Nimi: Paha sana
Kirjoittaja: tinna
Ikäraja: K-12
Genre: angst
Fandom: Perillinen
Päähenkilöt: Eragon & Murtagh
Summary: Tehtyä ei saa tekemättömäksi, ei sanottua sanomattomaksi. Spoilaa kolmatta kirjaa!
A/N: Ensimmäinen Eragon-ficcini. En tiedä mistä, mutta tuli vain jostain inspis tähän. Yöllähän ne kaikki parhaat ideat aina syntyvät.
*
”Eragon?”
Ruskeat silmät suuntasivat salamana katseensa ääntä kohti, kiiluivat kuin takaa ajetulla kauriilla. Eragon ei halunnut tulla löydetyksi. Ei halunnut vastata huhuilevaan ääneen. Ei halunnut kohdata äänen omistajaa. Mieluummin vaikka koko Valtakunnan armeijan ja itsensä Galbatorixin, kunhan ei joutuisi kasvokkain hänen kanssaan.
”Minä tiedän, että olet täällä jossain.”
Ääni kuului lähempää. Eragon saattoi jo kuulla tumman kaavun laahaavan maata pitkin, lähestyvän hänen piilopaikkaansa kahden kiven välisessä ahtaassa onkalossa. Hän sulki silmänsä ja keskittyi mutisemaan muiden ihmisten silmiltä suojaavia muinaisen kielen sanoja. Kunpa Saphira olisi täällä, Eragon tuumi hammasta purren.
”Ihan hyvä ajatus, mutta luulitko tosiaan etten pystyisi paikantamaan sinua magiavirtasi perusteella?”
Eragon räväytti silmänsä levälleen ja kohtasi harmaiden silmien katseen. Katseen, jonka hän tunsi niin hyvin entuudestaan. Murtagh virnuili voitonriemuisena, mutta ei silti herpaannuttanut otettaan nuoremman pojan hartioista, joihin oli tarttunut ensitöikseen tämän löydettyään. Eragon yritti riuhtaista itsensä irti, mutta edes Ellesmérassa vietettyjen kuukausien jälkeen hän ei ollut saanut Murtaghia kiinni voimissa. Olihan tällä ollut oma opettajansa.
”Missä Saphira?”
”Missä Thorn?”
”Ei täällä.”
”Ei täällä.”
Jos joku olisi seurannut tilannetta sivustapäin, olisi hän takuuvarmasti nähnyt rätisevät kipinät silmien välillä. Murtagh luovutti ensimmäisenä. Höllensi otettaan nuoremman hartioista, muttei päästänyt kokonaan irti. Eragon yritti heti käyttää tilanteen hyväkseen ja vapauttaa itsensä toisen otteesta, mutta Murtagh painoi hänet uudestaan kallionseinää vasten.
”Minä en haluaisi runnoa sinua kappaleiksi, mutta jos jatkat tähän tyyliin, voin joutua tekemään sen”, Murtagh kivahti ja tuijotti Eragonia, joka ei osannut sanoa olivatko vanhemman silmissä erottuvat tunteet vihaa vai turhautuneisuutta. Ehkäpä molempia. Eragon tapitti pistävästi takaisin. Hän ei antanut tuumaakaan periksi. Ei edes Murtaghin ylivoiman edessä. Ilman lohikäärmeitä Murtagh oli heistä se voimakkaampi.
”Aiotko jatkaa naurettavaa mykkäkouluasi kauankin?” Murtaghin ilme heltyi hieman. Huulet kaartuivat ärsyttävään virneeseen, vaikka ilo ei jaksanut yltää silmiin. Se muistutti vähän vanhaa Murtaghia. Sitä, jonka Eragon oli tuntenut ennen kuin Kaksoset olivat tämän kaapanneet. Ohikiitävän hetken Eragonin valtasi mielihalu virnistää takaisin ja sanoa jotain nokkelaa, mutta tunne meni ohi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Ellei nopeammin.
”Nähtävästi aiot”, harmaat silmät laskivat pettyneen katseensa maahan. Kädet tärisivät, Eragon pani merkille, mutta eivät kirvonneet nuoremman tunikasta. Murtagh sulki silmänsä ja veti syvään henkeä ennen kuin antoi sormiensa vapautua jännityksestä ja irrottaa otteensa haltioiden punomasta kankaasta, josta Eragonin tunika oli valmistettu.
Eragonin otsa painui rypylle. Hän valmistautui puolustamaan itseään heti ensimmäisestä uhkaavasta liikkeestä, mutta Murtagh ei tehnyt elettäkään käydäkseen hänen kimppuunsa. Eragonin kulmat kohosivat hämmästyksestä.
”Olen kuullut teidän suunnittelevan salamurhaiskua Galbatorixin päänmenoksi”, Murtagh virkkoi asteltuaan parin askeleen päähän Eragonista, joka lyhyen harkinnan jälkeen nyökkäsi tuskin huomattavasti. Murtagh yllättyi tästä rehellisyydestä, mutta hymähti sitten paheksuvasti. ”Sinä et saa osallistua siihen hulluuteen, Eragon. Ymmärrätkö?”
Eragon närkästyi.
”Mikä sinä olet kieltämään minulta yhtään mitään? Olet yhtä paha, ellet jopa pahempi, kuin Galbatorix. Miksi minun pitäisi kuunnella sanaakaan, mitä sinä sanot?”
Murtagh sivuutti osan kysymyksistä.
