tinna,
Haaste on mun tähänastinen suosikkilukuni, mukana on niin hopeinen Volvo kuin pianokin.
A/N: Huono, huonompi, huonoin voisi olla tälle parempi nimi. Lol. Alice ei jostain syystä tykkää musta yhtään.
Alicen POV
6. Periaatteessa yksinkertaista
Edwardin ja Jasperin yhtäkkinen lähtö ruokalasta yllätti ja samalla hieman pelästytti minua. Vasta sillä hetkellä näin, että he poistuisivat kiireellä Forksista. Tajusin, että jokin oli tehnyt minut varomattomaksi ja kykenemättömäksi näkemään tulevaisuutta muutoin kuin Bellaan liittyen. Miten se oli mahdollista, kun kerran olin tiennyt hänen koko olemassaolostaan vasta pari tuntia? Olin tottunut näkyjeni äkkinäisyyteen, mutta intoni ja tunteeni Bellaa kohtaan olivat poikkeuksellisia ja ennen kokemattomia. Toisaalta se ei ollut ihme, kun kerran näkyni kertoivat minulle, että meistä tulisi hyvin läheisiä.
Alku ei kuitenkaan luvannut kovin hyvää, sillä veljieni vihamielinen lähtö hämmensi ja nolostutti Bellaa, ja lisäksi Rose katseli häntä peittelemättömän vihamielisesti. Bella näytti katuvan, että oli suostunut pyyntööni istua meidän kanssamme samaan pöytään.
”Älä välitä Edwardista, Bella. Hän on välillä vähän ongelmallinen, vaikka hän onkin oikein mukava sitten, kun hänet tuntee”, yritin lohduttaa häntä ja hän vastasi yrittämällä urheasti hymyillä ja näyttää vähemmän vaivautuneelta.
”Ei se mitään”, hän sanoi kiirehtien syömistään, jotta olisi päässyt pois seurastamme. Olin pahoillani hänen puolestaan, ja samalla Roseni puolesta, joten pidin yllä yhdentekevää keskustelua, johon he vastasivat innottomasti mutisemalla. Enimmäkseen puhuin itsekseni. Emmett ja Rosalie katselivat toisaalle ja pyörittelivät ruokaansa lautasellaan kyllästyneitä. Ruokailuhetki tuntui kestävän ikuisuuden, mutta en siitäkään huolimatta voinut olla tuntematta ikävää sen päätyttyä ja Bellan lähdettyä seuraavalle tunnilleen.
Me lähdimme omille tunneillemme. Rosalie ei vilkaissutkaan minuun mennessään. Kun istuin yksin maantiedon luokassa, ajatukseni tuntuivat selkeytyvän. Yllättävä ja oudon voimakas ihastumiseni ei vaikuttanut vain minuun. Uskoin ja yhä näin, että kaikki päättyi hyvin, mutta ehkä näköni oli jotenkin sumentunut. Ehkä en nähnyt kaikkia tuskallisia välivaiheita, joita tuttavuuteeni ihmisen kanssa vielä liittyisi.
Rosalie sopeutuisi aikanaan. Meidän suhteemme ei ollut koskaan ollut samanlainen kuin muiden ja me tiesimme sen. Rosalie tiesi, että kaipasin ja tarvitsin elämääni jotakuta, jota voisin hemmotella ja josta voisin pitää huolta. Jotakuta pehmeämpää kuin hän. Hän taas kaipasi karkeutta ja toimintaa, jota minussa ei ollut riittävästi.
Jasper oli ollut aikoinaan se, josta pidin huolta. Hän oli kokenut kovia ja tarvinnut kipeästi jotakuta minunkaltaistani osoittamaan, että oli muunkinlaista elämää kuin se, minkä hän oli oppinut tuntemaan Marian kanssa. Osoitin hänelle lempeyttä ja rakkautta ja hän otti sen vastaan hämmentyneenä, kiitollisena ja janoisena. Hän oli vahva ja empaattinen, mutta tarvitsi jonkun pitämään huolta itsestään ja näyttämään, ettei kaikesta tarvinnut selvitä yksin. Meistä tuli nopeasti läheisiä, mutta väliltämme ja elämästämme puuttui se jokin. Se jokin, joka tekee hyvästä elämästä vielä paremman.
