Nimi: Tähdet loistivat tapaamisemme yllä
Kirjoitti: Nappeli
Ikäraja: K-12
Fandom: Taru sormusten herrasta (Hobitti-elokuvat)
Paritus: Kili/Tauriel
Tyylilaji: Angstinen romantiikka
Varoitus: Hahmojen kuolemat
Sananen syylliseltä:: Tulin ajatelleeksi vasta
Fiorellan sanojen myötä, että suhtaudun Peter Jacksonin Hobitti-elokuviin kuin elokuvamuotoon puettuun fanfictioniin. Hobitti-elokuvissa on niin paljon kirjaan kuulumatonta kerrontaa, että muunlainen suhtautuminen pilaisi koko nautinnon. Juuri siksi luultavasti pystyn suhtautumaan rennosti elokuvassa nähtyyn tarinan muunteluun, sehän on vain Peter Jacksonin luoma ficci ja vieläpä hyvä sellainen! Siksi myös pystyin rakastumaan elokuvan tekaistuun romanssiin, vaikka kyseinen romanssi tuskin kehittyy yksipuolisuutta pitemmälle, onhan kyse sentään kahden eri rotuisen (kauhistus sentään, vieläpä kääpiön ja haltian) rakkaudesta, josta suuri amerikkalaisyleisö tuskin pitää. Minua sen sijaan tällaiset seikat päinvastoin innostavat.
Omistan tämän ficintekeleeni Fiorellalle, koska juuri hän sai minut ajattelemaan tätä asiaa.
Yhteenveto: Tarina alkaa siitä mihin Hobitti – Smaugin autioittama maa päättyy ja tarina päättyy viiden armeijan taisteluun. Ficci perustuu pääosin Peter Jacksonin elokuvaluomukseen, mutta koska tarina kertoo sen, mihin elokuvassa ei toistaiseksi päästy, otin vapauden sotkea mukaan ehtaa Tolkienia. Taurielin PoV.
Sanastoa:khuzdul:
azbud=valtiattareni
men lananubukhs menu=rakastan sinua
tak khaz meliku suz yenetu=kunnes tiemme jälleen kohtaavat
sindar:
mellon=ystävä
nîn maethor=soturini
na lû e-govaned vîn=kunnes jälleen tapaamme
meleth nîn=rakkaani
Tähdet loistivat tapaamisemme yllä
Hän oli heistä nuorin, hän oli heistä puheliain. Hän oli hauska ja peloton. Hänen otsallaan viipyi tähden valo, vaikka hänelle tähdet loistivat kylminä ja kaukaisina. Hän ei ollut vielä tuntenut niitä, ei tiennyt valon jo koskettaneen häntä. Hän oli iloinen kuin haltialapsi, vaikka hänen rinnassaan sykki soturin sydän. Hän oli runollinen kuin laulun taitaja, syvällinen kuin pidempien vuosien taakkaa kantava mies. Hänen kauneutensa loisti hänen kasvoiltaan. Hän avasi minulle sydämensä ja hänen suuri urheutensa, lempeytensä, uskollisuutensa ja rakkautensa ei jäänyt vaille vastakaikua.
Kutsuin hänet takaisin Mandosin salien portilta, eikä hänelle ollut rajaa houreen ja toden välillä uupumuksessaan. Hän tunsi meitä erottavat ääret, meidän kansojemme erilaiset kohtalot. Hän tiesi sen kaiken ja kuitenkin hän kysyi, olisinko voinut rakastaa häntä. Olisinko rakastanut, jos kohtalon polut olisivat olleet meille toiset. Olisinko voinut rakastaa hänenlaistaan.
Hän hapuili käteni käteensä, sormet sormieni lomaan, enkä minä vastannut. On asioita, joita ei kuulu sanoa ääneen. Jos olisin kertonut, kuinka se olisi muuttanut kohtaloamme? Olisiko lyhyt tarinamme ollut toinen? Edes Valar ei tiedä kuinka Ilúvatar on kohtalomme yhteen punonut, mutta minä tiedän, että hänen rinnassaan sykki haltiasydän, jota minä jo rakastin.
