Nimi: Onnen aikaa
Kirjoittaja: Pahatar
Ikäraja: K-7
Tyylilaji: Slash, draama, romantiikka, ihan vähän angst
Paritus: Severus/Regulus
Vastuuvapaus: J. K. Rowling ja Bloomsbury omistavat tässä tarinassa esiintyvät hahmot. Minä vain lainaan näitä, enkä tosiaankaan tee tällä rahaa.
Yhteenveto: Severuksen yksinäinen joulunvietto Tylypahkassa saa odottamattoman käänteen.
Lukijalle: Tämä on ensimmäinen osa jouluficistä, jonka yritän kovasti saada valmiiksi jouluaattoon mennessä. Ihanaa ja rauhallista Joulua teille rakkaille Fifiläisille!
ONNEN AIKAATylyahon juna-asema oli täynnä väkeä, kuten aina lukukauden tai loman alussa. Oppilaat toisensa jälkeen kiskoivat matka-arkkujaan ja muita tavaroitaan pitkin laituria, ja tunnelma oli iloinen ja hilpeä, jopa riehakas. Joululoma ja sen tuoma tervetullut tauko koulutyöstä sekä ennen kaikkea vanhempien ja pienempien sisarusten näkemisen odotus monen kuukauden eron jälkeen ilahduttivat niin pienempiä kuin isompiakin oppilaita. Ennen pitkää viimeisetkin ihmiset tavaroineen olivat nousseet junaan, joka lähti liikkeelle kohti Lontoota. Tylyaho, joka oli edellisenä yönä saanut päälleen kevyen lumipeitteen, oli jälleen hiljainen muutamaa satunnaista kulkijaa lukuun ottamatta. Pienen velhokylän talot ja liikkeet olivat koristeltu jouluisin värein ja havuin, ja auringon paistaessa pilvenraosta maisema näytti siltä kuin olisi ollut suoraan joulukortista.
Severus istui kierreportaikon ikkunasyvennyksessä ja katseli, kun Tylypahkan pikajuna hävisi näkyvistä ja siitä lähtevä savu oli kadonnut taivaalle. Itse hän ei olisi missään tapauksessa halunnut lähteä, eikä kadehtinut parhaillaan koteihinsa matkustavia oppilaita. Silti näiden ilon näkeminen ja sen myötä muistaminen, miten toisenlaiset kotiolot monilla olivat hänen omiinsa verrattuna, sai vanhan tutun mielipahan heräämään Severuksen sisällä. Kehrääjänkujalla ei ollut hänelle mitään muuta odotettavaa kuin repivää ja jopa väkivaltaista riitaa hänen vanhempiensa kesken, oli hänen isänsä sitten humalassa tai selvinpäin. Parhaimmillaankin hänen kotinsa tunnelma oli raskas ja painostava hiljaisuus, josta Severus sai enemmän kuin tarpeekseen kesälomalla.
Severus työnsi ajatuksensa nopeasti pois mielestään ja keskittyi miettimään sitä, miten hienoa oli, että koulu oli opettajia lukuun ottamatta lähes tyhjillään seuraavat kaksi viikkoa. Vanha linna oli hänelle tärkeämpi paikka kuin mikään muu. Niin, ellei vain olisi ollut muita oppilaita, ja etenkin niitä tiettyjä, joita hän inhosi enemmän kuin mitään muuta. Ja ylitsepursuavaa joulutouhua, jota ei voinut välttää edes Tylypahkassa. Severus ei voinut sanoa olevansa jouluihminen, ja kaikenlainen koriste- ja lahjahössötys, johon hänellä ei ollut sen paremmin mielenkiintoa kuin varaakaan ottaa osaa, hermostutti häntä. Silti joululomat olivat parasta aikaa hänen elämässään, ja hän oli viettänyt niistä joka ikisen Tylypahkassa koulun alkamisen jälkeen. Tämä oli seitsemäs ja viimeinen. Missä hän olisi vuoden päästä, sitä Severus ei tiennyt, eikä halunnut edes ajatella. Toivottavasti ei ainakaan vanhempiensa luona.
Hän lähti makuusalista ja meni Luihuisen oleskelutilaan, joka oli tyhjillään. He olivat saanut joululomalle runsaasti koulutehtäviä, ja Severus oli päättänyt aloittaa niiden tekemisen saman tien. Seuraavat pari tuntia hän kirjoitti esseetä kirouksista ja vastakirouksista ja oli suunnitellut saavansa sen valmiiksi siltä istumalta. Vähitellen hänen ajatuksensa alkoivat kuitenkin harhailla toistuvasti muualle. Harmistuneena itseensä Severus kääri keskeneräisen pergamenttirullan kokoon. Ehkä olisi hyvä käydä välillä pienellä kävelyllä ja paneutua tehtävään uudelleen vaikka myöhemmin illalla. Loppujen lopuksi oli kuitenkin jouluaatto, ja vaikka se ei merkinnyt Severukselle sinänsä paljonkaan, kai sitä voisi edes jouluna sallia itselleen vähän vapaa-aikaa. Vaikka hänellä ei ollutkaan ketään, jonka kanssa viettää sitä.
