Nimi: Kierteellä
Kirjoittaja: Fiorella
Tyylilaji: Synkähkö draama
Fandom: Ihmeotukset: Grindelwaldin rikokset -elokuva
Hahmot: Vinda Rosier & Nagini
Ikäsuositus: K-11
Vastuuvapautus: Rowling omistaa kirjat henkilöineen, minä vain vilkkaan mielikuvituksen ja joutilasta aikaa kirjoittaa.
Lukijalle: Tämä ficcinen liikuskelee jossakin elokuvan canonin ja oman mielikuvituksen välimaastossa. Siitä on hetki aikaa, kun katsoin elokuvan, joten ei mene ehkä ihan täsmälleen yksi yhteen, mutta varmaankin riittävästi sinne päin kuitenkin.
KierteelläPariisin kadut olivat täynnä piilopaikkoja. Tätä tehtävää Grindelwald ei olisi uskonut kenellekään muulle, mutta Vinda Rosier olikin erityistapaus. Hienovaraisen itsetyytyväinen hymy hiipi naisen suupieleen, kun hän ajattelikin asiaa.
Nainen luotasi ympäristöään taialla. Maledictus oli arka olento, ja sitä oli lähestyttävä varoen. Gellert oli houkutellut pojan matkaansa, mutta hänen vastuulleen oli jäänyt tytön etsiminen. Mestari tarvitsi molemmat, ja kumpaisenkin hän tulisi saamaan. Siitä hän pitäisi huolen.
Korkokengät saivat katukiveyksen napsahtelemaan kevyesti. Taikasauva piiloutui väljän hihan laskoksiin naisen hidastaessa askeltensa tahtia. Äsken suojaan kiirehtinyt väki oli nyt sulkenut sateenvarjonsa, eikä mikään erota häntä muista kaupunkilaisista. Vain yksi hillityn viehättävä, aistikkaasti pukeutunut nainen, joka kulki kenenkään huomiota kiinnittämättä omia polkujaan. Pariisi oli täynnä hänenlaisiaan.
Illan viileys sai sateen kostuttamat kadut henkimään usvaa. Vindalla oli kykynsä aistia hätää, ahdistusta ja paniikkia. Kaikkea sitä sykähteli nyt hänen sauvankärjessään, kun hän kääntyi sokkeloiselle kujalle korkeiden talojen välissä. Tyttö oli lähellä.
Maledictus oli ihmishahmossaankin kylliksi käärme etsiytyäkseen ahtaaseen paikkaan. Paikannusloitsun sykkeen kiihtyessä Vinda hymyili jälleen itsekseen. Tyttö piileksi peloissaan pienessä ovisyvennyksessä, johon oli hakeutunut suojaan sateelta. Kuin satunnainen ohikulkija, Vinda seisahti hänen lähelleen, kysyi lempeästi, onko kaikki hyvin. Ei tietenkään ollut. Jokainen saattoi nähdä sen silmien ahdistuneesta katseesta, asiaankuulumattoman ihonmyötäisestä asusta, tuulen pörrölleen ajamista hiuksista.
Mutta hänen hahmonsa on niin rauhoittava, äänensä rohkaiseva, että tyttö totteli, astui kuin lumottuna lähemmäs, kun Vinda kutsui häntä luokseen,
turvaan. Hän tarjosi viittaansa hytiseville harteille, suostutteli koko olemuksellaan luottamaan.
”Nimeni on Vinda”, nainen rupatteli ystävällisesti.
”Nagini”, esittäytyi tyttö arasti. Hänen piirteensä olivat vierasmaalaisen eksoottiset. Oli selvää, ettei hän kuulunut tähän maisemaan.
”Näen, että olet joutunut pulaan”, Vinda arvioi huolestunut sävy äänessään. ”Voinko auttaa sinua?”
”Minun piti tavata ystäväni, mutta jouduimme eroon toisistamme. En tiedä, miksi en löydä häntä”, uskoutui nuori nainen silmät jo aikaa sitten kuivaneista kyynelistä painavina. Vinda tarttui hänen käsivarteensa rauhoittaen. Hänen katseensa henki lempeyttä ja luottamuksellisuutta.
”Hän on turvassa, vien sinut hänen luokseen. Mutta huomenna. Tulehan, on parasta levätä ensin. Asun aivan lähellä.”
Nagini tunsi koleuden vaihtolämpöisessä ihossaan. Hän liikkui kankeasti kuin reumatismi nivelissään painaen, ja lupaukset takkatulesta ja kodin lämmöstä saivat hänet suostumaan. Tuntui muutenkin helpolta luottaa tähän ystävälliseen naiseen, joka talutti häntä kuin rakasta siskoa, saattaen hänet lämpimään rappukäytävään. Taakse jäi viima ja vilu, ja helpotus valtasi hänet, kun Vinda avasi pariovet kauniisti sisustettuun asuntoonsa.