Häntä kutsuttiin nimellä Kili, mutta se ei ollut hänen tosinimensä, heidän kansansa antama nimi. Se oli kuitenkin hänen kutsumanimensä ja se oli yksinkertainen ja kaunis. En koskaan saanut tietää hänen kansansa hänelle antamaa nimeä. Jos aika olisi ollut meille suopeampi, olisin ehkä saanut sen kuulla. Ehkä, jos olisin kertonut hänelle sydämeni päätöksen. Jos aika ei olisi ollut meitä vastaan.
Mutta ajat olivat synkät, aika ajoi meitä takaa, sodan aallot pyyhkivät ylitsemme ja kansojemme ylitse. Örkit lisääntyivät, tulivat joukoittain Sumuvuorilta, Valkoinen neuvosto oli sidottu kasvavan pahuuden karkotukseen Dol Guldurista Synkmetsän laidalla. Vähissä olivat apujoukot Sumuvuorten tällä puolella.
Hän parantui. Herättyään hän tunnisti minut tässä maailmassa vailla houreen harhauttavaa sumua ja hän hymyili minulle.
"Tauriel", hän sanoi, "Sinä olet totta, sinä totisesti olet siinä".
"Niin minä olen", minä sanoin ja hän kohotti kätensä ja painoi sen poskelleni, enkä minä väistynyt.
Jos jotain on määrätty tapahtuvaksi, se tapahtuu. Haltioilla, tai kääpiöillä ei ole kykyä estää sitä mitä on määrätty.
Hänen silmänsä loistivat kuin tähdet uuden kuun yönä, ilo valaisi hänen kasvojaan.
"Azbud",
(valtiattareni) hän sanoi omalla kielellään ja minä hymyilin hänelle ja sydämeni laukkasi ilosta.
"Soturini", minä vastasin hänelle ja hänen naurunsa oli musiikkia korvissani, tiukujen helinää, metsäpuron juoksua ja salon tummaa laulua.
"Miksi kaupungissa juhlitaan?" Hän kysyi.
"Koska lohikäärme on kuollut", minä sanoin.
"Ja Vuorenalainen kuningas on palannut", sanoi hänen veljensä, joka juuri silloin astui huoneeseen.
Hän nauroi lisää ja halasi veljeään. Minä väistyin sivuun, koska minulla ei ollut osaa heidän sukunsa ilossa. Legolas odotti minua ovensuussa.
"Tule kanssani, mellon", hän sanoi. "Kääpiö on kunnossa ja lähtee sukunsa luokse Ereboriin."
"Häntä kutsutaan nimellä Kili", sanoin ystävälleni.
Legolas ei vastannut, mutta katsoi minua pitkään ja nyökkäsi. Palasimme samana iltana Thranduilin hoviin ja uutisemme lohikäärmeen tuhosta ja kääpiöiden menestyksestä otettiin ilolla vastaan. Juhlimme voittoa metsäniityllä illanhämyssä ja vaikka iloitsin ystäväni seurasta, olin kuitenkin yksin.
"Jokin painaa mieltäsi", Legolas sanoi tullessaan vierelleni varjoon, etäämmäs nuotion loisteesta.
"Pimeys synkentää sydäntäni", sanoin, "aavistan pahaa."
"Me kaikki aavistamme. Älä murehdi tänään, ystävä, tänään on juhlan aika, huominen saapuu uusin neuvoin."
Hän jäi vierelleni, mutta hänkään ei laulanut muiden mukana.
Eiliseen oli matkaa kuin ihmisikä, huomiseen oli vain tunteja. Jos olin joskus toivonut ystäväni sydämen kääntyvän puoleeni niin kuin miehen sydän kääntyy naisen puoleen, oli siitä kulunut kuin sata vuotta. Välissämme tuntui olevan aikaa kuin kaksi ihmisikää.
