Author: Afeni
Rating: K-12
Fandom: True Blood / Sookie Stackhouse novels, lieviä viittauksia Johanne Hildebrantin Valhallan tarinoita –trilogiaan.
Pairings: Sookie/Bill, viittauksia Eric/Sookie ja Eric/Aude
Disclaimer: En omista True Blood -tv-sarjaa, Sookie Stackhouse -romaaneja ja Valhallan tarinoita -trilogiaa. En myöskään omista skandinaavista mytologiaa. Minä vain kiedon asioita yhteen ja leikittelen niillä. Lisäksi en omista historiallisia henkilöitä, vaikka heihin voi viittauksia esiintyä. Mahdolliset historialliset tai kirjallisuuteen viittaavat virheet ovat omiani enkä valitettavasti voi syyttää niistä muuta kuin heikkoa sisälukutaitoa. Käännetyt lainaukset kirjasta Dead until Dark ovat omiani ja siksi juuri niin kökköjä kuin ovat.
Spoilers: Ficci sisältää spoilereita True Blood -tv-sarjasta ja Sookie Stackhouse -romaaneista aina Dead and goneen asti.
Summary: Vampyyri Eric viettää tavanomaista iltaa baarissaan Fangtasiassa ja muistelee historiaansa, kun baariin saapuu hiljattain hänen alueelleen muuttanut vampyyri Bill uuden seuralaisensa kanssa.
A/N: Tämä nyt oli vain pakko kirjoittaa. Eric on jutellut minulle jo pidemmän aikaa, joten halusin hieman paneutua herran menneisyyteen. Tätä ficciä ei kannata pitää realistisena historian kuvauksena tai edes absoluuttisena totuutena vampyyri Ericin menneisyydestä, se on vain päässäni jo jonkin aikaa pyörinyt tarina.
Kuollut, muttei kuopattuEn muista, kuinka monta vuotta siitä on, kun näin viimeisen aamunkoittoni. Sekosin laskuissani muutama sata vuotta sitten. En vain enää välittänyt laskea, koska on hyödytöntä roikkua menneessä. Muistan silti elävästi tuon viimeisen aamuni. Sanon elävästi, koska silloin olin vielä elossa.
Vaimoni ja nuorin lapseni olivat kuolleet kuumetautiin vain muutama kuunkierto aiemmin. Tuolloin kuudesta lapsestani oli elossa enää kolme. Niihin aikoihin lapset kuolivat herkästi, toisin kuin nykypäivänä. Vanhin poikani oli lähdössä mukaani. Nuorempi oli joitain vuosia sitten lähtenyt kauppamatkalle. Hänestä ei koskaan ollut taistelijaksi, mutta historian kirjat kertovat, että hyvä kauppias hänestä tuli. Tyttäreni jätin kylään. Hän oli seisonut vasaran alla vasta vähän aikaa sitten kelvollisen nuorenmiehen kanssa, olin itse valinnut tämän nuorukaisen. En tiedä, saiko hän koskaan omia lapsia. En palannut tarkistamaan asiaa, vaikka mielessäni kävikin vierailla lasteni luona. En voinut tuolloin ottaa riskiä, että olisin ruokaillut omista jälkeläisistäni ja kun olin vihdoin saavuttanut tilan, jossa en enää käynyt jokaisen vastaan tulleen ihmisen kimppuun, oli jo liian myöhäistä.
Olimme marssimassa taistelukentälle. Aurinko kipusi taivaalle kauniina ja rohkaisevana. Muistan ajatelleeni jumalien olleen puolellamme. Nyt tiedän olleeni väärässä. Tuona aamuna kuitenkin olin täynnä intoa, halusin vain päästä katkomaan vihollistemme kauloja. He olivat ryöstelleet maitamme, poltelleet kyliämme ja raiskanneet naisiamme jo hyvän aikaa. Oli tullut aika näyttää noille heikkopaaluisille pelkureille, ketkä olivat Pohjolan todellisia herroja.
Kun taisto oli alkanut, minut valtasi taisteluhulluus. En muista tapahtumista paljoakaan, vain riemukkaan tunteen, joka tuli tappamisesta. Nykypäivänä monet kauhistelisivat moista ajatustakin, mutta tuolloin oli täysin hyväksyttyä tappaa vihollisia mitä kivuliaimmilla tavoilla ja nauttia siitä.
