Kirjoittaja Aihe: Usko, toivo, rakkaus -haasteficit (Severus, K-12)  (Luettu 3557 kertaa)

Poissa Fiorella

  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 1078
  • Hyvän tuulen kotisatama
Nimi: Usko, toivo, rakkaus -haasteficit
Kirjoittaja: Fiorella
Tyylijaji: drama/ death
Paritukset: -
Ikäsuositus: lievä R/K-12
Yhteenveto: Kohtauksia Severus Kalkaroksen elämän merkkipaaluilta. Tarkoituksena valottaa miehen mietteitä ja sitä, miltä kokemukset kuolonsyöjänä ovat hänestä tuntuneet, miten vaikuttaneet. 
Lukijalle: Ensimmäinen haasteficcini. :) Kolme osaa, jotka liittyvät toisiinsa ja haasteen teemoihin. Kirjoitettu pitkälti ennen Deadhly Hallowsia, joten sisältää senhetkisiä omia mielikuviani aiheesta. Kertokaa toki mielipiteenne!



USKOLLISESTI SINUN


Nuori, vaaleahiuksinen mies johdatti tummaa seuralaistaan kulkien edeltä kapeaa, kosteaa käytävää synkimpien tyrmien syvyyksiin. Oli myöhäinen talvi-ilta, pimeässä heidän näkökenttäänsä haittasi höyrystyvien hengityspilvien sumentava ilma. Molemmat nuorukaiset olivat verhoutuneet tummiin viittoihin ja kiirehtiessäänkin tarkkasivat edetessään ympärilleen, välttääkseen turhan huomion muilta mahdollisilta, joskin epätodennäköisiltä, yön kulkijoilta. Heidän asiansa oli salainen, ulkopuolisten silmiltä kätketty; kuin mustaan harsoon verhottu hyinen aavistus, joka sai nuoremman miehen sisimmän värisemään kiihkeästä odotuksesta. Pian, pian koittaisi tuo kaivattu hetki! Hän joudutti askeltensa tahtia pitääkseen etäisyyden sopivana – hänen oppaansa harppoi innostuksen tuoman kiireen sävyttämin askelin. 

Tultuaan raskaan, hopealla heloitetun porttimaisen oven eteen tyrmäluolaston perukoille, vaalea mies viimein seisahtui, työnsi hupun kasvoiltaan ja kääntyi katsomaan toveriinsa. Hänen kylmää, siniharmaata jäätä hohkaavat silmänsä heijastivat vankkumattoman uskon mielipuolisuuteen vivahtavaa loistetta tavalla, jota hänen matkaseuransa ei ollut ennen havainnut, vaikka he olivat käyneet jo kauan aikaa pitkiä, salaisia keskusteluja. Kuinka hurjalta mies näyttikään tuo kiihkeän innostuksen palo katseessaan, jännitys äänessään, hengityksen huurujen kietoutuessa kiehkuroiksi hänen kasvojensa ympärillä kuin savukkeen päästä kohoava usva. Lyhyt, vaalea parta korosti leuan terävyyttä, ja silmiin tarkentui teräksenluja vakavuus hänen kysyessään viimeisen, ratkaisevan kerran lauseen, joka oli jo ehtinyt tulla nuoremmalle miehelle tutuksi. 
”Oletko varma asiastasi – mestarimme tavattuasi on vaihtoehtona enää kuolema.”

Tummakulmainen nuorukainen ei epäröinyt eikä hänen äänessään kuulunut hienoisintakaan tärinää, vaikka se vavahduttikin hänen koko ruumistaan sisältäpäin. Ääni oli viileän asiallinen, matala ja syvä.
”Tämä on sitä mitä haluan, tiedän sen.”
”Se riittää. Käy sisään.”