Nyt saatoin sentään tunnustaa itselleni aiemmat toiveeni, mutta kuninkaan sanat olivat olleet ennen lähtöämme julmat ja ehdottomat ja ne olivat satuttaneet minua, vaikka totuus oli aina ollut kirkkaana edessäni.
"Antaisitko muka poikasi lupautua alhaiselle salohaltialle?"
"Tietenkään en."Huominen sarasti ja neuvoa se ei tuonut.
Mutta Thranduilia piinasi sama himo kuin Vuorenalaista kuningasta. Hän himoitsi vuoren rikkauksia, mithriliä, haltioilta aikojen alusta saakka ryöstettyä omaisuutta ja jalokiviä ja hän oli päättänyt vaatia pois omaansa. Hänellä oli siihen oikeus, mutta oliko hänellä oikeutta lähteä vaatimaan omaansa haltia-armeijan voimin?
"Sinä teet erehdyksen, isäni", Legolas sanoi kuninkaalle, mutta kuningas Thranduil oli järkähtämätön päätöksissään.
Olisiko tarinamme ollut toinen, jos haltiat eivät olisi tulleet? Örkit olisivat saapuneet joka tapauksessa.
Olimme vain parin päivämarssin päässä ja matkalla yhytimme Järvikaupungista korvauksia pyytämään lähetetyn joukon.
"Pieni ystäväsi on järvikaupunkilaisten joukossa veljineen", Legolas kertoi tullessaan neuvonpidosta.
"Hän on mittaansa suurempi", huomautin.
"En epäile sitä", Legolas myönsi, muttei näyttänyt tyytyväiseltä.
Illan tullen leiriydyimme vuoren alarinteille ja ruokatulet valaisivat pimeyden. Kävelin leirin laitamilla etsien lohtua harhailevalle sydämelleni, katsellen taivaalle syttyviä valoja, jotka ovat kansalleni niin rakkaat. Kuulin hänen askeleensa jo kaukaa, kääpiöt eivät ole hiljaa liikkuvaa kansaa.
"Niin kohtaamme jälleen", sanoin hänelle hämärästä, eikä hän hätkähtänyt.
"Lähdit viimeksi hyvästejä jättämättä", hän sanoi. "Etsin sinua turhaan."
"Nyt olet löytänyt minut", sanoin.
"Niin olen, azbud", hän sanoi hymyillen, "mutta enkö ole hyvästien arvoinen?"
"Olet, soturini", minä sanoin ja katsoin häneen. "Mutta vaikka varjo on sydämessäni, enkä tiennyt seuraavan kohtaamisemme aikaa, aavistin sen tulevan pian. Hyvästit ovat niille, joiden kohtalo on kaukana hämärässä."
Ja hän nauroi ja sanoi: "Aioit joka tapauksessa tulla luokseni."
Minä hymyilin hänelle, mutta en vastannut, sillä hän näki sydämeeni.
"Kulje kanssani", sanoin ja ojensin hänelle käteni.
Viivyimme rinteillä siihen kunnes aamun hämärä kajo valaisi taivaanrantaa. Hän nojasi vierelläni kiveen ja puhuimme toisillemme sukujemme tarinoita. Avasin hänelle sydämeni, kerroin kuinka menetin perheeni ja hän ymmärsi. Menetyksen tuska ja kaipaus olivat hänelle tuttuja hänen nuoresta iästään huolimatta. Pahuus oli nostanut päätään jo jonkin aikaa, örkit ja Morgothin oliot lisääntyivät. Hänen kansansa oli hajallaan, tuhottu ja ajettu kodeistaan. Mutta sinä yönä emme olleet kumpikaan yksin.
Aamun koitteessa meidän oli erottava omiemme pariin.
"Na lû e-govaned vîn,"
(kunnes jälleen tapaamme) sanoin hänelle punaisen aamuruskon värittäessä maat ympärillämme.