Severus haki päällysvaatteensa makuusalista ja käveli oleskeluhuoneen poikki. Juuri ennen käytävälle vievää oviaukkoa hän kuitenkin pysähtyi ja jäi tuijottamaan lattialle eteensä saattaen tuskin uskoa silmiään. Vihreällä matolla kimalteli kasa kultakaljuunoita, ja Severuksen ensimmäinen ajatus oli se, että niiden oli pakko olla vääriä. Hän veti taikasauvan taskustaan ja langetti loitsun kolikoihin, ja sen perään useamman. Yksikään niistä ei kuitenkaan vaikuttanut millään lailla rahoihin, ja lopulta Severuksen täytyi uskoa niiden olevan oikeita. Hän alkoi laskea rahoja, ja päästyään loppuun tuijotti niitä epäuskoisesti. Kokonaista kolmekymmentä kaljuunaa lattialla tyhjässä oleskeluhuoneessa! Se oli paljon enemmän, kuin mitä hän itse oli koskaan omistanut edes yhteensä koko elämänsä aikana. Severus mietti hetken aikaa ja tuli siihen tulokseen, että jonkun kotiinsa matkustaneen luihuisen oli täytynyt pudottaa ne kesken lähtövalmistelujaan.
Severus jäi pohtimaan, mitä tekisi. Yksi vaihtoehto olisi yrittää selvittää loman jälkeen, kenelle kaljuunat kuuluisivat, ja palauttaa ne omistajalleen. Mutta miten? Jos hän ilmoittaisi julkisesti löytäneensä rahat, ainakin kaksi kolmasosaa luihuisista väittäisi hukanneensa ne, kyllä Severus sen verran tupakavereitaan tunsi. Ei, siitä ei olisi apua. Hän voisi tietenkin viedä ne Kuhnusarviolle, tai rehtori Dumbledorelle, joilla saattaisi olla paremmat keinot löytää rahojen omistaja. Kuitenkin ajatus siitä tuntui Severuksesta vastenmieliseltä. Hän ei ollut varastanut rahoja, vaan löytänyt ne, ja eikö löytäjällä ollut oikeus pitää löytämänsä? Etenkin sellaisella, joka oli alituisessa rahapulassa, ja mitä vanhemmaksi Severus tuli, sitä enemmän hänen tilanteensa ahdisti häntä. Kolmekymmentä kaljuunaa auttaisi häntä suuresti valmistumiseen asti, ja siitä eteenpäinkin. Sen ajatuksen myötä Severus työnsi rahat taskuunsa ja vaimensi omatuntonsa äänen päättämällä, että jos rahojen häviämisestä nousisi meteli, hän palauttaisi ne. Sitä paitsi oppilaan, jolla oli tuollainen summa mukanaan, täytyi olla niin varakkaasta perheestä, ettei rahojen menettäminen merkitsisi tälle paljoakaan. Kun taas hänelle se merkitsi suunnattomasti.
Severus käveli pitkin käytäviä ala-aulaan ja ulos ovesta. Hän oli ajatellut tehdä pienen kierroksen Tylypahkan mailla ja kävellä vähän matkaa pitkin järven rantaa, mutta päättikin sen sijaan mennä Tylyahoon. Ehkä hän voisi ostaa vaikka joululahjan itselleen, ensimmäistä kertaa elämässään. Severus tunsi olonsa huumaantuneeksi ja epäuskoiseksi ajatellessaan juuri löytämäänsä omaisuutta. Hänen mieleensä tuli Kuhnusarvion oppitunti muutama viikko sitten, jolloin tämä oli esitellyt harvinaisia taikajuomia, ja yksi näistä oli ollut Felix felicis, nestemäinen onnenjuoma. Severus oli sen jälkeen miettinyt monesti, miten saisi hankittua tai valmistettua kyseistä taikajuomaa, ja mitä kaikkea sillä saisi aikaan. Ehkä juuri sellaisia onnenpotkuja, jollainen oli tänään osunut hänen kohdalleen.