Kuinka lämmintä ja raukaisevaa olikaan tee, jota nainen tarjosi, mietti Nagini käpertyessään pehmoisen huovan alle ja siemaillessaan kupistaan autuaana. Tulisijan liekit tekivät huoneesta kotoisan, vaikka hämärä jo laskeutui ja peitti ikkunat pimeyteen. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hänen oli hyvä olla.
”Toin sinulle illallista.”
Vinda astui huoneeseen kantaen siroa hopeatarjotinta. Naginin sieraimet värähtivät hienoisesti hänen tuntiessaan herkullisen tuoksun; hän oli pakoretkensä jäljiltä paitsi viluissaan, myös kovin nälkäinen. Nainen asetti kantamuksensa pienelle pöydälle sohvan vierellä.
”Viinissä haudutettua kania kasvishöystöllä”, esitteli Vinda, ja loihti karahvin valuttamaan viiniä myös jalalliseen kristallilasiin. ”Syö toki, jos maistuu.”
Nagini oli liian nälissään kursaillakseen.
”Se on herkullista”, hän totesi kiitollisena, mutta huolestui hieman. ”Ethän vain jäänyt itse ilman?”
”En suinkaan”, Vinda sanoi heläyttäen kevyen naurun. ”Se jäi illalliselta, söin aiemmin.”
Hän katseli tyytyväisin silmin, kuinka käärmenainen nautti ateriansa ja nojautui sitten raukeasti tyynyihin. Oli aika paljastaa salaisuuksia.
”Mistä oikein pakenit?” hän kysyi lempeästi. Hetkellinen säikähdys vilahti tytön silmissä, mutta tyyntyi pian. Vinda oli tässä taitava. Sanattomasti Naginikin ymmärsi, kuinka ilmeistä olikaan, että hän oli paossa. Olipa ihastuttavaa, että tämä ystävällinen nainen tulkitsi häntä niin hyvin.
”Sirkuksesta”, hän kertoili. Jokin häiritsevä, pieni ääni jossakin syvällä tuntui pistävän vastaan, mutta Nagini työnsi sen mielensä pohjalle. Tälle naiselle oli niin hyvä kertoa kaikki. Aivan kaikki.
”Työskentelitkö tosiaan käärmenaisena”, Vinda hämmästeli kiinnostuneena hänen kertomastaan, ja Nagini tunsi, kuinka turvallista hänen olikaan näyttää, kuinka se tapahtui. Hän nousi seisoalleen ja antoi kirouksen kulkea kierteenä ylitseen. Ja siinä, missä oli vasta ollut nainen, kohosi nyt valtava matelija, värähdyksen käydessä läpi nahan, kun se asettui paikalleen.
”Sehän kävi sinulta kuin itsestään”, ihasteli Vinda, katsellen jättiläiskäärmettä, joka valtasi nyt sohvan laskostuen sirosti viltin suojiin, kääntäen hännänpäänsäkin lämpimään.
Käärme kohotti päätään ja nyökkäsi ylpeänä itsestään.
”Kuinka viehättävä olento oletkaan”, Vinda kehräsi, sivellen sen kuviollista nahkaa. Käärme tuntui lämpimältä ja sileältä koskettaa, sen lihakset erottuivat vahvoina nahan alta. Nagini myötäili hänen kätensä liikettä ja näytti mieltyneeltä saamaansa kohteluun.
”Lepää aamuun, kaunotar”, kuiski lumoojatar. ”Takkatuli pitää sinut lämpimänä. Jos olet nälkäinen, tuon sinulle muutaman kaninpoikasen.”
Nagini kohottautui kiitollisena koskettamaan Vindan kasvoja. Hän hymyili tummaa, tyyntä hymyään tuntiessaan jättiläiskäärmeen suudelman poskellaan.
”Huomenna saat tavata mestarini. Vien sinut Grindelwaldin luo.”
Käärme kiertyi kysyvästi itsensä yli ja kallisti päätään. Vinda astui uudelleen lähemmäs ja hyväili tyynnytellen kaunista eläintä.
”Kyllä. Poika on jo hänen luonaan. Huomenna näet hänet jälleen.”
Nagini tunsi syvää rauhaa käärmeenmielessään, laskeutui suomut rahisten sohvalle, sulki silmänsä ja rentoutui. Vinda katseli näkyä ovelta ja myhäili mielessään. Maledictus oli kauhistuttava peto, mutta hän oli kesyttänyt sen aivan vaivattomasti. Koristekehyksinen peili heijasti itsetyytyväisen hymyn salaperäisen velhottaren kasvoilta.
Oi kyllä, mietti Vinda. Hän oli paras kaikista, ja Gellert tiesi sen myös. Ja kun uusi aika pian koittaisi, jokainen näkisi, kuka mestarin rinnalla seisoi.
* * *