"Älkööt siihen kuluko kauaa, valtiattareni", hän sanoi ja kumarsi, enkä edes hämmästynyt hänen haltiakielen tuntemustaan. Hän kuului sentään Durinin heimoon ja hänen suvullaan oli ollut vahvat siteet eldariin, vaikka nykyään olikin toisin.
Neuvottelut vuortaan vartioivan Thorin Tammikilven kanssa eivät menneet toiveidemme mukaan, kuten Legolas oli alusta saakka arvannut. Thorin oli ylpeä mies, kuten kääpiöt ovat ja kuningasten sukua. Kaikki näkivät hänen hulluutensa, mutta me emme olleet syyttömiä itsekään ja sama hulluus oli ajanut liikkeelle meidätkin.
Rautavuorten kääpiöt olivat tulossa veljiensä avuksi ja vaikka monet heidän kansastaan eivät pitäneet Thorinin käytöstä järkevänä, he taistelisivat Vuorenalaisen kuninkaansa vuoksi viimeiseen mieheen. Maailmassa oli pahuutta riittämiin ilman, että Ardan oikeamieliset heimot tappaisivat toisiaan ja useimmat olivat siitä samaa mieltä. Silti vastapuolten näkemykset jäivät liian kauaksi toisistaan.
Eldar eivät tarvitse unta samalla tavoin kuin muut kansat ja kuljin illan hämärtyessä jälleen rinteillä odottaen yötä saapuvaksi. En halunnut puhua muiden haltioiden kanssa kääpiöiden kullanhimosta ja ahneudesta, kun itse olin tavannut heidän parissaan vain uskollisuutta, kunniallisuutta ja urheutta.
"Tauriel, azbud",
(valtiattareni) hän puhutteli minua saapuessaan.
"Kili, nîn maethor",
(soturini) vastasin hänelle ja hän hymyili.
"Palveluksessasi", hän sanoi nauraen ja kumarsi minulle irrottamatta katsettaan katseestani ja hän oli silmissäni niin kaunis, että se sattui.
"Luulin, että kääpiöiden täytyy välillä nukkua kuten ihmisten", huomautin hänelle.
"Nukkuisinko, kun sydämeni valtiatar vaeltaa kuunvalossa?" Hän kysyi, eikä minulla ollut siihen vastausta.
Katselimme kuinka tähdet nousivat järven ylle, kuinka kuu vaelsi kohti taivaanlakea. Katselimme kuinka Menelvagor kohosi taivaalle loistavine tähtineen, kuinka kaukaiset Remmirath valaisi itäistä taivasta haaleampana. Ja hän piti kättäni kädessään, kun Cerch i-Mbelain, Valarin Sirppi, loisti meille valoaan.
Minä kerroin hänelle tähtien luomisesta, kuinka Valar laittoivat jokaisen paikoilleen, miten jokaisella niistä oli nimi ja merkitys. Seisoimme rinteessä rinnakkain ja hän kuunteli minua tähtien hohde kasvoillaan ja kertoi minulle vuorten alaisista saleista, joissa jalokivet väikkyivät tähtien kaltaisina, kultavirroista, jotka loistivat kuin aurinko.
"Kun tämä on ohitse, näytän sinulle isieni salit, etsin sinulle kiven, joka toistaa tähtesi valon", hän sanoi. "Taon kivelle korun, joka ei tahraa kauneuttasi."
"Haluaisin nähdä isiesi salit loistossaan, mutta koruja ja kiviä en halaja. Sydämesi hehku on minulle kultaa kalliimpi, nîn maethor", sanoin ja hän katsoi minuun ja hänen silmänsä näkivät sydämeeni, hänen henkensä tunnisti kohtaloni.
"Minä en ole Beren, minä en ole sukua Eru Ilúvatarin lapsille", hän sanoi vakavana ja painoi käteni sydämensä päälle. "Mutta uskollisempaa sydäntä et löydä kuin tämän, jonka Mahal Aulë on rintaani takonut. Milloinkaan en sinua hylkää, en unohda sinua, valtiattareni." Hänen sydämensä sykki kämmeneni alla vakaana ja pelottomana.
