Nimi: Joulun kuu
Kirjoittaja: Paquette
Ikäraja: Sallittu (kai?)
Henkilöt: Ekaluokkalaiset Severus ja Remus
Vastuuvapaus: Hahmot ja miljöö ovat Rowlingin.
Kirjoittajan lätinät: Tämä on jo useamman vuoden vanha idea, jonka nyt päätin toteuttaa joulukalunteriin (tässä ei mitään kalunterimaista sisältöä kyllä ole
). Teksti varmasti hyötyisi muutaman päivän tauon jälkeisestä uudelleenluvusta, mutta haluan päästä tästä nyt heti eroon, koska muuten ahdistun tästä koko ensi viikonkin. Niin että fakta-, logiikka- ja muitakin virheitä luultavasti löytyy. Ja otsikko on vähän pöhkö, mutta menköön.
JOULUN KUUSuojalumi takertui paakkuina Severuksen kaavunhelmaan tämän tarpoessa lähes tyhjällä pihalla. Oli joulu ja suuri osa oppilaista oli lähtenyt kotiin pyhiksi. Severus saapui tällipajun luo ja alkoi heitellä sitä lumipalloilla. Myös he Lilyn kanssa olivat olleet lumisotasilla juuri ennen loman alkua.
”Sinä et kai ole tulossa kotiin jouluksi?” oli Lily kysynyt kun he olivat istuneet märkinä ja hengästyneinä kaatuneella puunrungolla.
”En tietenkään”, Severus oli vastannut. Huomattuaan Lilyn katsovan häntä vähän säälivästi hän oli jatkanut nopeasti: ”Täällä on paljon mukavampaa. Sitä paitsi aion opetella loman aikana muutaman uuden kirouksen.”
”Täällä on kuulemma huippuhyvät jouluruuat”, Lily oli sanonut hilpeästi, ”ja opettajat ovat paljon rennompia kuin tavallisesti.”
”Etkö sinäkin jäisi Tylypahkaan?” oli Severus erehtynyt kysymään.
Lily oli nauranut. ”En millään voi, äiti ja isä tulisivat hakemaan vaikka väkisin, heitä kiinnostaa ihan hirveästi mitä kaikkea olen oppinut!”
Lily oli vakavoitunut, purrut huultaan ja sanonut kulmiaan kurtistaen: ”Ja pitää jutella Petunian kanssa.”
”Sille sinun ällöttävälle jästisiskollesi pitäisi juottaa saavillinen mörkörupilientä!” oli Severus tiuskahtanut ennen kuin ehti ajatella.
”Älä sinä rupea solvaamaan minun siskoani!” Lily oli noussut raivoissaan, tuupannut Severusta olkapäähän ja lähtenyt kohti rohkelikkotyttöjen joukkoa kauempana pihalla. Muutaman metrin päässä hän oli vielä pysähtynyt, kääntynyt ja sanonut: ”Olisin lähettänyt sinulle jouluaamuna pöllön, mutta nyt saat olla ilman!”
Severus puristi lumipalloa paljaassa kädessään niin kauan, että koko käsivartta särki ja kämmen muuttui tunnottomaksi. Sitten hän viskasi pallon täydellä voimalla kohti puuta. Se osui vimmatusti huitovaan oksaan, joka lennätti sen vauhdilla takaisin. Lumipallo viuhui ohi aivan Severuksen korvan vierestä, mutta tämä ei yrittänytkään väistää. Hänen teki mieli mennä vielä lähemmäksi puuta, mutta hänen kulahtanut kaapunsa ei olisi kestänyt kohtaamista oksiston kanssa, ja äiti varmasti määräisi hänet parsimaan rikkoutuneen vaatteen käsin. Hän oli jo saanut haukut käräytettyään hihansa loitsua harjoitellessaan.
Severus muovaili vielä yhden lumipallon ja yritti tällä kertaa tähdätä suoraan runkoon. Lentorata lipsahti alemmaksi kuin hän oli aikonut, mutta pallo osui kuitenkin kohteeseen. Samassa koko tällipaju jähmettyi liikkumattomaksi. Severus räpytteli hämmästyneenä silmiään. Hän heilautti varmuuden vuoksi kättään kasvojensa edessä varmistuakseen siitä, että temppuilija oli todellakin puu eivätkä hänen aivonsa. Hän kosketti varovasti yhtä oksaa, ja kun mitään ei tapahtunut, hän meni vielä lähemmäs. Rungon juuressa oli jonkinlainen aukko, ja Severus näki nyt, että sinne johti osittain lumenpeittämiä jalanjälkiä. Hänellä kävi mielessä, että tämä oli varmaankin ansa ja puunjuuret ehkä rusentaisivat hänet hengiltä jos hän menisi alas.