Me esiinnyimme usein parina, mutta väliltämme puuttui juuri se tunne, joka oikeilla pareilla on. Kun löysimme Cullenit, osa palasista loksahti kohdalleen. Cullenit olivat myötätuntoisia vampyyreita ja ottivat meidät omikseen hetkessä, vaikka ilmaantumisemme aluksi heitä järkyttikin. Me kummatkin saimme paitsi perheen myös jotain muuta. Saimme rakkautta, joka ei ollut toverillista tai sisaruksellista. Minä sain Roseni ja Jasper Edwardinsa. Rakastin Rosalieta ja rakastan häntä varmasti elämäni loppuun saakka, milloin se koittaakaan, mutta tiedämme kummatkin, ettemme ole toisillemme ainoita oikeita.
Lähtiessämme koulusta kotiin päivän päätteeksi Rosalie oli yhä kiukkuinen minulle. Olin pahoittanut hänen mielensä ja hän oli yhä mustasukkainen Bellalle.
”Olen oikeasti pahoillani, Rosalie.” Kosketin hänen kättään, mutta hän veti sen nopeasti pois.
”Älä ole. Hän ei ainakaan ole kauniimpi kuin minä”, hän tuhahti ja polkaisi autonsa kaasupoljinta ärhäkkäästi.
”Se on totta”, Emmett kommentoi takapenkiltä, mutta hänkään ei ollut niin hilpeä kuin yleensä.
”Älä viitsi, Rosalie. Hän ei koskaan vie sinun paikkaasi”, sanoin hiljaisella äänellä ja nojauduin hänen olkapäätään vasten. Hän tuhahti, mutta ei hätistänyt minua pois.
”Mitä paikkaa?” Hän mulkaisi minua vihaisesti, mutta jokin hymyntapainen tuntui äkkiä pyrkivän hänen huulilleen. ”Paikkaa sängystäsikö?”
”Niin. Sinä olet ikuisesti minun Roseni. Hänen on elättävä sen kanssa.” Se oli jotain, mikä oli varmaa, jos hän vain itse sallisi sen. Ja näin, että hän salli. Näin meidät yhä tulevaisuudessa yhdessä, yhä perheenä ja rakastavaisina, vaikka Bellakin oli kuvioissa. Ja me kaikki näytimme onnellisilta.
”Sillä ei ole väliä. En vain käsitä, mitä näet mokomassa tytössä, jolla ei Edwardin mukaan ole edes aivotoimintaa.”
”En tiedä. Hän vaikuttaa toisenlaiselta kuin muut. Ehkä yhtä oudolta kuin minä”, vastasin rehellisesti, mutta olin hieman huolissani Rosalien muistutuksesta, ettei Edward kyennyt lukemaan Bellan ajatuksia. Mitä se tarkoitti? Oliko se paha enne? En osannut sanoa, mutta tiesin, että minun olisi puhuttava Edwardin kanssa.
”Ja tuonko pitäisi vakuuttaa minut siitä, että tiedät mitä teet?” Rosalie pudisteli päätään epäuskoisena, mutta hän alkoi jo lauhtua. Tiesin, että lopulta hän ymmärtäisi. Rosella oli hyvä sydän eikä hän ollut varsinaisesti omistushaluinen, vaikka kaipasikin usein huomiota. ”Olet aivan omituinen, Alice.”
”Kiitos, kultaseni!” Annoin hänelle pusun poskelle, eikä hän enää pudistellut päätään tai edes pyöritellyt silmiään. Se merkitsi, että sovinto oli syntynyt.
Kun pääsimme kotiin, soitin Edwardille – Carlisle oli neuvonut minua antamaan hänelle edes hetken aikaa, joten annoin hänelle vielä viisi minuuttia. Enempään en kyennyt. Lohduttauduin sillä, että hän oli tavallisesti itse vielä kärsimättömämpi.
”Alice?”
”Hei, Edward. Mitä on oikein tekeillä?”
”Eikö Carlisle kertonut?” hän kysyi kuulostaen epäuskoiselta.
”En kysynyt häneltä.”
”Et halunnut kuulla häneltä, että himoitsemme yhtäkkiä samaa tyttöä”, Edward vastasi purevaan äänensävyyn. Se oli totta. En ollut halunnut kuulla sen yksityiskohtia Carlislelta, mutta en myöskään halunnut kuulla niitä Edwardilta. Vaikka hän nyt sanoi sen ja vaikka nyt yritin, en nähnyt tulevaisuudessa mitään… tai en melkein mitään. Näin vain sen, että Edwardista ja Bellastakin tulisi hyvät ystävät.