"Milloinkaan en ole löytänyt kaltaistasi, soturini", sanoin. "Mutta sen tiedän, että sydämesi ja henkesi on sukuani, koska sydämeni tunnisti sinut heti. Vaikka sanot, ettet kuulu Ilúvatarin lapsiin, en usko sinua, koska hänen siunauksensa loistaa kasvoiltasi. Minäkään en ole Lúthien Tinúviel, en ole suurta sukua, mutta kohtaamisemme oli määrä tapahtua."
"Eru päättäkööt kohtalostani, mutta sydämeni on sinun, azbud, eikä ketään toista koskaan tule. Vaikket koskaan voisikaan rakastaa minua kuten nainen rakastaa miestä, kuljen elämäni päivät vain kauneutesi loisto sydämessäni. Huolitko rakkauteni, otatko vastaan lupaukseni, Tauriel?"
"Jos olisit kysynyt uudelleen voisinko koskaan rakastaa sinua, olisi vastaukseni selvä, nîn maethor. Sydämeni kääntyi puoleesi jo ensimmäisenä yönä Thranduilin hovissa", vastasin, vaikka pelko tulevasta pakotti sydäntäni. Rakkauteni häneen oli kuitenkin kaikkia maailman kauhuja voimallisempi. Miten olisin milloinkaan voinut torjua hänet?
Tunsin hänen sydämensä kiihtyvät lyönnit käteni alla. Tunsin hänen rakkautensa vastaavan omaani ja sen tuli poltti sisintäni kuin auringon hehku ja jouduin hämmennyksen valtaan sen voimasta. Oma sydämeni laukkasi kuin säikähtänyt metsäkauris ja polviani heikotti.
"Minä olen Durinin huonetta, en pelkää kuolemaa, en pelkää pimeää. Mutta tänä yönä minä pelkään. En koskaan ole tuntenut mitään tämän kaltaista ja sodan raskas uhka lepää kansojemme päällä. Entä jos aikamme jää lyhyeksi?" Hän kysyi.
"Se on silloin kohtalomme, mutta jaan kanssasi saman pelon. Pelko on varjostanut sydäntäni ensitapaamisestamme saakka, enkä siksi voi antaa vastausta kysymykseesi. Kun tämä on ohitse, saat sanani."
"Olkoon niin", hän sanoi. "Odotan vastaustasi onnellisena vaikka Ardan loppuun. Minulle riittää, että tiedän sinun sydämesi valinneen puolestasi." Ja hän hymyili ja rakkaus loisti hänen katseestaan ja kaikki maailman pelot haihtuivat mielestäni. Mitä olisin pelännyt sydämeni valitun rinnalla?
"Lupaan ettei sinun tarvitse odottaa niin kauan", sanoin nauraen, koska ilo saa mielen huolettomaksi.
"Huomisesta ei kukaan tiedä", hän sanoi. "Voinko pitää sinua sylissäni tänä yönä?"
"Tule tänne", sanoin, mutta hän sieppasi minut käsivarsilleen ja nauroi.
Vaikka hän oli mitaltaan minua lyhyempi, hänessä oli voimaa enemmän kuin ihmismiehessä. Olin höyhenenkeveä hänen sylissään ja ensimmäisen kerran vanhempieni kuoleman jälkeen tunsin sydämessäni rauhan. Hänessä asui kallion lujuus, soturin rohkeus ja äkkiä sisimpääni syttyi varmuus. Hänen luonaan oli kotini.
Hänen silmänsä hymyilivät ja hän oli kauniimpi tähtitaivasta, iloisempi leikkisää puroa ja vakaampi vuorta. Hän katsoi minua ja maailma haihtui ympäriltämme, kutistui meihin kahteen, hänen käsiinsä ympärilläni, polttavaan tunteeseen rinnassani. Kun hän suuteli minua, minä vastasin. Hänen huulensa olivat lempeät ja hellät, hänen partansa karhea.
