteensä ja lukea halutessaan hänen ajatuksensa. Totuus oli, ettei hän voinut oikeastaan kieltää mitään, mitä Aro halusi. Hänen osakseen jäi vain voimaton kiukuttelu, joka ansaitsi hänelle nämä yksityiset hyvityksen hetket.
"Totta, mutta en aio antaa meidän tuhoutua." Aron silmät välähtivät merkityksellisesti. Niin, tämä ei antaisi Volturien tuhoutua, vaikka se vaatisi kaiken muun - ja kaikkien muiden - tuhoamista. Caius piti siitä, vaikka se ei tarkoittanut, että hän olisi ollut turvassa, mutta Arolla oli tapana saada tahtomansa. Tämä oli sitkeä ja häikäilemätön. Caius piti siitäkin.
"En minäkään", hän ärähti ja huokaisi vuorostaan itse liioitellusti Aron laskiessa toisen kätensä hänen olkapäälleen ja puristaessaan sitä kuin olisi kannustanut häntä. Caius oli nyt täysin tämän otteessa eikä pyristellyt vapautuakseen. Hän tiedosti liiankin hyvin oman ruumiinsa äkilliset tarpeet ja lävitseen kulkevat värähdykset yrittääkseen kieltää niitä tai paeta niiltä.
"Sittenhän asia on täysin selvä", Aro sanoi järjettömän iloiseen sävyyn, ja Caius vain tuijotti voimatta liikkua. Hän katseli, miten Aron sormet liikkuivat hänen kaapunsa hihalla ja kiipesivät kevyesti mutta hitaasti sitä pitkin ylöspäin. Värähtely hänen sisällään kiihtyi, mutta silti hän seisoi paikoillaan järkähtämättä.
"Olet yhä vihainen", Aro totesi huvittuneesti ja yllättymättä. Tämä irrotti otteensa Caiuksen olkapäästä ja otti hänen kätensä omaansa. "Erittäin vihainen. Ajattelit jälleen tappamistani. Olen hyvin surullinen siitä, Caius."
Caius tuhahti sanomatta ääneen mitään. Arolla oli tavanomaisen mukaisesti omituinen tapa osoittaa surullisuuttaan hänelle hymyilemällä ja näyttämällä hilpeältä, mutta mikä hulluinta, se toimi. Aro sai hänet tuntemaan hienoista syyllisyyttä mietteistään, mutta ei tarpeeksi.
"Antaisitko anteeksi tuottamani pettymyksen, jos saisit... hmm... sanotaanko seuraavat sata yötä jakamattoman huomioni?" Aro kysyi laskien katseensa kuin olisi häpeillyt tekojaan, mutta hymy ja hilpeys säilyivät. Tämän sormet olivat nyt saavuttaneet Caiuksen hihan yläosan ja alkoivat laskeutua alaspäin sitä pitkin.
"Koko vuoden", Caius vastasi yrittäen säilyttää mielenmalttinsa ja kuulostaa vaativalta. Hän veti kätensä pois Aron kädestä, jottei tämä lukisi hänen ajatuksiaan ja jottei tämä tietäisi, miten kiihtynyt...kiihottunut hän oli pelkästä ajatuksesta. Hän tuhahti itsekseen. Niin kuin Aro ei muka olisi tiennyt sitä ilman ajatuksenlukuakin. Niin kuin tämä ei olisi suunnitellut sitä jo etukäteen ja hallinnut koko ajan häntä täydellisesti.
"Sulpicia tulee vihaiseksi, ystäväiseni."
"Onko siinä mitään uutta?" Caius tiedusteli kärsimättömänä. Tämä lyhyt leikki alkoi jo riittää hänelle. Se, mitä hän enää tarvitsi, oli merkki. Lupa käydä toimeen. Tosiasiassa hän olisi tietysti pakon edessä pystynyt seisomaan paikoillaan jopa muutaman viikon, ehkä kauemminkin. Volturit eivät olleet tunnettuja heikkoudestaan ja hänen itsekurinsa oli aikojen saatossa kehittynyt, mutta hän oli joka tapauksessa luonteeltaan malttamaton. Nyt ei oltu pakkotilanteessa.
"Olkoon menneeksi. Koko vuosi on sinun", Aro vastasi äänellä, joka antoi ymmärtää, että kyseessä oli valtava myönnytys, vaikka Caius oli melko varma päinvastaisesta. Se sai hänet manailemaan itsekseen. Hänen olisi pitänyt vaatia vähintään tuhatta yötä vuoden sijaan.
"Tyytyväinen, ystäväiseni?" Aro kohotti kulmiaan kiusoittelevasti. Tämän sormet lakkasivat liikkumasta Caiuksen kaavun hihalla. Se oli odotettu merkki.
