Kirjoittaja: Nappeli
Nimi: Yhä täällä
Paritus: Albus/Gellert
Tyylilaji: Angst, romantiikka
Ikäraja: K-16
A/N: Tämä on kirjoitettu Finin Lyrics Wheelin
bonuskierrokselle, mutta laitan tämän nyt tännekin, koska täällä minun ficcini pääasiassa sijaitsevat.
Sanat, joiden inspiroimana tämä on kirjoitettu ovat: John Rzeznik - I'm Still Here. Sanat löytyvät ficin lopusta.
Yhä täällä
Yksinäisyys, Gellert oli jo tottunut siihen, tai ainakin hän oli luullut tottuneensa. Ei hänellä ollut sille aiemmin edes termiä, ei hän ollut edes ajatellut sitä, mutta se pieni halveksunta, jota hän oli tuntenut lapsesta saakka muita ihmisiä kohtaan, se oli kasvanut teini-iässä mahtaviin mittasuhteisiin.
Kuinka vähän muut ymmärsivät mistään mitään! He olisivat halunneet tehdä hänestä itsensä kaltaisen ja hän nauroi ja nauroi heidän tyhmyydelleen. He eivät tunteneet häntä, he eivät tienneet hänestä mitään. Oletko koskaan yrittänyt selittää olemassaoloasi muurahaiselle?
Jästit eivät olleet elukkaa kummempia, eikä suurin osa velhoista poikennut heistä muutamia kyvykkäitä lukuun ottamatta. Enimmäkseen kaikki olivat kuin eläimiä, koulutettavissa ja ohjattavissa, mutta muuten hyödyttömiä, kuin eri lajia, ja ne jotka eivät olleet, nekin olivat valovuosien päässä hänestä.
Ei hän ollut ajatellut olevansa yksinäinen ollessaan päivät pitkät ihailijoidensa ympäröimänä. Ei hän ajatellut sitä tullessaan erotetuksi koulusta hieman liian pitkälle menneen hassuttelun vuoksi. Ei hän ollut tullut ajatelleeksi sitä matkustaessaan Bathilda-tätinsä luokse Godricin notkoon mielessään vain kuolemanvarjelukset.
Mutta hän ajatteli sitä sinä iltana, kun makasi yksin tätinsä vierashuoneessa ja mietti punahiuksista poikaa, jonka oli päivällä tavannut hautausmaalla.
Albus.
Hän ajatteli sitä viikon kuluttua istuessaan saman pojan kanssa päät yhdessä kirjapino levällään heidän edessään.
Hän ajatteli sitä, kun tämä makasi hänen vierellään nurmikolla, hiukset levällään, kädet piirtäen ilmaan heidän suunnitelmiaan, kuin ne voisivat tulla todeksi suoraan tyhjyydestä. Joskus hän uskoi, että niin voisi käydä, jos Albus vain tahtoisi tarpeeksi, koska hänen oli vaikeaa kuvitella, ettei tämä kykenisi siihen.
Ja hän kertoi Albukselle itsestään, kuka hän oli, mitä hän halusi, eikä Albus säikähtänyt, ei, tämä kertoi, miksi heidän kuului välittää, miksi halveksunta ei saanut muuttua julmuudeksi ja vaikkei Gellert välittänyt yhtään sen enempää, hän ymmärsi kuitenkin sen merkityksen. He halusivat hallita, eivät tuhota.
Ensimmäisen kerran koko hänen elämänsä aikana joku toinen näki hänet, tunnisti hänet ja kuuli, mitä hän sanoi. Ymmärsi. Ymmärsi.
Albus tuskin tahtoi muuttaa häntä, mutta teki sen silti. Tai ehkä Gellert itse teki sen, koska halusi olla se velho, jona Albus hänet näki. Hän saattoi antaa Albukselle, mitä tämä halusi, koska Albus näki hänet ja tunsi hänet ja Gellert itse halusi.
Hän halusi.
Hän ei ollut koskaan tuntenut mitään sen kaltaista, mutta eihän se ollut mikään ihme, vai voisitko rakastua muurahaiseen? Albus oli jotain muuta. Taika virtasi tämän sormenpäistä ja nerous tämän huulilta, kun tämä makasi hänen vierellään nurmikolla, hiukset levällään, kädet piirtäen ilmaan heidän suunnitelmiaan kuin voisi luoda ne todeksi tyhjästä.
Ja Gellert halusi.
Hän pujotti kätensä tämän hiuksiin ja suuteli tämän raolleen jääneitä huulia ja tunsi ensimmäisen kerran eläessään olevansa yhteydessä johonkin. Hän tunsi ja saattoi olla, että hän olisi hetken ajan ollut valmis luopumaan jopa suunnitelmistaan, jos se olisi tämän hintana.