Suudelma oli kuin hän itse, pehmeä ja kaunis kuin keväinen päivä, karkea ja vahva kuin kivenpinta. Eikä mitään muuta ollut kuin minä ja hän.
Pujotin käden hänen hiuksiinsa, toisen painoin hänen kaulalleen ja hänen ihonsa oli lämmin ja tunsin hänen sydämensä sykkeen sormieni alla. Hänen suudelmansa sytytti minuun tulen, jota en ollut koskaan kokenut, jota mitkään laulut eivät olleet pystyneet kuvailemaan, enkä ihmetellyt enää, miksi rakkaus ajoi järjettömiin tekoihin. Olinhan sillä hetkellä itse valmis mihin tahansa, jos vain saisin pitää hänet lähelläni.
Hän heitti viitan harteiltaan ja laski minut viittansa päälle pehmeälle ruoholle. Hän laskeutui viereeni lepäämään, katseli kasvojani ja kuljetti sormiaan poskipäältäni korvalle ja hiuksiini. Värisin hänen kosketuksensa alla.
"Men lananubukhs menu",
(rakastan sinua) hän sanoi omalla kielellään ja vaikka en ymmärtänyt kääpiöiden kieltä muutamaa tunnettua sanaa enempää, tunsi hänen sanoissaan voiman ja hellyyden, tunsin hänen rakkautensa hehkun.
Hän kumartui ylleni ja suuteli minua uudelleen, veti minut itseään vasten. Värisin hänen kosketuksestaan, kun minulle ennestään tuntematon kaipaus täytti ruumiini ääriään myöten. Oli kuin olisin täyttynyt hohtavalla tähtivalolla. Hänen kehonsa, hänen kosketuksensa sytytti sisälleni niin vahvan rakkauden kaipuun, etten voinut kuvitella sellaista olevankaan. Vapisin kuin haavanlehdet tuulessa, janosin hänen kosketustaan kuin janoon kuoleva vettä.
Hän suuteli kaulaani, hänen sormensa sivelivät korvalehteäni ja minä olin nääntymässä hänen kosketuksensa sytyttämään kaipaukseen. En tiedä onko rakkaus kahden haltian välillä yhtä väkevän ruumiillista, vai toiko hänen kansansa vahva side maahan tämän ulottuvuuden kosketukseemme. Voin tunnustaa tunteneeni niinä hetkinä vain valkohehkuisena palavaa halua väristessämme sylityksin Ereborin rinteellä.
"Men eleneku menu o bepap opetu ezirak", hän kuiskasi minulle irrottautuessamme suudelmasta ja hänen oman kielensä sanat polttivat sisintäni, vaikken tuntenut niitä.
Hän katsoi silmiini ja sanoi: "Se on: haluan sinua enemmän kuin loputonta mithrilin virtaa. Heitän vuoksesi hyvästit kaikille maailman rikkauksille."
"Olet sytyttänyt sisääni liekin, joka polttaa niin, että se sattuu", vastasin. "Se on minulle tuntematon, en tiedä mitä tehdä."
Hän voihkaisi ja kääntyi viereeni selälleen ja hänen katseensa vaelsi tähtitaivaalla.
"Valar minua auttakoon", hän sanoi. "Sama liekki korventaa minuakin. Azbud, kunniani kautta, en koskisi sinuun sopimattomasti ennen sanaasi."
"Vaikka jo Thranduilin tyrmissä toivoit minun tarkistavan housusi?" Kiusoittelin häntä.
Hän nauroi ja sydämeni keveni jälleen, polte sisälläni muuttui lämmöksi sydämessäni.
"Jos olisin nähnyt tulevaan, olisin voinut suhtautua asiaan vakavamielisemmin", hän sanoi ja katsoi minuun kuje silmissään.
"Epäilen sitä", sanoin.