Tylyahon taiotut valot kimaltelivat kutsuvasti Severuksen saapuessa kylään. Hän katseli näyteikkunoita ja tajusi, miten erilaiselta se tuntui nyt, kun oli rahaa. Eikä häntä voinut ärsyttää mikään sillä hetkellä, ei edes liikkeiden ylitsepursuava joulukoristelu. Hetken mielijohteesta Severus meni sisään kirjakauppaan.
”Onnittelut! Te olette viidessadas asiakkaamme tänä jouluna!” huudahti arvokkaan näköinen keski-ikäinen myyjävelho Severukselle. Hetkeä myöhemmin Severus poistui kaupasta mukanaan
Liemistä tenhoavimmat sekä
Kaksintaistelun salat – Tie mestariksi -teokset. Molempien hankkimisesta hän oli haaveillut jo kauan, ja nyt hän oli saanut ne aivan ilmaiseksi, niin uskomatonta kuin se olikin. Severus ajatteli riemuissaan, että tämän täytyi olla hänen siihenastisen elämänsä ylivoimaisesti onnekkain päivä.
Tuntien olonsa yhä rohkaistuneemmaksi Severus meni Hunajaherttuaan, jota oli siihen asti katsellut vain etäältä ja osti pari rasiaa kaupan parhaita suklaakonvehteja. Tuntui siltä, että tästä joulusta tulisi erityisen hyvä, ja se oli jotain sellaista, johon Severus ei ollut tottunut. Mutta hän päätti nauttia siitä niin kauan kuin vain mahdollista. Tehtyään ostokset Severus seisoi hetken kadulla ja mietti, mitä seuraavaksi tekisi. Kolmen Luudanvarren ovi oli kutsuvasti auki, ja hetken epäröityään Severus käveli sisään. Siellä hän oli sentään käynyt muutaman kerran, mutta hyvin harvoin. Baarissa oli jonkin verran asiakkaita, pääosin vanhempia ihmisiä, jotka todennäköisesti asuivat kylässä. Severus osti jouluglögin matami Rosmertalta ja lähti suuntaamaan kohti tyhjillään olevaa pöytää nurkassa.
”Hei, Severus!”
Severus hätkähti kuullessaan nimensä, kääntyi ja tajusi tuijottavansa suoraan Regulus Mustaan, joka istui yksin ikkunapöydässä ja katsoi häntä ystävällinen ilme silmissään. He tunsivat toisensa, mutta eivät mitenkään hyvin, ja Severus oli aina jossain määrin karttanut Regulusta, suurimmaksi osaksi tämän isoveljen takia. Ja myös siksi, ettei Severus ollut edes kuvitellut voivansa ystävystyä kenenkään velhomaailman ehdottomaan yläluokkaan kuuluvan kanssa. Mustan suku oli hienointa, mitä saattoi olla, jopa hienompi kuin Malfoyn, kun taas hän oli lahjakkuudestaan huolimatta pelkkä köyhä puoliverinen. Severus oli saanut tuntea sen kouluvuosinaan riittävän usein, ja oli tottunut siihen ylenkatseeseen, jota oli saanut puhdasverisiltä ja varakkailta oppilailta osakseen, vaikka se kirvelikin mieltä. Reguluksen katseessa ei kuitenkaan näkynyt häivääkään sellaisesta asenteesta, vaan tämä näytti siltä kuin olisi ilahtunut Severuksen näkemisestä. Se tuntui todella hämmentävältä.
”Tässä on tilaa. Jos haluat”, Regulus jatkoi ja osoitti pöydän toisella puolella olevaa tuolia. Severus nyökkäsi ja istui alas Regulusta vastapäätä, vaikka tunsikin itsensä jossain määrin kiusaantuneeksi. He istuivat ääneti, ja Severus keskittyi tuijottamaan ikkunasta ulos. Hän ei kuitenkaan voinut olla vilkuilematta Regulusta sivusilmällä. Pojan tummat kiharat kehystivät kapeita kasvoja, jotka muistuttivat jonkin verran vanhempaa Mustan veljeä, mutta olivat silti aivan erilaiset. Ja Severuksen mielestä huomattavasti miellyttävämmät. Regulus keskittyi maistelemaan höyryävää juomaansa, mutta vastasi aina välillä Severuksen katseeseen. Kerran tämä hymyili Severukselle, mikä sai oudon olon hänen sisälleen. Tuntui kuin Reguluksen tummanharmaat silmät olisivat loistaneet kuin tähdet. Severus irvisti sisäisesti omalle ajatukselleen. Mistähän sekin tuli? Ilmeisesti päivän iloiset yllätykset olivat käyneet liikaa hänen mielelleen.