Hänen toverinsa nyökkäsi hyväksyvästi, ja vahvat, pitkät hiukset heilahtivat olkapäiltä eteen yhtenä kuulaanloistavana massana hänen kumartuessaan kaivamaan raskaan, tummuneen hopea-avaimen viittansa alta. Virnistäen villin riemun täyttämin ilmein hän heitti ne takaisin hansikoidulla kädellään, työntäen sitten avaimen kalskahtaen lukkopesään. Sen raksahdus jäi hetkeksi soimaan kapeassa käytävässä, ja miehen kiskaistessa sen voimalla auki kylmän viiman tuiskahdus löi nuorempaa miestä kasvoille niin, että hän joutui ottamaan askelen taakseen säilyttääkseen tasapainonsa. Kapeiden huulten kaartuessa uudelleen aavistuksen pilkallisina tämän heikkouden osoituksen edessä, tumma mies nosti tyynesti viitan hupun yltään ja ryhdisti hartiansa. Hänen ylevänä kohoava nenänsä värähti hänen niellessään tahtomattaankin palan kurkustaan, mutta mustista silmistä ei pystynyt lukemaan ainoatakaan tunteen merkkiä hänen kohottaessaan leukaansa merkiksi siitä, että oli valmis. Jalosukuisen vaalea nuorimies loi häneen hyväksyvän katseen ja nyökkäsi päällään oviaukkoon, tarjoten seuralaiselleen esteettömän pääsyn sysipimeään viileyteen raskaan tammioven sisäpuolelle.     
”Olen varma, ettet tule katumaan.”


***


Oven suljettua heidät tyrmän synkkyyteen oli hetken aikaa niin pimeää, ettei kumpikaan heistä osannut liikkua tai sanoa mitään. Ilmassa leijui vaaran ja jännityksen tuntu, ja jotain niin selittämättömän hyytävää, että sen pahuus kosketti heidän sisintään paatuneisuudellaan. Pimeyttä ahnaasti hengittäen nuorempi mies juhli sisimmässään luottaessaan, että tämä salainen verho raottuisi viimein hänen edessään. He eivät olleet tilassa yksin, sen aisti ytimissään, ja tummien nahkahansikkaiden verhoamien käsien puristuessa yhteen pimeyden turvin, nuori mies kuuli viereltään miltei äänettömän, mutta kiihkeyttä tihkuvan kuiskauksen: ”Nyt, nyt!”

Hän tunsi vaalean toverinsa käden lujan rutistuksen omassaan, ja yllättyi tuntiessaan tämän lihasten vapisevan. Oliko jopa Lucius noin jännittynyt? Hänestä itsestään tuntui, kuin verikin hänen suonissaan olisi muuttunut viileänä kiemurtelevaksi savuksi. Vastoin kuin oppaansa, hän ei tuntenut pelkoa tai jännitystä, ainoastaan kihelmöivää odotusta. Pian, aivan pian hänellä olisi valtaa enemmän, kuin hän oli milloinkaan uskonut voivansa omistaa. Tuo mahtava mies, jota Malfoy oli vihdoin tuonut hänet kohtaamaan, tekisi hänen synkimmät unelmansa todeksi.

Pimeydestä kuului matalaa, hyrisevää sihinää. Hänen kättään miltei kouristaen puristanut kämmen irrotti otteensa välittömästi. Lähemmäksi kuin hän oli arvannutkaan syttyi yllättäen valopisteitä; heidät saartaneen suurilukuisen joukon jokaisen taikasauvan päähän räpsähti pieni liekki täsmälleen yhtäaikaisesti. Oli yhä niin hämärää, ettei hän erottanut kuin huppupäisiä hahmoja, joiden tyhjiin silmäkuoppiin kiiluvat taikaliekit loivat karmivia varjoja. Kylmää valoa tuikkivat pisteet hänen ympärillään johdattivat reitin istuimelle, joka näytti luista kootulta. Siinä näkyi synkänpuhuva varjo, miehen ylväs hahmo, ja valo kuulsi hänen takaansa niin, ettei hänen kasvojaan voinut nähdä. Tumma nuorukainen aisti Luciuksen kääntyvän katsovan itseään, kiinnostuneena hänen reaktioistaan, mutta hän ei ollut enää kiinnostunut vallasta, jota nuori Malfoy oli mielikuvina maalaillut. Hänen katseensa oli kohdistunut hahmoon varjoissa, todelliseen vallanpitäjään. Mies, jonka edessä jopa Lucius Malfoy pelkäsi, oli se, jota hän oli hakenut kaiken aikaa. Vaalea nuorukainen oli ollut sen tavoitteen edessä pelkkä väline.   
 