Taistelu päättyi minun – ja monen muun kyläläiseni – osalta varsin ei-toivotulla tavalla. On kunnia kuolla taistelukentälle, mutta on häpeä jäädä kitumaan tai joutua vangiksi. En tiedä, kuinka kauan viruin ruumiiden keskellä, mutta kuulas päivä ehti vaihtua pimeneväksi illaksi ja lopulta yöksi. Tuska ruumiissani esti minua liikkumasta. Tiesin tekeväni kuolemaa, mutten ollut koskaan toivonut sen olevan raukkamaisen hidas kokemus. Olin halunnut kuolla kunnialla miekka vielä kädessäni.
Mutta siinä minä makasin ja odotin, että Hel hakisi minut valtakuntaansa. Jumalattaren sijasta luokseni saapui jumala – tai niin minä silloin ajattelin. Hän ei näyttänyt sen enempää Thorilta kuin Odiniltakaan. Hän oli nuori, vielä poikanen. Hyvin kauniskasvoinen ja kalpea kirkkaassa kuunvalossa. Hänen hiuksensa olivat tummat ja piirteensä ylevät kuin etelämaiden miehillä. Hän puhui minulle kielellä, jota en ollut aiemmin kuullut.
Ajattelin tuolloin, että jumalat pilkkasivat minua ja surkeaa kohtaloani lähettämällä pelkän sanansaattajan noutamaan kituvaa sieluani. Olin taistellut huonosti ja ansainnut kurjan kohtaloni.
Muistan nuorukaisen kumartuneen ylleni ja katselleen minua pitkään. Hänen silmissään näkyi himo, jollaisen olin nähnyt Auden ja muutamien muiden naisten silmissä, kun he olivat nostaneet minulle helmojaan yön pimeinä tunteina. Epätoivoni oli käsin kosketeltava, kun pohdin, mitä tuo mies mahtoi minusta haluta. Pelkkä ajatus oli niin iljettävä, etten kyennyt viemään sitä loppuun asti. Täydellinen nöyryytys.
Pojan katse kuitenkin turrutti minut, sai minut hiljalleen uskomaan, että kaikki oli hyvin. Hän puhui rauhoittavalla äänellä sanoja, joita en ymmärtänyt. Hän kietoi minut omituiseen lumoukseen, joka sai minut hyväksymään kohtaloni. Kun hän sitten iski hampaansa minuun, kipu tuntui hetken, kunnes lakkasi kokonaan.
Ymmärsin, että minulle tapahtui jotain hyvin omituista. Jotain, mistä oli kerrottu vain taruissa, niissä, joihin kukaan ei oikeasti uskonut. Vaivuin hitaasti lähemmäs kuolemaa, kun tuo yönolento imi vereni pois suonistani – sen, mitä taisteluhaavojen jäljiltä oli vielä ruumiissani jäljellä.
Tiesin, että aikani oli koittanut, mutta roikuin yhä kiinni elämän rippeissä. Poika kohottautui, ja näin oman vereni tahraavan hänen kaunista leukaansa. Hän katseli minua hetken ja sanoi jotain, ennen kuin puri epäinhimillisillä kulmahampaillaan oman ranteensa auki.
Nuorukainen laski ranteen suulleni ja antoi veren valua huulilleni. Ensin yritin kääntää päätäni pois – en joisi tuon pahuuden olennon verta – mutta, kun ensimmäiset pisarat valuivat suuhuni, minut valtasi kummallinen himo. Join jokaisen sisääni virtaavan pisaran ja, kun olin tarpeeksi voimistunut tuon veren oudosta vimmasta, tartuin molemmin käsin käsivarteen ja painoin sitä suutani vasten. Minä suorastaan ahmin tuota ihanaa elämännestettä, en voinut saada siitä tarpeeksi.
Aivan liian pian poika nykäisi kätensä otteestani ja lausui muutaman vihaisen sanan. Hapuilin häntä kohti, mutta hän pudisti minulle päätänsä. Hän katosi näkökentästäni, ja hetken päästä tajusin hänen kiskovan minua pois taistelukentältä. En ole erityisen pieni ja kevyt mies, joten hänen täytyi olla kokoonsa nähden erittäin vahva.