Severus epäröi vain pari sekuntia ennen kuin astui aukosta avautuvaan tunneliin.
*
Remus istui autiotalon lattialla ja katseli ahdistuneena miten hämärä valtasi alaa. Hän mietti notkuvaa herkkutarjoilua, joka luultavasti aivan pian katettaisiin linnan suuressa salissa, ja toisaalta vanhempiaan, jotka myös kohta istuisivat joulupöytään sukulaisten iloisessa seurassa. Äiti oli jo aikonut perua vierailun ja ottaa Remuksen kotiin jouluksi, mutta tämä oli sanonut, että muodonmuutos onnistuisi koulussa jouluyönä aivan yhtä hyvin kuin muinakin kuukausina. Hänen täytyi kuitenkin myöntää, että koristellusta linnasta lähteminen oli tuntunut pahemmalta kuin aiempina kertoina. Myös muodonmuutos pelotti Remusta tavallista enemmän, sillä viime kuukausina hän oli alkanut vahingoittaa itseään pahemmin ja toipuminenkin oli ollut hitaampaa. Äiti oli arvellut sen johtuvan hormoneista.
Remus yritti rauhoittaa itseään miettimällä joululahjoja, kun tunnelista alkoi äkkiä kuulua askelia. Ensin hän säikähti, että joku oppilas oli tulossa, mutta sitten hän päätteli, että sen täytyi olla matami Pomfrey. Eihän kukaan olisi päässyt tällipajun ohitse tai edes ollut niin hullu että olisi yrittänyt. Remus ei tosin ymmärtänyt, miksi matami oli tulossa takaisin näin lähellä kuun nousua. Ehkä joku oli juuri keksinyt parannuksen ihmissuteuteen ja hän pääsisikin jouluaterialle! Remus hymähti hölmölle haaveelle ja huolestui samassa tajutessaan, että askeleet eivät ollenkaan kuulostaneet matami Pomfreylta. Hän ei ehtinyt lainkaan suunnitella mitä tekisi, kun tunnelista jo astui luihuispoika, jonka hän etäisesti tunsi yhteisiltä oppitunneilta ja tupatovereidensa puheista.
Severus Kalkaros näytti vähän säikähtävän Remuksen huomatessaan, hänen katseensa pyyhkäisi nopeasti huoneen ympäri ja hän otti taikasauvansa esiin. Nähtyään ettei paikalla ollut muita hän kuitenkin astui peremmälle.
”Lupin”, Kalkaros sanoi, ”mitä sinä täällä teet? Mikä paikka tämä on?”
”Minä...” Remus ei keksinyt mitään selitystä tai hätävaletta. ”Tämä on autiotalo. Tylyahossa.”
Kalkaros aikoi selvästi kysyä lisää, mutta sitten hän lähtikin kohti toiseen huoneeseen vievää ovea. Remus tajusi taas äkkiä, että ulkona oli melkein pimeä ja kauhu valtasi hänet. ”Sinun pitää lähteä täältä heti pois!” hän huusi. ”Täällä on vaarallista!”
”Mitä ihmettä sinä täällä sitten teet, jos täällä on niin kamalan vaarallista?” Kalkaros kysyi katsellen itkun partaalla olevaa Remusta aavistuksen pilkallisesti.
”Minä...” Remus mietti kuumeisesti ehtisikö hän lukita itsensä toiseen huoneeseen ennen muutosta, mutta totesi sen olevan liian riskialtista. Hän kaiveli taskustaan taikasauvaa, mutta muisti heti, että se oli makuusalissa turvassa suden hampailta. ”Minä olen vaarallinen!” hän lopulta parkaisi, kun ei epätoivoissaan muutakaan keksinyt.
”Oletko sinä hullu?” Kalkaros sanoi kuulostaen kiinnostuneelta.
”Olen! Ja minä... minä tapan sinut jos et heti häivy täältä!” Remus yritti kuulostaa uhkaavalta, mutta samalla hän jo peräytyi kohti toista huonetta, jonne hän oli sittenkin päättänyt yrittää, jos Kalkaros ei heti lähtisi.
Tämä astui kuitenkin uhmakkaan näköisenä pari askelta lähemmäs. ”Minä osaan taatusti enemmän kirouksia kuin sinä!” Kalkaros osoitti sauvallaan Remusta. ”Enkä usko että sinä olet hullu. Sinä piilottelet täällä jotain salaisuutta ja minä haluan tietää mikä se on.”
Remus ei keksinyt enää mitään muuta, ja aika oli loppumassa, joten hän sanoi: ”Minä olen ihmissusi ja täysikuu nousee ihan kohta.”