Hämäryys yhtyi hiljalleen kohoavaan hyminään. Tumma hahmo viittasi kädellään, ja Lucius hänen vierellään laskeutui toisen polvensa varaan painaen nöyrästi päänsä niin, että pimeydessä itsevalaisevan hohtavilta vaikuttavat hiustenlatvat hipoivat tyrmän saastaista lattiaa. Tämä teki vaikutuksen jopa mustasilmäiseen nuorukaiseen, joka asteli hitaasti, arvokkaana kohti ylimmäisen pahuuden valtaistuinta. Sen eteen tultuaan hän laski päänsä ja jäi odottamaan hiljaa.

Samassa, yhtäkkiä jokin, kuin jäätävä pisto vihlaisi hänen sisällään. Hän kavahti tuntiessaan kuin kylmänpuhuvan kouran kaivelevan päänsä sisältöä. Lucius oli kertonut, ettei Pimeyden Lordilta voinut salata vähäisintä ajatustakaan. Hän ei ollut mitenkään osannut varautua näin julkeaan yksityisyyden loukkaamiseen, mutta järkytyksensä haudaten hän salli luodata aivonsa läpikotaisin. Hän tiesi, ettei sieltä löytyisi mitään, mistä olisi haittaa. Hänen mielensä oli täyttänyt koston ja julmimman oikeutuksen toivo, pimeyden synkkä houkutus. Ja tietämättä itsekään miten, hän aisti edessään seisomaan nousseen suurmiehen mieltyneen itseensä, jo ensi näkemältä yli toisien. Pimeyden Lordi oli nähnyt hänessä oikean kätensä, ja sallinut täyttää hänen mielensä tulevaisuuden voitokkaalla näkymällä. Hän tunsi tämän mielen vetäytyvän sisimmästään kolostaan luikertavan käärmeen tavoin ja riemuitsi sekavina kieppuvissa ajatuksissaan. Hän oli läpäissyt koetuksen. Pian hän olisi yksi heistä, jotka tulisivat hallitsemaan velhomaailmaa. Yksi voittajista. 

”Severus Kalkaros”, mies lausui hitaasti, astellen aivan tämän eteen, taikasauvojen synkkään valonkajoon. Tumma nuorukainen nosti katseensa arkaillen. Nyt hän ymmärsi Pimeän Lordin suunnattoman mahdin, ja samaten Luciuksen pelonsekaisen kunnioituksen. Pupillit mustissa silmissä kapenivat järkytyksestä hänen nähdessään ensi kertaa isäntänsä kasvot. Ne olivat kauheat katsoa, sillä komeista piirteistä välittyi jo jotain järkyttävän epäinhimillistä, luonnotonta, miltei eläimellistä näköä. Hänen teki mieli verhoutua mustina poskilleen riippuvien hiustensa varjoon, piiloon noiden punaisina kuultavien silmien katseelta, mutta terästäen itsensä hän ryhdistäytyi jälleen ja nyökkäsi myöntäen.
”Liitytkö joukkoomme, taistoon jästien ja kuraveristen karsimiseen velhoyhteiskunnasta? Oletko valmis taistelemaan puolestamme kuolemaan saakka? Ethän epäröi, kun panostasi tarvitaan?”

Hän karaisi itsensä, ja lausui äänellä, josta saattoi vielä aistia vivahduksen nuoruuden paljastavaa kimeyttä.
”En ole koskaan kohdannut mitään hyvää jästien taholta. Olen täysin puolellanne.”
”Oletko valmis noudattamaan jokaista käskyäni, vaikka olisitkin sisimmässäsi eri mieltä? Seisotko vahvojen vai heikkojen puolella?”
”Luonnollinen valinta karsii heikot. Tulevaisuus on velhojen, puhdasveristen, niiden, jotka ovat tulevaisuutensa arvoisia.”