Olin voimistunut hänen verestään, mutten silti ollut täysissä voimissani. En kyennyt vastustamaan, kun hän kaivoi minulle kuopan ja hautasi minut elävältä – vai olinko jo tuolloin kuollut, en tiedä. Ja siinä kuopassa minä makasin. Myöhemmin sain tietää, että muuttuminen kestää kolme vuorokautta, mutta tuolloin minulla ei ollut mitään käsitystä ajasta. Minä makasin, kunnes tietoisuuteni sammui ja lakkasin olemasta. Sitten vain heräsin ja tajusin olevani maan alla.
Minä kaivoin itseni ulos. Tajusin kuolleeni ja heränneeni uudestaan. Jumalat olivat antaneet minulle uuden elämän, he eivät olleet lähettäneet luokseni vaivaista sanansaattajaa, vaan elämänantajan. Nuorukainen odotti minua puun alla ja nyökkäsi, kun olin saanut itseni kaivettua esiin. Hänen kulmahampaansa olivat esillä, kun hän hymyili minulle.
Istun tavanomaisella paikallani baarissa, jonka perustin hieman sen jälkeen, kun kaltaiseni tulivat ulos arkuistaan. Yökerhobisnes sopii hyvin meille, sillä olemme kuolleita, kunnes pimeys hiipii esiin. Voisi sanoa, että olen tyytyväinen nykyiseen elämääni, mutta joskus kaipaan vanhoja päiviä. Elämä oli yksinkertaista, kun minä otin ensimmäiset haparoivat askeleeni. Miehen tarkoitus oli elättää vaimo ja lapset sekä taistella, kunnes kuoli kunniakkaasti vihollisen iskusta.
En näe ihmisiä enää samalla tavalla. He ovat kummallisia olentoja, kiehtovia omalla tavallaan, mutta myös säälittäviä. Erityisesti olen kyllästynyt baarini asiakkaisiin, noihin goottivaatteisiin pukeutuneisiin miehiin ja naisiin, jotka suorastaan kerjäävät tulevansa purruiksi – ja tarkoitan sitä kirjaimellisesti.
Ennen ulostuloa ruokailussa oli jotain samanlaista mielekkyyttä kuin taistelussa. Metsästämisen nostattama into sai sykkeen nousemaan, sikäli kun voin voi sanoa, että minulla ylipäätään on syke. Sitten japanilaiset keksivät keinotekoisen veren ja me päätimme – sanon me, vaikken itse ollut tuota päätöstä tekemässä – ryömiä esiin koloistamme, paljastaa olemassa olomme ihmisille. Keinotekoinen veri tyydyttää janon, True Blood on jopa jokseenkin juotavanmakuista, mutta se ei tuo samanlaista tyydytystä kuin ihmisen tai keijun veri. Se ei koskaan poista himoa täydellisesti.
Eikä ihmisenkään veri tuota enää samaa tyydytystä, sillä laki kieltää ruokailemisen muista kuin vapaaehtoisista. Olen päättänyt elää ihmisten maailmassa, joten olen sitoutunut noudattamaan lakia. Vain keiju voisi enää todella tyydyttää himoni, sillä heitä laki ei kiellä metsästämästä. Valitettavasti keijuja on heikosti tarjolla, he ovat oppineet välttelemään meitä ja sulautumaan ihmisten joukkoon. He ovat – kautta Odinin parran – jopa hankkineet ihmisten henkilöllisyystodistuksen, tai miksi ikinä sitä kutsutaan, taatakseen turvallisuutensa. Emme siis voi enää oikeastaan ruokailla edes keijuista joutumatta syytteeseen.
Tämä ilta ei poikennut muista illoista, jotka vietin baarissani. Joka nurkka kuhisee ihmisiä, jotka kyttäävät tilaisuutta päästä juttusille jonkun meistä kanssa. Tiedostan olevani itse yksi suosituimmista kohteista, mutta minulla ei ole mielenkiintoa sekaantua asiakkaisiini.