”Hän tietää. Yksi hänen ennustajistaan näki sen unessa. Hän tietää, että yritätte puukottaa hänet kuoliaaksi hänen nukkuessaan. Hän tietää, että sinun ja Saphiran on tarkoitus pidätellä minua ja Thornia sekä mahdollisesti myös Shruikania rientämästä hänen avukseen”, Murtagh totesi ja kohotti katseensa Eragoniin, jonka ilmekään ei värähtänyt. Ei, vaikka hän mielessään ihmettelikin, miten toinen pystyi kertomaan tuon kaiken vannottuaan Galabatorixille valan.
”Sillä ei ole merkitystä. Suunnitelma on aukoton ja toteutamme sen joka tapauksessa. Viikon kuluttua tästä päivästä”, Eragon avasi suunsa ensi kertaa. Äänensävy oli uhmakas, mutta itsevarma. Murtagh pudisti päätään ja kääntyi taas katsomaan jonnekin kaukaisuuteen Eragonin sijaan.
”En tullut tänne haastamaan riitaa. Tulin varoittamaan sinua. En halua taistella kanssasi. En halua liata käsiäni sinunkin vereesi. Ole kiltti, Eragon, äläkä toteuta suunnitelmaasi”, Murtagh vilkaisi häntä nopeasti ja yritti kätkeä epätoivon katseestaan. Eragon huomasi sen ja ihmetteli suuresti, mistä se oli peräisin.
”Sodasta ei selvitä tappioitta.”
”Sota ei kaipaa yhtä miestä.”
”En olekaan tavallinen mies.”
”Sitä suuremmalla syyllä. Lohikäärme tarvitsee ratsastajansa. Elävänä.”
Eragon avasi suunsa sanoakseen vielä jotain, mutta ei saanut sanoja pakotettua suustaan. Murtagh pudisti jälleen päätään ja teki lähtöä, mutta kääntyi vielä kerran Eragonin puoleen.
”Kun kuulin sinun olevan veljeni, olin onnellinen. Minä ihan totta uskoin, että joku muukin joutuu jakamaan tuskani siitä tiedosta, että on Morzanin verta. Kun selvisi, että sinun isäsi onkin paljon kunniakkaampi mies... En osaa sanoin kuvailla, miltä se tuntui”, Murtaghin ääni oli särkyä lopussa, mutta hän piti sen itsepäisesti kurissa.
Eragon tuhahti raivostuneena.
”Minä en ikinä voisi olla kuten sinä. Äläkä kuvittele, että hetkeäkään samaistuin sinun häpeääsi. En edes silloin kuin elin luulossa, että Morzan on meidän molempien isä. Jos luulet voivasi sysätä kaikki pahat tekosi häpeäsi niskaan, olet kurjempi kuin luulinkaan.”
Murtagh otti sanat vastaan hymyillen, mutta silmissä ennestäänkin vain heiveröisesti lepattanut liekki sammui kokonaan.
”Jos sen niin ajattelet.”
Eragon kimmastui vieläkin enemmän ja harppoi välimatkan umpeen upottaen sitten nyrkkinsä Murtaghin kasvoihin, niin lujaa kuin ikinä jaksoi. Hän tunsi nenän murtuvan rystysensä alla ja kohta punainen veri juoksi pitkin hänen käsivarttaan ja Murtaghin kasvoja. Murtagh sysäsi tyynesti toisen kauemmas itsestään ja pyyhkäisi veret suunsa edestä.
”Olen pahoillani, Eragon. Kaikesta”, sen sanottuaan Murtagh lähti taivaltamaan takaisin samaa reittiä, jota pitkin oli tullutkin.
”Minä en anna sinulle ikinä anteeksi! Kuulitko? En ikinä! Kitukoot läpimätä sielusi synkimmässä kadotuksessa vielä satojen vuosien päästäkin!” Eragon huusi toisen perään.
Murtagh kuuli kaiken. Hän ei katsonut taakseen. Edes nähdäkseen veljensä vielä viimeisen kerran. Sanat satuttivat. Kirpaisivat syvältä. Silti hän tiesi, että se, mikä häntä odotti, oli hänen ansaitsemansa kohtalo. Ehkä Eragon antaisi hänelle jonain päivänä anteeksi. Ehkä ei. Sillä ei ollut väliä, kunhan poika säilyisi hengissä nyt, kun hän oli vailla häpeää syntyperästään. Murtagh oli taas yksin taakkoineen.
*
Kun Eragon joukkoineen ehti paikalle, oli kuningas jo kuollut. Puukotettu kuoliaaksi nukkuessa.
Murtaghin ruumis värjötti maassa muutaman metrin päässä hirmuhallitsijasta. Kaikki raajat olivat taipuneet luonnottomiin asentoihin ja kasvoilla oli niin hirvittävä irvistys, että kammottavinkin Kull-soturi olisi jäänyt kiistatta toiseksi. Ainoa selitys ilmeelle ja asennolle oli erittäin tuskallinen kuolema, jonka saattoi aiheuttaa vain muinainen magia. Thornin punainen ruumis kärysi näköetäisyydellä.
Eragon ei ollut ennen tiennyt, mitä tapahtui, jos rikkoi muinaisella kielellä vannomansa valan. Nyt hän tiesi.
Mutta pahinta kaikesta oli, ettei hän koskaan saisi sanojaan takaisin. Hän oli kironnut Murtaghin sielun elämään ikuisessa kadotuksessa ja lohikäärmeratsastajan kirous oli sitova, kunnes kirouksen langettaja itse siirtyisi ajasta ikuisuuteen.
Olen pahoillani, Eragon. Kaikesta.
”Niin minäkin.”