”Järjetöntä!” Edward vastasi ajatuksiini. ”Etkö todellakaan itse näe, että se tyttö on vaarassa! En ole ikinä himoinnut kenenkään verta sillä tavoin. Ja tiedät, ettei ole turvallista himoita ihmistä. Et ehkä itse himoitse hänen vertaan yhtä paljon kuin hänen ruumistaan, mutta luuletko, että tunnet samoin kesken kiihkon?” Hänen puheensa oli nopeaa, kiivasta sihinää. ”Ole järkevä, Alice! Jos välität hänen elämästään, teet niin kuin minä ja taistelet haluasi vastaan. Silloin hän ainakin pysyy elossa.”
Tietenkin hän oli oikeassa. Jos oli edes olemassa mahdollisuus, että en voinut luottaa kykyyni nähdä tulevaisuuteen, minun pitäisi toimia kuten Edward ja unohtaa aistini ja vaistoni, jotka sanoivat, että Bella olisi minulle yksi elämästäni puuttuva pala ja toisi niin minulle kuin perheellenikin lisää onnellisuutta.
Mitä jos tämä oli kohtalo? Mitä jos tämä oli kohtalon koetus? Vaikken olisi todellakaan toivonut sen tapahtuvan veljeni kustannuksella ja kärsimyksellä…
”Alice…”, hän keskeytti ajatukseni ja nyt hänen äänensä oli äkkiä rauhallisempi ja harkitsevampi. Hän huokaisi alistuneesti. ”Unohda kärsimykseni. Jos todella uskot siihen, että näkysi on tulevaisuutta ja tuo sinulle onnea, kärsin onnesi vuoksi ihan mielelläni., vaikka Jasper ei taida pitää siitä.”
”Jalo Edward”, naurahdin, se oli niin tyypillistä hänelle. ”Valmis kärsimään toisten onnen vuoksi.”
”Alice, et nähnyt miten läheltä se piti. Pelkään, etten pysty estämään itseäni vahingoittamasta häntä, vaikka yritän. Kuvittele, jos sinä rakastut häneen enkä minä pysty estämään itseäni vaan tapan hänet. Pystyisitkö antamaan sen anteeksi? En usko, että voisin antaa ainakaan itse itselleni anteeksi sitä.”
Niin Edwardin tapaista ajatella heti pahinta mahdollisuutta.
”En mahda itselleni mitään.” Hän naurahti lyhyesti, ja olin iloinen kuullessani sen äänen. Minun täytyi tietoisesti johdattaa ajatukseni muualle, jotten olisi ajatellut vastausta, jonka tiesin piileskelevän valmiina alitajunnassani.
”Tiedän. Se on ärsyttävää, mutta pidän sinusta silti”, vastasin sen sijaan nauraen.
”Niin minäkin sinusta, mutta etkö voisi kerrankin olla järkevä, jos oikein kauniisti pyydän?” hän lähestulkoon rukoili minua, mutta huvittuneisuus kuului yhä hänen äänestään. Hän tiesi vastauksen itsekin: en voisi. En ollut koskaan rakastanut häntä yhtä paljon kuin sillä hetkellä. Hän tunsi minut ja hyväksyi minut sellaisena kuin olin, vaikka olin usein piikki hänen lihassaan ja hänellä meni aika ajoin hermot kanssani.
”Niin pieni ja niin ärsyttävä. Jäät minulle palveluksen velkaa”, hän sanoi leikkisästi, mutta sitten hänen äänensävynsä muuttui taas hyvin vakavaksi. ”Ja muista että varoitin sinua.”
Lupasin muistavani ja lopetin puhelun. Vasta silloin tajusin, etten ollut edes kysynyt mitä hän ajatteli siitä, ettei hän pystynyt lukemaan Bellan ajatuksia. En ollut myöskään kertonut hänelle, että periaatteessa ratkaisu hänen mainitsemaansa ongelmaan oli yksinkertainen. Jos minä rakastuisin Bellaan ja olisi todella riski, että Edward tappaisi hänet, Bella olisi muutettava vampyyriksi. Periaatteessa yksinkertaista, mutta en uskonut, että koskaan joutuisimme siihen tilanteeseen. Luotin Edwardin itsehillintään. Ja myös omaani.
****
Seuraava POV on Jasperin, jos ketään sattuu kiinnostamaan.