Yllätykseni sisään astelee alue viiden uusi asukas, Bill Compton. Tiedän hänen saaneen tehtävän Louisianan kuningattarelta, mutta olen käsittänyt, ettei tehtävään sisältynyt vierailua luonani. Compton tuo seurassaan kohteen, ainakin oletan niin. Kuningatar on maininnut minulle, että läheisessä pikkukaupungissa asuu nuori nainen, jolla on telepaattisia kykyjä. Mistä se pikkunarttu saa tietonsa, sitä en tiedä. Itse en tiennyt tästä Comptonin sievästä seuralaisesta mitään.
Ja sievä hän on. Vaaleat hiukset ja ruskettunut iho, eleet kertovat lievästä hermostuneisuudesta. Kuulen hänen tilaavan gintonicin Comptonin ottaessa pullon o-negatiivista True Bloodia.
Naisen tuoksu on huumaavampi kuin yhdenkään toisen ihmisen huoneessa. Olen hämmentynyt, sillä yleensä ihmiset tuoksuvat kyllä herkullisilta, mutta eivät sentään kostuta suuta. Kulmahampaani liukuvat vaistomaisesti esiin, haluan iskeä ne sykkivään suoneen ja ruokailla naisesta.
Tiedän, etten voi juoda häntä kuiviin, sillä kuningatar haluaa hänet. Comptonin tehtävä on vietellä hänet ja lopulta toimittaa kuningattarelle. Miksi juuri Compton saanut tehtävän? Haluan naisen itselleni ja päätän tehdä asian suhteen kaikkeni. En tiedä, mitä tuon naisen veressä on, mutta hän kiehtoo minua enemmän kuin yksikään ihmisnainen koskaan.
Aivan liian pitkän ajan päästä Compton tuo seuralaisensa luokseni. He jäävät seisomaan kunnioittavan välimatkan päähän, kuten asiaan kuuluu.
”Bill”, tervehdin vanhaa tuttavaa ja nyökkään hänelle. Huomaan hänen puristavan naista kyynärpäästä, luultavasti kivuliaasti. Ihmiset ovat niin hauraita, niin herkkiä kivulle.
”Kuka on ystäväsi?” vieressäni istuva Pam tiedustelee. Pam on erinomainen työntekijä ja äärimmäisen uskollinen minulle. Tietysti hän ei voi muuta. Meidän on aina oltava uskollisia luojillemme, emme voi kapinoida heitä vastaan. Pam ei koskaan toimisi väärin minua kohtaan.
”Hei, olen Sookie Stackhouse”, vaalea nainen esittelee itsensä. Hänen äänensäkin on heleä ja reipas. Hänen ilmeensä paljastaa, ettei hän todella tiedosta asemaani, mutta hän pyrkii silti olemaan kohtelias.
”Oletpa sinä suloinen”, totean totuudenmukaisesti. Tosin herkullinen olisi kenties ollut osuvampi sanavalinta.
”En oikeastaan”, Sookie vastaa. Katson häntä hetken, ennen kuin naurahdan. Minun on välillä vaikea ymmärtää, milloin ihmiset vitsailevat ja milloin he ovat tosissaan. Pam seuraa esimerkkiäni. Olemme kenties molemmat kulkeneet liian kauan päivän tuolla puolen pystyäksemme kunnolla ymmärtämään ihmisten ajatusmaailmaa.
”Sookie, tämä on Pam ja minä olen Eric”, esittelen itseni ja työtoverini.
Näen, että Sookie aikoo sanoa jotain, mutta Compton estää häntä. Pelkää kaiketi, että nainen sanoo jotain sopimatonta ja suututtaa minut. Voisinko edes suuttua tuolle herkkupalalle? Hän herättää minussa pelottavan heikkouden. Himo polttelee kurkussani miltei sietämättömänä.
”Ystäväni, Sookie, haluaisi esittää pari kysymystä”, Compton huomauttaa.
”Kuten, miten pitkiä torahampaamme ovat ja minkälaisissa arkuissa nukumme?” Pam ehdottaa. En usko hänen osuvan oikeaan. Kuulemme noita kysymyksiä jatkuvasti vamppifaneilta – kuten noita säälittäviä olentoja kutsutaan – mutta Sookiessa on jotain erilaista. Hän ei vaikuta tavalliselta fanitytöltä, itse asiassa hänestä huokuu jonkinlainen välinpitämättömyys.