Hänen äänensä oli nyt varma ja siitä hehkui usko asian oikeutukseen. Voldemort katsoi häneen hyväksyen, punahehkuisina kiiluvissa silmissään itsevarmuuden ja itsevaltiuden luoma palo. Hän kohotti kapean, miltei vihertävään asti valkoisen kätensä ja painoi tumman, ryhmyisen taikasauvansa kärjen tuoreen kannattajansa paljastetulle, laihankalpealle ranteelle. Hänen suustaan purkautui käärmemäisen sylkevää sihahtelua, kuulosti kuin hän olisi sähissyt kirosanoja tuntemattomalla kielellä. Severus haukkoi henkeä ja puri kielensä verille estääkseen itseään huutamasta kipuaan ääneen. Hän tunsi kuin kylmän tulen lieskojen uppoavan ihonsa alle mustan nesteen tavoin, kieppuvan muotoonsa sisällä hänen lihassaan ja sen korvennus sai hänet miltei pyörtymään tuskasta. Pimeys, kivun aistimus, nousevien ja laskevien äänien hymisevä kuoro hänen ympärillään kuljetti hänet unenomaiseen tilaan, josta hän aisti vain sekavia kuvia; hirvittävien kasvojen voitonriemuisen virneen yläpuolellaan, tahdottaan omaa käsivarttaan kuumeisesti puristavan Luciuksen tuskaisen voihkaisun etäämpää, taikaliekkien psykedeelisen loimahtelun hänen näkökenttänsä rajamailla ja ylitse kaiken sen, jota hän oli tullut tavoittelemaan; sen yhden, joka oli tehnyt tämän kaiken siedettäväksi kestää. 

Vallantunne, kiihkoisan voimakas, juovuttava ihmeellisyydessään, levisi häneen, täytti koko hänen sisimpänsä kuin mustin, julkeuttaan huutavin sävelin. Hän katsoi särkevää käsivarttaan, jota pimeyden piirto nyt kuvioi, ja kuuli ympäriltään messuavaa kuorolausuntaa.   
”Kumartakaa Pimeyden Lordia!”
”Hän auttaa meitä kostamaan vihollisillemme!”

Minun vihollisilleni. Vapise, Musta. Vapise, Potter. Tällä kertaa minä olen voittajien joukossa.

Ääni valtaistuimelta hänen yläpuoleltaan jääti hänen sydäntään, mutta hän katsoi sitä kohti mustat silmät vankkumatonta uskoa loistaen, kuin se olisi ollut mitä tervetullein valo hänen tyhjässä elämässään.
”Severus Kalkaros. Uusi kuolonsyöjäni.”

Sileäposkinen, tummahiuksinen nuori mies kumartui suutelemaan edessään armollisesti ojentuvaa niljaista, kylmää kättä. Alitajuisen inhonsa tukahduttaen hän täytti mielensä palavilla ajatuksilla koston suloisuudesta.
”Mestarini.”



TOIVO VERSOO TYHJYYDENKIN KESKELTÄ


Hämäryys hiipi illan peittämälle kujalle, ilmassa saattoi kuulla myöhäisten lintujen ääniä ja niitä kärkkyvien arpisten katukissojen pettyneitä vonkaisuja. Viimeinenkin takkuturkkisista kateista kaikkosi kauemmas, kun haisevan roskalavan taakse ilmiintyi äkkiä syvän luumunväriseen viittaan verhoutunut hahmo. Käsi kohosi kaavun alta ja naksautti pientä sytyttimen näköistä esinettä. Katulamppu tien toisella puolen värjyi sammuksiin. Pimeytin naksahti vielä kahdesti, jolloin kulman taakse ei enää pystynyt näkemään kadulta. Salaperäinen mies oli peittynyt varjojen syliin. Hän katsoi etsien ympärilleen, mutta kuja oli tyhjä ja autio.

Täyttyvää kuuta enteilevä sirppi taivaalla valaisi jo laitakaupungin maisemaa, kun yksinäinen mies sai odottamaansa seuraa. Varjoista hiipi hiiviskelevä hahmo, joka piti visusti viittansa hupun kasvojensa peittona. Se ei silti estänyt korkeana kaartuvaa, kalpeaa nenää pistämästä esiin. Vanha velho purppuraisessa viitassaan hymyili lämpimän oloisesti tulijaa kohti, mutta se oli vain pintaa - hänen pienten silmiensä katse puolikuunmuotoisten lasien takana oli tuikean vakava. 
”Severus.”