Lepäsimme lopun yötä vieretyksin, koskettaen varoen, puhumatta tulevasta ja sydämeni oli kuin levoton puro, vuoroin hyppien villiä laukkaa, syöksyen kosken kurimukseen, vuoroin leväten syvässä suvannossa.
"Na lû e-govaned vîn",
(kunnes jälleen tapaamme) sanoin hänelle jälleen erotessamme aamunkajossa ja suutelin häntä.
"Odotan sitä kaipaus ja ilo sisälläni, sydämeni valtiatar", hän sanoi suudelman päätyttyä ja hänen silmänsä olivat vakavat. "Odotan sitä, miten kauan minun täytyykin. Ei ole aikaa, joka minut erottaisi sinusta."
"Toivokaamme sen olevan pian", sanoin.
Palatessani leiriin sain huomata, etteivät yölliset tapaamiseni olleet jääneet huomaamatta.
"Kääpiö, Tauriel, kääpiö!" Legolas sanoi kiihdyksissään vedettyään minut syrjemmäksi. "Oletko menettänyt järkesi, ystäväni? Milloin olet kuullut kääpiön ja haltian liitosta?"
"Miksi minun olisi pitänyt kuulla siitä ollakseni varma, mitä sydämeni tuntee?" Kysyin, eikä ystävälläni ollut vastausta kysymykseeni.
"Miten luulet kuninkaamme suhtautuvan aikeisiisi?" Hän kysyi sen sijaan ja sisintäni kylmäsi pelko.
Totta kai olin tiennyt, että Thranduil vastustaisi päätöstäni, ettei sydämeni valinta riittäisi vastaukseksi kansalleni. Tiesin, että Kili kohtaisi oman sukunsa parissa saman vastustuksen ja vihan. Mutta kohtalomme oli jo kirjoitettu, eikä haltioilla tai kääpiöillä ole valtaa Ilúvatarin ylitse, meidän tehtäväksemme jäi hoitaa oma osuutemme parhaamme mukaan. Siksi en voisi pyörtää päätöstäni, se oli jo päätetty puolestani.
Uusi päivä toi kuitenkin uudet murheet. Rautavuorten kääpiöiden lisäksi olimme saaneet örkit kimppuumme. Äkkiä eiliset viholliset taistelivat rinnallamme örkkejä vastaan.
Haltia-armeijan nuolet ja keihäät tavoittivat örkit ensin. Seuraavaksi iskivät Rautavuorten kääpiöt.
Baruk Khazâd! Khazâd ai-mênu!
Kääpiöiden taisteluhuuto täytti ilman ja hyökkäyksemme alkoi olla liikaa örkkiarmeijalle. Näin Kilin taistelevan kääpiöiden etujoukossa veljensä rinnalla. Voitto oli melkein käsissämme.
Mutta onnemme kääntyi. Suuri hiisijoukko oli hiipinyt selustaamme ja jouduimme piiritykseen. Yhtä haltiaa, ihmistä ja kääpiötä vastassa oli kymmenen örkkiä ja tilanteemme oli paha.
Kun muuri Ereborin porteilta kaatui, jopa örkit epäröivät hetken Vuorenalaisen kuninkaan liittyessä hurjana taisteluun. Örkit lakosivat kuin vilja tuulessa, mutta moni kaunis haltia, väkevä kääpiö ja uljas ihminen kaatui örkkien mustista nuolista ja viuhuvista sapeleista.
Näin Thorin Tammikilven haavoittuvan. Näin kuinka hänen sukunsa puolusti haavoittunutta kuningastaan. Näin kuinka Filli kaatui, näin kuinka örkkinuoli suisti Kilin.
Edes Morgothin mahti ei olisi pysäyttänyt minua. Kaadoin jokaisen hiiden ja hukan tieltäni kuin ne olisivat olleet rannan kaisloja, mutta olin myöhässä.