Osun oikeaan. Naisella on toisenlaisia kysymyksiä. Hän on kiinnostunut kuolleiden ystäviensä kohtalosta, esittelee heidän valokuviaan. En ole erityisen innostunut paneutumaan ihmisten asioihin, mutta vilkaisen kuvia kuitenkin. Hämmästyksekseni tunnistan toisen nuorista naisista. Ei erityisen kaunis eikä herkullinen, mutta masokisti ehdottomasti.
”Olen ollut tämän kanssa”, vastaan ja napautan kuvaa. ”Hän pitää kivusta.” En voinut ymmärtää kipua haluavia ihmisiä. Mitä hauskaa kivun tuottamisessa oli, kun toinen osapuoli suorastaan rukoili sitä? Maailma oli totisesti muuttunut tylsäksi paikaksi. Tosin Sookie oli hetkessä tehnyt siitä hieman mielenkiintoisemman.
Pam jatkaa keskustelua naisen kanssa, kunnes tämä kiittää tiedoista. Annan tällä välin katseeni levätä pienessä blondissa. Sopivasti muotoja, kauniit kasvonpiirteet. Alan ymmärtää, miksi kuningatar pitää hänestä – vaikka luultavasti nartun mielenkiinnon on herättänyt niin sanottu telepatiakyky. Mikään ulkoinen seikka ei kuitenkaan voita tuoksua, minun täytyy tehdä oikeasti työtä hillitäkseni itseni. Ja se on harvinaista, sillä mitä vanhemmaksi tulemme, sen paremmaksi itsehillintämme muuttuu.
”Bill, oletko kuinkakin kiintynyt ystävääsi?” tiedustelen.
”Hän on minun”, Compton ilmoittaa. Niinpä tietysti. Kuningattaren käsky. Se vaikeuttaa asioita, mutta ei tee niitä mahdottomaksi. Minua ei ole suoraan kielletty ottamasta kontaktia kohteeseen, joten voin tehdä niin. Compton tosin saattaa asettua tielle. Jos joku meistä ilmoittaa ihmisen omakseen, toisella ei ole oikeutta koskea tähän. Noin teoriassa, tietenkin alue viiden sheriffinä minulla on oikeus kumota Comptonin ilmoitus, mutta se saattaisi tarkoittaa astumista kuningattaren varpaille. On parempi toimia vaivihkaisesti.
Compton kumartaa meille kummallekin ja perääntyy pari askelta, ennen kuin kääntää meille selkänsä ja vie daaminsa pois.
Sookie Stackhouse, telepaatti, saattaa olla Comptonin, mutta vielä eräänä yönä hän on minun ja yksin minun.
A/N2: Wikipediassa on esitetty teoria, jonka mukaan Eric saattaisi itse asiassa olla muinainen viikinki Leif Eriksson, mutta Ericin on sanottu myös kuolleen taistelussa. Leif Eriksson oli enemmänkin kauppias kuin soturi, jollainen ilmeisesti hänen isänsä, Erik Punainen, oli. Vampyyri Ericin historia ei täsmää kunnolla Erik Punaiseenkaan, mutta ficcarihan voi uskoa vähäistenkin todisteiden valossa, mihin haluaa
Varmuutta siitä, kuka vampyyri Eric eläessään todellisuudessa oli, ei ole esitetty missään lähteessä.
Vampyyri Eric nai ihmisenä ollessaan veljensä vaimon vain 16-vuotiaana ja hänellä oli tämän kanssa kuusi lasta, joista kolme menehtyi. Viimeinen kuoli yhdessä äitinsä, Auden, kanssa luultavasti kuumetautiin pian syntymänsä jälkeen. Eric Punaisella oli neljä lasta, kolme poikaa ja tytär. Voi olla, että vampyyri Ericin kuudesta lapsesta kaksi on saattanut olla hänen vaimonsa lapsia (jotka tämä oli saanut Ericin veljen kanssa).
Tämä triviatieto ei luultavasti kiinnosta ketään muuta kuin minua, mutta halusin sen silti ficin loppuun tunkea. Eihän pidä antaa taustatonginnan mennä aivan hukkaan