”Älä mainitse nimeäni! Koskaan ei voi tietää, kuuleeko joku!” sähähti ääni hupun alta.
”Luonnollisesti, näinhän asia on”, nyökytteli hopeapartainen vanhus. ”Kiitos, kun kutsuit minut paikalle. Pidän sitä suuressa arvossa. En osannut enää odottaa kuulevani sinusta, mutta minun on myönnettävä, että toivoin sitä monet kerrat. Niin monet kerrat ettet uskokaan, ystäväni.”

Viitan suojista kuului syvä huokaus, joka henki itsensä kieltämistä ja epätoivon tuomaa pakkoa. Pitkän hiljaisuuden jälkeen sitä seurasi matala, miltei pehmeä kuiskaus.
”Regulus on vielä nuori. Hänellä on vielä tulevaisuus. En voinut tehdä sitä. Tiesin, että sinä olet ainoa, joka voi auttaa häntä. Kätkin hänet ehdottamallasi tavalla.”

Vanha mies oli kuunnellut kärsivällisenä hänen sanojaan, ja astui lähemmäs tummaa, luihua, yöhön sulautuvaa hahmoa. Hänen äänensä oli lempeä, se toi varjoissa piileskelijän mieleen yksittäisiä onnellisia hetkiä, epäluonnollisen kauniita ajatuksia. Se häiritsi hänen mieltään; mieltä, joka ei enää ollut kauneutta tai onnellisia ajatuksia varten, niin paljon rujoutta ja pimeyden tekoja se oli joutunut todistamaan. Mutta kuitenkaan hän ei voinut torjua ääntä, joka vietteli häntä toiveikkuudellaan, enemmän kuin hän myönsi todeksi edes itselleen.   
”Tiedäthän, ei ole vielä liian myöhäistä sinunkaan osaltasi.”

Viittansa verhoama Kalkaros pudisti päätään, ja jotain kosteaa tykytti hänen luomiaan vasten, mutta hän pakotti sen takaisin sisälleen. Muiden patoutuneiden tunteittensa joukkoon. Häntä varten ei ollut tunteita, ne olivat houkkien ylellisyyttä; jotain, mihin pimeyden lähettiläällä ei ollut lupaa eikä oikeutta. Ehkä hän voisi pelastaa nuorukaisen, miltei pikkupojan, joka oli varomattomuuttaan lähtenyt tielle, jolta ei ollut paluuta. Hän itse oli oman valintansa aikanaan tehnyt, ja maksoi siitä jokaisena päivänään. Sen houkutus oli sammunut jo aikaa sitten, mutta hän oli kyllin viisas salatakseen tunteensa liittolaisiltaan. Vasta kuolema saattaisi vapahtaa hänen tuskaisan sielunsa, hän oli hyväksynyt sen tosiasiana. Mutta hän ei ollut vielä niin tuskainen, että olisi toivottanut kuoleman tervetulleeksi heti. Hän oli älykäs ja keksisi vielä keinon, jolla ylittää mestarinsa, vaikka tämä näkikin hänen sisimpäänsä tulisella katseellaan. Hän oli jo hyvän matkaa tiellä tämän edelle, ja salasi sen tavalla, jolle ei yltänyt kukaan toinen. Jos hän voisi estää toisen nuoren miehen elämän turmeltumisen, hän tekisi parhaansa. Hän oli saanut tehtäväkseen lahjoittaa tämän kuolemalle; nyt hän antaisikin hänet elämän odottaville käsivarsille. Ja itse hän jäisi tyhjyytensä syövereihin. Sitä ei käynyt muuttaminen.   

Tumma, kipeiden kokemusten sisäisesti arpeuttama mies erehtyi katsahtamaan vanhuksen viisaisiin silmiin ja käänsi katseensa värähtäen myötätunnosta, jota niistä aisti. Hän ei kaivannut sääliä, ei almuja. Hän oli tehnyt tietoisen valinnan ja kantoi kohtalonsa seuraukset omilla hartioillaan. Mutta Tylypahkan rehtori ei antanut hänen olla, kuten hän halusi – omien älykkäiden aivojensa varassa, kantaen taakkansa omilla hengenvoimillaan. Tämä kosketti hänen olkaansa ja sai hänet kohottamaan päänsä uudelleen.
”Olin vakavissani. Liity meihin, Severus. Ja sinullakin on tulevaisuus.”