Soturini oli maassa elottomana. Istuuduin hänen viereensä ja nostin hänen päänsä syliini. Pyyhin sanattomana veren hänen suupielestään piittaamatta enää ympärillämme vellovasta tuhosta. Kyyneleet virtasivat äänettä poskilleni, suru salpasi henkeni, vei ääneni. Hänen kanssaan viettämäni aika oli vain silmänräpäys haltian elämässä, mutta minulle se oli kuin tuhannen vuotta.
Aurinko loi säteensä pilven takaa ja valo osui hänen kalpeille kasvoilleen. Hänen silmäluomensa värähtivät, hänen katseensa kääntyi puoleeni ja heikko hymy kohosi hänen huulilleen.
”Tauriel, sinä totisesti olet siinä”, hän kuiskasi.
”Niin minä olen”, sanoin saaden ääneni äkkiä takaisin.
Tuska vääristi hetkeksi hänen kasvojaan ja hän hapuili kätensä rinnassaan törröttävälle nuolelle.
”Minuun on sattunut”, hän sanoi. ”Mutta ei ole aikaa, joka minut erottaisi sinusta.”
Ja minä itkin ja painoin käteni hänen poskelleen ja hän hymyili minulle.
”Aika käy lyhyeksi meille, soturini”, sanoin. ”Otan vastaan rakkautesi, vastaan lupaukseesi lupauksellani.”
"Jää hyvästi rakkaani”, hän kuiskasi käheästi. ”Tak khaz meliku suz yenetu",
(kunnes tiemme jälleen kohtaavat) hän lisäsi omalla kielellään. "Tähdet loistavat tapaamisemme yllä, ehkä tiemme kohtaavat kerran ajan tuolla puolen."
"Êl síla erin lû e-govaned vîn",
(tähdet loistavat tapaamisemme yllä) minä toistin hänen sanansa omalla kielelläni. "Sydämeni itkee kunnes tapaamme jälleen, meleth nîn."
(rakkaani)Minä itkin ja pidin hänen kättään omassani ja hän hymyili kunnes sumu verhosi hänen silmänsä ja hänen otteensa kirposi kädestäni, jonka jälkeen suutelin häntä ja suljin hänen silmänsä. Asetin hänen miekkansa hänen käteensä, nousin ja sivalsin pään ensimmäiseltä eteeni tulleelta örkiltä. Mutta vaikka sivalsin kuinka monta örkin päätä, ei se tuonut helpotusta tuskaani, se ei tuonut takaisin häntä, jonka olin menettänyt.
Tunsin nuolen uppoavan kylkeeni, mutta en piitannut siitä. Kipu sydämessäni oli sitä suurempi. Taistelin uupumatta, kunnes silmieni edessä häälyi verho, jota en saanut pyyhkimällä kaikkoamaan. Suuren örkin onnistui viiltää minua miekallaan ja lopulta voimani alkoivat kaikota ruumiistani. Putosin polvilleni ja toinen nuoli tavoitti selkäni.
"Mellon!" Kuulin Legolasin huutavan kauhuissaan ja hän riensi avukseni, mutta tunsin, että haavani olivat kuolettavat.
"Taistele!" Huusin hänelle viimeisillä voimillani ja hän taisteli.
Putosin kyljelleni maahan ja katsoin kuinka taistelukenttä pyöri ympärilläni, ihmisiä, haltioita, kääpiöitä ja örkkejä, kaikki verissäpäin. Kuolemaa ja tuskaa. Kuinka moni heistä jäi saapumatta takaisin kotiin? Kuinka moni itki taistelun jälkeen rakkaitaan?
En tiedä Valarin tahtoa, en Ilúvatarin tuntemaa kohtaloa. En tiedä mihin soturini, tähteni valo, sydämeni valtias matkasi, tai tapaisinko häntä enää. Rauhan löytäisin kuitenkin enää vain Mandosin saleissa, eikä kohtalomme ollut meidän käsissämme. Olin silti matkalla kotiin, eikä toivo ollut kaikonnut sydämestäni. Lausuin rukoukseni hiljaa ja suljin silmäni.