Hän oli olemassa niin konkreettisella tavalla, ettei tiennyt sen olevan edes mahdollista ja kun Albus veti hänet päälleen ja pujotti kädet hänen housijensa sisään hänen pakaroilleen, Gellert ymmärsi, mistä niin monissa tarinoissa puhuttiin ja miksi siitä puhuttiin kuiskaten.
He pakenivat puutarhasta, sulkeutuivat kiireisin loitsuin Albuksen huoneeseen ja tutustuivat toisiinsa niin perin fyysisesti, että se olisi ollut huvittavaa, ellei se olisi tuntunut niin tärkeältä ja henkeäsalpaavalta.
He jatkoivat yhä suunnitelmiaan ja tiedon keräämistä, mutta aina he eivät viitsineet edes pukea vaatteita ylleen. He istuivat alastomina Albuksen huoneen lattialla kirjojen ja papereidensa ympäröiminä silloin kun eivät olleet toistensa kimpussa tämän lakanoissa.
Siellä he rakastelivat ensimmäisen kerran ja Albus kuiski hänen iholleen rakkauden sanoja latinan kielellä. Gellert itse ei pystynyt vastaamaan kuin hellin käsin ja hengästynein parahduksin, koska Albus oli hänen
sisällään, liukui hänessä kuin he olisivat olleet yksi ainoa velho ja hänestä tuntui, kuin hän voisi kuolla tämän käsiin, eikä tuntisi siitä lainkaan katumusta.
Se oli vaarallista. Totta kai se oli. He vannoivat valan, etteivät nousisi koskaan toisiaan vastaan.
Totta kai he nousivat.
Yksinäisyys, se oli jotain ihan muuta hänen paettuaan Britanniasta. Aiemmin hän ei ollut sitä tunnistanut, mutta nyt se jäyti häntä kaiken aikaa. Hän kirosi ja vihasi ja kaipasi, kunnes se kaikki muutti kuin hiljaiseksi haamusäryksi takaraivossa. Joskus iltaisin Gellert mietti, mitä Albus hänestä nyt ajatteli ja tunsiko tämä enää muuta kuin vihaa ja katumusta. Gellert ei pystynyt tuntemaan kumpaakaan, ei, kun hänen muistoissaan Albus yhä rakasti häntä sotkuisilla lakanoilla kirjapinojen ympäröimänä kuumana kesänä Godricin notkossa.
Hän suunnitteli vankilan ja sellin, josta ei pakenisi edes Albuksen kaltainen velho. Ehkä hän oli houkka toivoessaan voivansa saada tämän vielä puolelleen, mutta mikä oli vaihtoehto? Hän ei koskaan surmaisi Albus Dumbledorea, vaikka se jäisi hänen viimeiseksi teokseen.
Ja maailma kohisi ja kuohui. Sota repi arpiaan, jästit surmasivat toisiaan ja häntä nimitettiin kaikkien aikojen vaarallisimmaksi pimeyden velhoksi. Häntä. Gellert nauroi ja nauroi kuinka typeriä he olivat ja mitä he edes halusivat hänestä? Itsensä kaltaisen? Muurahaisen.
Ehkä häntä ajoi lopulta katkeruus, ehkä häntä ajoi lopulta viha, mutta Albuskaan ei surmannut häntä, vaikka olisi pystynyt. Pitkinä vuosinaan Nurmengardin yksinäisyydessä Gellert ei ollut varma, oliko se armoa.
Hän ei tiennyt miettikö Albus enää häntä, muistiko hänen olevan yhä täällä? Ja jos mietti, tunsiko tämä muuta kuin häpeää. Hän muisti yhä heidän lyhyen kesänsä ja Albuksen hellät kädet vartalollaan ja uskoi tietävänsä, että kaikesta katumuksesta ja häpeästä huolimatta Albuksen täytyi muistaa myös. Hän tiesi, ettei tämä ollut löytänyt ketään toista, koska miten se olisi edes mahdollista, vai voisitko rakastua muurahaiseen?
He olivat ainoat toistensa kaltaiset. He olivat toisilleen ainoat tässä ajassa ja vaikka sen ajatuksen olisi voinut luulla olevan lohdullinen, se oli yksinomaan murheellinen.
Ja lopulta hän sai kuulla Albuksen kuolleen ja hän itse oli yhä täällä.
Hän nauroi, koska olihan se absurdia ja hän nauroi uudelle pimeyden velholle, joka ei ollut yhtään mitään. Ei mitään verrattuna siihen, mitä hän ja Albus olivat olleet.