Kalkaros kohtasi hänen katseensa uudelleen, valmiina lukemaan toisen kasvoista epätoivoista yritystä haalia kaikki kynnelle kykenevät puolelleen. Hän hätkähti sitä vakavuutta ja suunnatonta sielunvahvuutta, jonka edessään näki. Tämä mies oli kuin olikin täysin tosissaan, ja nuori kuolonsyöjä näki selvänä voiman, joka paloi noissa ajan uurtamissa kasvoissa. Dumbledore oli todellinen taistelija, ja toivo syttyi kalvakan liekin tavoin tummien silmien syvyyksiin. Parrakas mies hymyili sen nähdessään, ja puristi pitkäsormisen, kapean käden omaan suonikkaaseen kämmeneensä.   
”Yhdessä me voitamme varmasti. Luota minuun, ystäväni. Järjestän nuoren Reguluksen turvaan, eikä kukaan saa tietää hänen olevan yhä elossa. En paljasta sinua. Ja kun tapaamme jälleen, kerron sinulle suunnitelmani, joka mahdollistaa paluusi hyvien joukkoihin.”

Mies mustien hiusten ja raskaan viitanhuppunsa takana kohotti päätään äkisti kohti lämpöä, jota vanhus sinipunaisessa viitassaan ja velhonhatussaan tuntui säteilevän. Kuunkajo valaisi tummia silmiä, joissa toiveikkuus ja epäusko taistelivat.
”En ole koskaan kuulunut hyvien puolelle. Ehkä minua ei oteta vastaan.”

Vanhat silmät loistivat syvempää tunnetta kuin milloinkaan. Hänen äänensä oli hyvin, hyvin pehmeä, kun hän vakuutti hiljaa seuralaiselleen: ”Severus, Severus. Sinuun kätkeytyy enemmän hyvyyttä kuin itsekään tiedät omaavasi.”

Hän vastasi epäluuloisen kysyvään, mykkään katseeseen jatkaen lausettaan: ”Katsos, Voldemort ei ole ainoa, joka pystyy näkemään toisten sisimpään.”

Nuorempi mies kavahti kuin lyötynä ja vetäytyi äkisti pimeyteen, toisen ulottumattomiin. Dumbledore ennätti jo tuntea raskaan painon valuvan sydämelleen, kun hiljainen, tunteeton ääni kuiskasi hänelle varjoista.
”Sama paikka, uudenkuun aikaan. Odotan täällä, jos olen vielä hengissä.”

Hän kaikkoontui vaimeasti poksahtaen, odottamatta vastausta. Kujalle yksin seisomaan jäänyt mies siveli partaansa mietteliäänä ja hymyili lämpimästi kumartuessaan silittämään arkana paikalle palannutta takkukarvaista kattia. Kisu katsoi häneen kummastellen keltaisilla silmillään, revittyjä korviaan höristäen, kun hän mumisi itsekseen.
”Tervetuloa Kiltaan, ystäväni. Et vielä tiedä omaa arvoasi.”

Yhä levenevä hymy kasvoillaan hän sytytti katulamput ja katosi tyhjään ilmaan. Kaukaa liversi satakieli kaihoisan voitonriemuista sävelmäänsä.



RAKKAUS EI KUOLE KOSKAAN


Pimeän piirto hehkui vihreänä, riippuen ilmassa linnan korkeimman tornin yllä. Yöilma oli tyyni ja taivas pilvetön, rauhaa uhkuva. Mutta sisällä linnassa riehui taistelu, joka riiteli yön rauhaisaa tunnelmaa vastaan. Tämä yö olisi voinut olla niin erilainen, se olisi voinut päättyä niin toisin. Kuinka hartaasti mies tummien hiustensa verhon takana olisi toivonutkaan niin käyneen. Mutta nyt hänen ainoa tehtävänsä oli vastata kutsuun, jonka hän tunsi sydämessään; kutsuun, joka ylitti julman pakotuksen hänen käsivarressaan. Kaksintaistojen melskeitä väistellen hän pujotteli tietään kohti tornin suuta. Sydän hänen rinnassaan hakkasi aivan kuin hän itsekin olisi taistellut, vaikka molemmat osapuolet tekivät hänelle tietä. Kukaan ei käynyt vastustamaan hänen etenemistään. Severus Kalkaros taisteli ainoastaan oman sydämensä syvyyksissä.