"En vielä,
ystäväiseni", Caius murahti ja hänen lävitseen kulki niin voimakas värähdys, että se oli melkein kuin kouristus. Vahvimpana se tuntui hänen jalkojensa välissä. Edes Athenodora ei saanut sellaista reaktiota hänessä aikaan. "Ehkä vuoden jälkeen", hän mutisi painaessaan itsensä voimalla Aroa päin ja pusertaessaan huulensa tämän puoliavonaisille, odottaville huulille ja suudellessaan tätä. Hän tunsi itsensä aivan vasta muutetuksi villiksi vampyyriksi, jolla ei ollut hitustakaan itsekontrollia ja jota ajoi eteenpäin pelkkä ruumiillinen himo. Jos vihollinen olisi nyt hyökännyt Volterraan, hän ei olisi ollut varma olisiko siltikään pystynyt lopettamaan. Mutta hän ei ollut suinkaan ainoa, jonka himo oli ottanut valtaansa. Hän tunsi, kuinka Aron kädet raastoivat hänen vaatteitaan ja kuuli kuinka ne repeytyivät rikki tämän kiivaissa otteissa. Tämän kädet hyväilivät villeinä häntä kaikkialta minne ylettivät. Ne olivat yhtä kärsimättömiä ja omistavia kuin hänen omansa. Caius oli tyytyväinen huomatessaan, ettei ollut ainoa, joka oli tuntenut kaipausta. Nyt hän oli tavallaan tyytyväinen, että Aro oli vihastuttanut hänet äänestyksellään. Viime kerrasta oli yli vuosisata aikaa. Tästä tulisi hyvä vuosi.
Caius paiskasi Aron kohti vuodetta tietäen, ettei sillä olisi mitään mahdollisuutta säilyä ehjänä. Kun he iskeytyivät vasten sen tukevaa, paksua kullattua päätyä, se halkesi ja vuode painui pituussuunnassa hieman kasaan. Caius ei välittänyt, Aro nähtävästi vielä vähemmän, sillä tämän kädet kietoutuivat Caiuksen kaulan ympärille ja vetivät vaativasti uudelleen suudelmaan. Caius ei tiennyt tarkalleen kauanko se kesti, mutta hän arvioi kokemuksesta, että parisenkymmentä minuuttia. Ja koko sen ajan hän oli hyvin tietoinen heidän molempien tuntemasta kasvavasta paineesta alavatsan seudulla.
Lopulta hän ei kestänyt enempää vaan katkaisi suudelman tietäen, ettei Aro tekisi sitä. Hänen liikkeensä oli niin raju, että hän lennähti suoraan vasten takaseinää. Hänen itsehillintänsä oli ehkä loppuun asti hiottua, mutta se ei koskaan saavuttaisi Aron tasoa. Aro olisi voinut jatkaa suutelua koko yön, vaikka olisi koko ajan tuntenutkin tuskallisen tarpeen haaroissaan. Vaikka se olikin yksi tämän tavoista osoittaa oma paremmuutensa Caiukselle, Caius ei välittänyt siitä. Hän ei tuntenut siitä tällä kertaa kateutta eikä katkeruutta. Hän oli keskittynyt tuntemuksiinsa ja ruumiinsa tarpeisiin. Hän tarvitsi Aron kokonaan ja hän ottaisi tämän. Hän ottaisi tämän joka ikinen yö koko tulevan vuoden ajan, ja vuosi olisi hänelle aivan liian lyhyt.
"Rentoudu, Caius. Meillä on riittävästi aikaa", Aro tokaisi huvittuneena ja nojautui taaksepäin kasaan painuneessa sängyssä levittäen jalkansa rentoutuvan alistuvasti - niin kuin maailmanvaltias. Ei maksanut vaivaa vaihtaa huonetta ja vuodetta - sekään ei olisi luultavasti pysynyt ehjänä. Caius päästi murahduksen kurkustaan ennen kuin loikkasi takaisin Aron luo vuoteelle.
"Aikaa ei ole ikinä riittävästi, niin kuin ei verilöylyjäkään, Aro", hän vastasi äreästi.
"Jos verilöylyjä olisi enemmän, olisi vielä vähemmän tätä", Aro hykerteli vastaukseksi. Sekin oli käynyt Caiuksen mielessä. Hän oli miettinyt, oliko Aro useinkin ollut eri mieltä hänen kanssaan vain aiheuttaakseen hänen tyytymättömyytensä ja saadakseen jonkin syyn lievittää ja hyvittää sitä. Jos oli, hän ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt olla siitä kiitollinen, iloinen vai vihainen. Mutta luultavasti hänen olisi pitänyt olla vihainen. Kuluvan vuoden aikana hän ei siitä huolimatta tulisi välittämään siitä tuon taivaallista.
Hän hymähti itsekseen ja unohti sitten kaikki mietteensä työntyessään Aroon.
*****
hehe, musta on kiva lopettaa juuri siihen, kun toiminta alkaa.