Kalkaros näytti hetken pohtivan, voiko tunnustus pitää paikkansa. Sitten hänen silmänsä laajenivat ja hän astui pari askelta taaksepäin kohti tunnelia. Remuksen kauhuksi hän kuitenkin sanoi: ”Minä haluan nähdä kun muutut.” Hän jatkoi: ”Osaan monta pimeyden voimilta suojaavaa taikaa”, mutta hän kuulosti jo vähän epävarmalta ja astui vielä lähemmäs tunnelin suuaukkoa.
”Edes aikuiset velhot eivät pärjää ihmissudelle!” Remus huudahti. Hän osoitti seinän vieressä olevaa pöytää, jonka jalat olivat katki ja päällys säleinä. ”Minä tein tuon viime kuussa. Ole kiltti ja mene pois, en halua tehdä sinusta samanlaista”, Remus sanoi hiljaa ja anovasti ja hänen valtavaksi helpotuksekseen Kalkaros viimein astui vikkelästi tunneliin ja kuului juoksevan pois.
*
Päivä oli jo jonkin aikaa sitten valjennut harmaana ja pilvisenä kun Remus nousi vaivalloisesti istumaan. Hän oli kipeä ja väsynyt, mutta fyysinen kärsimys ei juuri nyt vaivannut häntä eniten. Hetkellinen helpotus, jota hän oli tuntenut, kun yksi täysikuuyö oli jälleen takana, oli nopeasti vaihtunut syvään ahdistukseen hänen muistaessaan edellisillan tapahtumat. Remus mietti, oliko äidille ja isälle jo kerrottu, että hänet erotettaisiin koulusta ja kaikki heidän vaivannäkönsä hänen vuokseen oli siis mennyt hukkaan. Kuten myös Dumbledoren ja matami Pomfreyn, Remus muisti, ja tunsi olonsa entistä surkeammaksi.
Samassa tunnelista alkoi jälleen kuulua askelten ääntä. Remus hieman hämmästyi, sillä hän olisi kuvitellut kouluviranomaisten tulevan taloon suoraan ovesta, eikä epämukavan tunnelin kautta. Ehkä se olisikin matami Pomfrey ja hän pääsisi vielä kouluun lepäämään ennen kuin hänet lähetettäisiin pois. Remus ahdistui lisää pohtiessaan mitä sanoisi matamille, kun tämä epäilemättä surullisena ilmestyisi huoneeseen.
Tulija oli kuitenkin jälleen Severus Kalkaros, joka tällä kertaa astui sisään epäröimättä ja jäi katselemaan Remusta kuin jotain kiinnostavaa historiallista esinettä.
Hetkeen kumpikaan ei sanonut mitään, mutta sitten Remus ei enää malttanut, vaan kysyi hätäisesti: ”Koska he tulevat?”
”Ketkä?” Severus vaikutti olleen syvästi ajatuksissaan, mutta nyt hän valpastui ja otti taikasauvansa esiin. ”Onko sinulle tulossa tänne joitain kavereita?” hän kysyi hyökkäävästi, mutta äänessä kuului myös hieman pelkoa. ”Et kai sinä huijannut minua siinä ihmissusijutussa!”
”En!” Remus sanoi. ”Tarkoitin niitä koulutyyppejä. Koska ne tulevat hakemaan minut pois?”
Severus oli taas laskenut sauvansa ja katsoi nyt Remusta kummastuneena. Remus tunsi järjenvastaisen toivon yllättäen heräävän ja uskalsi tuskin kysyä: ”Kai sinä kerroit jollekulle, mikä minä olen? Valvojaoppilaille tai tuvanjohtajalle... tai äidillesi.”
Viimeinen maininta sai Severuksen tirskahtamaan omituisesti, mutta hän näytti edelleen totiselta sanoessaan: ”En ole ehtinyt puhua kenenkään kanssa. Menin heti kirjastoon lukemaan ihmissusista ja sitten keitin tätä taikajuomaa koko yön.” Severus kaivoi kaapunsa taskusta pienen pullon, jossa oli sinertävää ainetta.
Remus oli nieleskellyt helpotuksen kyyneliä, mutta nyt hän katsoi hämmästyneenä pulloa. Hän ei ehtinyt kysyä siitä mitään, kun Severus jo alkoi nopeasti selittää: ”Petoisparannuslientä. Se on alun perin tarkoitettu muiden vaarallisten taikaeläinten aiheuttamiin vammoihin, eikä sitä tunneta meilläpäin kovin hyvin, koska täällä kaikista hirviöistä yritetään pysyä mahdollisimman paljon erossa. Idässä se on kuitenkin hyvin tunnettu aine. Krasnojarskin alueella Siperiassa on melko suuri ihmissusiväestö ja siellä liemen on todettu toimivan myös niiden aiheuttamiin vammoihin ja oireisiin.”