Kiihkeimmän kamppailun keskuksessa olivat tähtitiedetorniin johtavat portaat, jotka taika oli sinetöinyt. Hänen kulkuaan ne eivät pidätelleet, vaan päästivät hänet juoksemaan pitkin harppauksin yhä ylemmäs, yhä lähemmäs kohtaloa, joka vain odotti toteutumistaan. Kohtaloa, jonka hän olisi suonut lykkääntyvän ikuisuuksien päähän. Mieluiten olemattomiin.

Mies kuuli yläpuoleltaan huutoa ja rääkymistä, hän kiirehti askeliaan. Ja kuitenkin, saavutettuaan portaiden pään ja tyrkättyään oven auki, hän jähmettyi hetkeksi paikoilleen, tuijottaen ruman vihreän kallonkuvan valaisemaa kohtausta yötaivaan alla. Sama merkki tykytti hullun lailla hänen ranteessaan, mutta hän ei edes tiedostanut sitä – jokin muu veti hänen kaiken huomionsa puoleensa.
”Severus, sinä tulit! Ehdit sittenkin!”

Kaareva torninhuippu, sakaraharjaista muuria vasten luhistunut hahmo, kuolonsyöjien, Harmaaselän ja Dracon muodostama piiri asettuneena alistunutta hahmoa vastaan.   
”Draco, tee se tai astu sivuun niin että joku meistä…” kirkui naisen ääni vihlovana edelleen hänen korvissaan, hänen katseensa kiersi toisesta toiseen. Ääni hänen sisimmässään oli lähtöisin miehestä, joka kyyhötti vasten muuria, voimansa miltei menettäneenä.
”Sinun on hoidettava tämä tilanne. Draco on puhuttu puolellemme. Huolehdi hänestä.”
”Kyllä, mutta…”
”Severus, sinun on tehtävä tämä. Muuta vaihtoehtoa ei ole.”


Päänsisäisen keskustelun keskeytti Amikus, hänen vinonaamainen kuolonsyöjäveljensä.
”Kalkaros, meillä on ongelma…” Rotevan miehen katse oli suuntautunut Dumbledoreen, eikä hän huomannut ajatustenvaihtoa, joka kimpoili kiihkeänä heidän välillään. 
”En voi. En pysty siihen. Mitä tahansa muttei tätä.”
”Kilta ei pysy pystyssä ilman sinua. Käsken sinua. Severus, sinun täytyy. Tämä keskustelu on jo käyty!”
”Ei. Älä pyydä sitä minulta.”


”Poika ei näytä pystyvän..” jatkoi Amikus. Kalkaros katsoi häneen kylmä ilme mustissa silmissään. Draco tuijotti kalpeana, transsiin vaipuneena sivusta. Hänen sauvakätensä vapisi niin, että hän oli tarrannut ranteeseensa toisella kädellään estääkseen turhaan sitä näkymästä. Fenrir tuijotti poikaa pilkallisesti, kieltään lipoen, ahnaan irvokas katse silmissään. Pullea pikku nainen, Alekto, kirkui yhä, ilmeisesti tehdäkseen edes jotain. Raskaskasvoinen kuolonsyöjä tuijotti häneen synkän paheksuvana. Dumbledore valui seinää pitkin yhä lysympään, kykenemättä kannattelemaan itseään enää riittävästi. Hän tuki kättään tornin kiviseen lattiaan ja katsoi tiiviisti mustatukkaiseen mieheen. Kaikki hätkähtivät, kun hän puhui ääneen. Hän anoi miestä, jota piti ystävänään, luotettunaan. Vain tämä itse tiesi, että vanha rehtori pelkäsi, ettei hän pystyisikään täyttämään saamaansa käskyä. Että kaikki olisi mennyttä.
”Severus…”

Mies harppoi mustat pitkät hiukset kasvojaan piiskaten lähemmäs, huutaen tälle mielessään.
”Mitä oikein aiot? Älä tee mitään tyhmää. Me keksimme jotain. Täytyy olla jokin muu keino!”