”Etkö lähtenytkään kotiin viettämään joulua?” Severus sanoi lopulta, kun hiljaisuus alkoi tuntua liian painostavalta. Hän tunsi itsensä typeräksi sanoessaan jotain niin itsestään selvää, mutta sillä hetkellä hän ei keksinyt muutakaan. Sitä paitsi Severuksen mieltä askarrutti suuresti se, miksi Regulus istui yksin Kolmessa Luudanvarressa aattoiltapäivänä, kun tämän olisi pitänyt kaiken järjen mukaan olla matkalla kotiinsa ja epäilemättä sen loisteliaaseen joulunviettoon.
”Ei tehnyt mieli. Jäin mieluummin Tylypahkaan. Täällä on oikeaa joulutunnelmaa”, Regulus vastasi katsellen Severusta. Regulus hymyili hieman, mutta näytti samalla surulliselta, ja se tuntui Severuksesta kaksin verroin oudommalta. Siriuksen karkaaminen kotoaan edellisenä vuonna oli yleisesti tiedossa, samoin kuin se, että Regulus oli sen myötä Mustan suvun ainoa perillinen. Sen perusteella saattoi luulla, että Regulusta olisi hemmoteltu ylenpalttisesti, ja kuka nyt ei viihtyisi sellaisessa kodissa? Ehkä raha ei kuitenkaan ratkaissut kaikkea, Severus ajatteli tuntien samalla äkillistä ymmärrystä Regulusta kohtaan.
He alkoivat jutella kouluasioista, aluksi vähän kankeasti, mutta pian yhä sujuvammin. Severus oivalsi yllätyksekseen, että Reguluksen kanssa oli mukava puhua. Tämä tuntui olevan niitä harvoja ihmisiä, joilla oli toisen kuuntelemisen taito. Ja Regulusta tuntui selvästi kiinnostavan se, mitä hän sanoi, mikä oli vielä harvinaisempaa.
”Otatteko toiset samanlaiset? Talo tarjoaa joulun kunniaksi”, Rosmerta sanoi ilmestyen yhtäkkiä heidän viereensä.
”Oikein mielellään, kiitos. Jos se sopii, Severus?” Regulus sanoi katsoen häntä kysyvästi.
”Sopii”, Severus vastasi nopeasti, ennen kuin Regulus, tai Rosmerta, ehtisi muuttaa mieltään. Severus tajusi toivovansa, että voisi istua siinä Reguluksen kanssa vaikka yöhön asti. Tai vielä mieluummin koko joululoman.
Hämärä oli jo laskeutunut Tylyahoon, kun he lähtivät pois Kolmesta luudanvarresta ja suuntasivat kohti linnaa. Severuksen sisällä oli erikoinen tunne, jota hän ei osannut tarkemmin määrittää, mutta hän tiesi sen johtuvan Reguluksen seurasta. Hänellä ei ollut koskaan ollut ketään toista poikaa ystävänä, eikä hän ollut koskaan puhunut kenenkään koulukaverin kanssa yhtä mittaa niin pitkään, tai samalla tavalla kuin sinä iltapäivänä Reguluksen kanssa. Severus yritti hillitä itseään, ettei olisi innostunut liikaa. Luultavasti Regulus oli vain ollut sinä päivänä yksinäinen, aivan kuten hänkin, ja kun he olivat sattumalta tavanneet, oli ollut mukava jutella vähän aikaa. Ei siinä ollut mitään sen enempää, eikä hänen kannattanut ajatella, että Regulus haluaisi enää toista kertaa viettää aikaa hänen kanssaan. Silti Severuksen sisimmässä hypähti joka kerta, kun Regulus katsoi häntä pidempään, ja varsinkin tämän hymyillessä. Eikä Severus voinut olla hymyilemättä varovaisesti takaisin.
Heidän päästyään Tylypahkaan oli jo päivällisaika. Tupapöydät olivat poistuneet, kuten aina jouluisin, ja muutamat harvat koululle jääneet oppilaat sekä opettajat istuivat kaikki saman pöydän ääressä. Aina ennen Severus oli kokenut sen kiusalliseksi, ja hän oli yrittänyt syödä mahdollisimman nopeasti ja lähteä pian pois. Mutta nyt Regulus istui hänen viereensä kuin se olisi ollut maailman luontevin asia, ja sen myötä Severus nautti ateriastaan enemmän kuin olisi voinut uskoa mahdolliseksi. He ottivat välillä osaa pöytäkeskusteluun, ja puhuivat myös kahdestaan, mikä ilahdutti Severusta eniten. Päivällisen jälkeen hän ja Regulus istuivat vielä hyvän aikaa juttelemassa Luihuisen oleskelutilan sohvalla takan ääressä. Eikä Severus edes muistanut koulutehtäväänsä, joka oli jäänyt kesken aikaisemmin sinä päivänä.
jatkuu...