Severus vaikeni hetkeksi vetääkseen henkeä, mutta jatkoi heti, kuulostaen nyt ylpeältä: ”Tämä on vaikein liemi, jonka olen tähän mennessä kokonaan itse keittänyt. Minulla ei ollut siperiannoitaratamoa, mutta laitoin 1,3 kertaisen annoksen lochnessinpietaryrttiä, jolloin vaikutuksen pitäisi olla melkein sama, ehkä vain vähän lievempi.”
”Ahaa”, sanoi Remus, joka tunsi olevansa aivan pyörällä päästään, sekä edellisyön rasituksista, helpotuksesta että ennen kaikkea Severuksen äskeisestä selityksestä.
Tämän huomio oli edelleen kiinnittynyt taikajuomapulloon. Hän tiiraili sen sisällä väreilevää nestettä ja sanoi hieman huolestuneena: ”Tämän pitäisi olla taivaansinistä ja väreillä kevyesti, mutta minusta tämä näyttää vivahtavan ultramariiniin ja väreily on aika voimakasta.”
Severus katsoi kysyvästi Remukseen, joka hetken pulloa tutkailtuaankaan ei nähnyt muuta kuin sinistä nestettä. ”Minä en tiedä”, hän sanoi, ”en ole koskaan ollut hyvä taikajuomissa.”
”Et niin”, sanoi Severus, ”laitoit toisella oppitunnilla lepakonkorvat hiustennostatusliemeen ennen hiirenhäntiä. Aivan alkeellinen virhe.”
Remusta alkoi äkkiä tavattomasti hävettää, että hän oli joskus saattanut erehtyä laittamaan lepakonkorvat liemeen ennen hiirenhäntiä, ja hän päätti, ettei ikinä enää tekisi taikajuomatunneilla alkeellisia virheitä.
Severus oli tarkastellut juomapulloa joka suunnasta ja nyt hän totesi juhlallisesti: ”Minä uskon, että tämä liemi on kunnollista.”
Hän tuli aivan Remuksen viereen ja nosti varovasti tämän kaapua. ”Ovatko nämä suden tekemiä?” hän kysyi osoittaen haavoja Remuksen jalassa.
”Joo”, vastasi Remus. Hänestä tuntui kummalliselta puhua sillä tavalla vammoista, jotka hän itse oli itselleen aiheuttanut, mutta Severusta se ei tuntunut vaivaavan. Tämä vaikutti nyt jännittyneemmältä kuin Remus. Hänen kätensä tärisi vähän, kun hän ojensi pulloa Remukselle ja kysyi: ”Kokeillaanko tätä sitten?”
Remus joi pullon kerralla tyhjäksi. Liemi maistui hieman mintulle ja mineraalivedelle ja hetken Remus ehti ajatella, että se ehkä olikin vettä. Sitten haavat hänen jalassaan alkoivat äkkiä kuroutua umpeen ja kolotukset hävisivät. Iho ei kuitenkaan parantunut kokonaan, vaan haavojen kohdalle jäivät röpyliäiset arvet.
Severus, joka oli tuijottanut kiinteästi haavoja, näytti pelästyneeltä ja alkoi hätäisesti puhua: ”Se ei sittenkään toiminut-”
”Se auttoi!” sanoi Remus samaan aikaan. Severus vaikeni ja katsoi häntä hämmästyneenä.
”Juoma auttoi”, Remus sanoi uudestaan. ”Minulla on paljon parempi olo.”
”Ai”, sanoi Severus ja hänen kasvonsa punehtuivat. Hän otti tyhjän pullon ja työnsi sen nopeasti taskuunsa.
Hetken molemmat olivat hiljaa. Sitten Severus alkoi kaivaa toista taskuaan ja nosti sieltä pari osittain murtunutta piparkakkua. ”Toin nämä... jos haluat. Kun on joulukin”, hän sanoi, kohautti olkapäitään ja suuntasi katseensa seinään Remuksen oikealla puolella.
Remus huomasi, että kohentuneen voinnin myötä hänelle oli tullut myös kova nälkä. Niinpä hän otti ahnaasti piparin Severuksen kädestä ja söi sen muutamalla haukkauksella.
”Kiitos!” hän sanoi iloisesti. ”Piparkakusta. Ja taikajuomasta!” hän lisäsi.
Severus katsoi häntä nyt silmiin ja hymyili arasti. Sitten hänkin haukkasi nälkäisenä piparia.
”Hyvää joulua”, sanoi Remus.