Hän tuuppasi Dracon kauas sivumpaan, pois Harmaaselän ulottuvilta, suojaan. Kuolonsyöjät väistyivät välittömästi hänen tieltään. Hän loi tuimimman katseensa ihmissuteen, joka vetäytyi etäämmäs hänkin, hampaitaan irvistellen.
”Muuhun ei ole enää aikaa. Huolehdi Dracosta, Harrysta, auta Narcissa turvaan. Sinä jäät paljosta vastuuseen. Pyydän anteeksi, ystäväni.”
”Ei, älä, tämä ei voi päättyä näin! Tämä ei toimi! En voi… Täytyy olla…”


Itseinhon, vihan, järkytyksensä vääristämin kasvoin Kalkaros tuijotti eteensä, tuijotti lujasti miestä joka pakotti hänet elämänsä vaikeimpaan, raskaimpaan tekoon. Tämä ponnisteli lausuakseen viimeiseksi jäävät sanansa ääneen.
”Severus… Minä pyydän…”

Ääni oli heikko, mutta se, joka edelleen vaati häntä tottelemaan, kaikuen hänen sisällään, oli vahva ja vakaumuksen täyttämä.
”Severus. Rakkauden nimessä, tee se nyt. NYT!”

Hänen sydämensä tulvi pelkkää vihaa ja katkeruutta. Mutta se kaikki kohdistui häneen itseensä kun hän kohotti sauvansa, osoittaen sillä mieheen, jolta ei ollut koskaan saanut osakseen muuta kuin silkkaa hyvyyttä, ystävällisyyttä, luottamusta - silloinkin, kun hän ei olisi sitä ansainnut. Hän oli ollut valmis tekemään mitä tahansa tämän miehen puolesta, lempeän vanhuksen, joka oli tukenut häntä kaikessa, erehdyksen kohdallakin puhunut terveen järjen puolesta, opettanut anteeksiantamusta, ystävyyttä, rakkautta. Tämä mies, joka nyt vaati häntä tekemään lopun elämästään, oli ainoa, joka sai hänet edes harkitsemaan moista.

Hän pyysi anteeksi sisimmässään, yrittäen haalia kokoon kylliksi vihaa saadakseen taian toimimaan. Hän tunsi odottavat katseet niin selässään kuin kasvojensa edessäänkin. Jokainen odotti häneltä samaa, eikä hän ohikiitävän hetken ajan tiennyt, pystyisikö täyttämään nuo odotukset. Syvään hengitettyään hän katsoi vakaasti vaaleansinisiin silmiin, jotka eivät enää jaksaneet tuikkia, ja vapautti vihdoin sanat huuliltaan.
”Avada kedavra!”

Hän ei suinkaan lausunut kirousta ensi kertaa. Kuinka monesti hän olikaan tappanut, tämä kerta oli silti vaikeampi kuin edes ensimmäinen. Mutta kukaan häntä kunnioittaen katsovista kuolonsyöjistä ei ollut tietoinen siitä, ettei hän ollut kyennyt kokoamaan vihaa tuota arvokasta, kaiken hyvän esikuvana toiminutta vanhusta vastaan enempää kuin nuori Dracokaan ennen häntä. Kirouksen lausumiseen vaadittiin äärimmäisen voimakasta tunnetta. Hän oli surmannut Dumbledoren käyttämällä rakkautta, jota ei ollut koskaan tunnustanut sisimmässään kantaneensa. Ohjatessaan yhä järkytyksen lamauttamaa Malfoyn poikaa edellään portaisiin hän kuiskasi vielä mielessään hyvästinsä miehelle, joka oli ollut hänelle läheisempi kuin hänen oma perheensä milloinkaan.

Rakastan sinua. Isäni.



***
« Viimeksi muokattu: 06-08-2012, 21:35:12 kirjoittanut malla »