Nimi: Korppikotka hatussa
Kirjoittaja: Fiorella
Tyylilaji: huumori
Päähenkilöt: Kalkaros/Nevillen mummon korppikotkahattu… uskaltaako tätä sanoa paritukseksi? :blink: Iik.
Ikäsuositus: K-12
Yhteenveto: Piccan haaste: ”Heh. Tulipa idea mieleen Nevillen möröstä. Kuten tiedämme, mörkö muuttui Kalkarokseksi, joka puettiin Nevillen isoäidin upeisiin vaatteisiin, muun muassa korppikotkahattuun ja iso punainen käsilaukku...
Nytpä tahtoisin lukea ficin, jossa Kalkaroksella olisi fetissi näistä vaatteista. Hän pukeutuu aina salaa vaatteisiin, jotka muistuttavat Nevillen isöäidin vaatteita, ja keikistelee huoneessaan korppikotkahattu päässään. Kukaan ei luonnollisesti saa tietää tästä hävettävästä salaisuudesta…”
Lukijalle: Kuinka näin herkulliseen haasteeseen olisi voinut olla tarttumatta? Sitä en kuitenkaan osannut arvata, että idean puhtaaksikirjoittamiseen löytyisi aikaa vasta useamman kuukauden kuluttua… Pyydän anteeksi, Picca, ja toivon että tulos miellyttää odotuksen jälkeenkin! Tarina sijoittuu Azkabanin vangin ajanjaksoon.
Korppikotka hatussa
Severus Kalkaros oli mies, josta oli moneksi. Se tosiasia, kuinka moneksi, ei kuitenkaan ollut yleisessä tiedossa. (Ja jos kyseinen henkilö itse saattoi vaikuttaa asiaan, ei tulisi koskaan olemaankaan.)
Kouluaikoinaan herkässä iässä oleva nuorukainen oli saanut kokea ikuisen trauman, kun hänen kulahtaneet harmaat trikookalsarinsa paljastuivat koko koulun edessä. Siitä lähtien (täsmennykseksi, heti kun hän oli astunut kuolonsyöjien riveihin ja alkanut nostaa säällistä palkkaa) hän oli käyttänyt enää ylellisimpiä silkkejä ja satiineja paljaalla ihollaan. Kuin kohtalon ivana, enää niiden läsnäoloa ei todistanut yksikään toinen.
Tämä masentava huomio ei kuitenkaan saanut miestä luopumaan itsensä hemmottelusta. Vähän kerrassaan panoksia oli luonnollisesti korotettava. Kuten aito addikti kuunaan, Kalkaros sai nopeasti huomata entisen ilonaiheensa jääneen riittämättömäksi. Alusvaatteisillaan kekkalointi oman tyrmän viileydessä ei ollut kyllin kangistavaa. Hyytävä tyhjyys olisi vallannut mielen ja kehon, ellei kyseessä olisi ollut aktiivisella mielikuvituksella siunattu persoona.
Muuttuihan muotikin. Mikseivät sitten mieltymykset?
* ~ * ~ *
Hiljalleen velhomaailmaa alkoi terrorisoida hyökkäyksillään vaatelias salavaras. Herrasmiesroiston vähäeleisen vaiteliaisuuden tähden kukaan ei osannut arvata ryöstelyn mahdollisuutta, ja harva edes ymmärsi kaivata menettämiään vaatekappaleita. Pihistelyn tuoma jännitys sen sijaan oli jo puhdasta kiihkoa itsessään. Tyrmänsä suojaisissa varjoissa Kalkaros myhäili itsekseen ja siveli muikea hymy kasvoillaan punaisia korkeakorkoisia avokkaita. Arthur Weasleyn kipakka emäntä ei saisi koskaan selville, kuka oli hänen mammaltaan perimiensä juhlakenkien mystisen katoamisen takana.
Entä sitten Punurmio? Se sietämätön nainen oli ulkoasultaan varsinainen huuhkaja (eikä tässä puhuta nyt animaageista!), mutta voi - ne kimaltavat huivit ja hepenet! Epäluuloisuudestaan tunnettu muija (selvänäkijä muka, katin kontit!) ei ollut aavistanut mitään kun Severus oli tikusta asiaa tehden hiipinyt hänen ullakkokomerolleen. Sibyllan vahdatessa teelehtien asentoa ennusmerkkien pitkällisen tulkinnan jälkeen mies oli kuiskannut luuposliinisen kuppinsa takaa vaivihkaisen kutsuloitsun. (Tulejo huivi! Hitto, mikä ettei… toinenkin samantien!) Ja kuinka nainen oli kohdistanut häneen valtavien linssiensä suurentamat hyönteisensilmänsä, joiden hämärän laajentamat pupillit olivat jo ennestäänkin ylittämäisillään silmien rajat.
”Kultaseni, onpa tämä merkillistä. Voisin vannoa, että kuppini teelehtien sanoma on tänään `Varo tummiin pukeutunutta miestä, hänellä on pahat mielessään.´”
”Todellako?”
Siemaistessaan viimeisiä kitkeriä teenpisaroita kuppinsa pohjalta Severus oli miltei epäillyt Sibyllan väitetyissä lahjoissa olevan sittenkin perää.
Messinkisoljen viimeistelemä suuri, punainen käsilaukku puolestaan löytyi McGarmiwan kaapista. Ja löytyihän sieltä kaikenlaista muutakin, mikä sai jopa itsensä ryövärin kohottelemaan kulmiaan. Mutta rajansa kaikella – joskus oli tehtävä valintoja. Kalkaros ei kuitenkaan enää koskaan kyennyt katsomaan kollegaansa entisin silmin.
Koululaisten tylsät teiniasut eivät häntä viehättäneet. Nykymuodissa oli jotain sanomattoman luotaantyöntävää, ja oppilaat olisivatkin olleet aivan liian helppoa riistaa. Hänen vaatekaappiaan koristivat toisenlaiset ihanuudet, menneen ajan lumo hohkasi niistä aina makuuhuoneen perälle saakka, suljettujen kaapinovienkin lävitse. Lantiofarkkujen maihinnousu ei tulisi koskaan ulottumaan näihin korkeuksiin (tai tyrmän kyseessä ollen, syvyyksiin) - Merlinin kiitos siitä! Kalkaros huokaisi itsekseen sivellessään käytön pehmittämää ohutta pellavaa, joka ryöppysi valtoimenaan hänen silmiensä eteen.
Laaja, vihreä rimpsumekko kuin suoraan syvästä etelästä - vaikutelma on ihailtava. Tämä yksilö oli uskomaton löytö jästien vintage-huutokaupasta. Maksun sijaan hän oli tosin langettanut myyjään tanakan muistiloitsun. 1800-luvun naiset olivat huomattavan kapeavyötäröisiä, mutta eipä hätää. Vaatekoon muuttaminen onnistui yksinkertaisella loitsulla. Luonnostaan luisen solakkana hän ei tarvinnut edes korsettia! Ainoastaan krinoliinia mies oli jäänyt kaipaamaan, mutta sellaisenkin hän oli onnistunut lopulta improvisoimaan jäykistysloitsulla käsitellystä köydestä. Se yllään hän tunsi menneen ajan viehätyksen huokuvan itsestään.
Kaksoisagentin asemassa oli kiistatta hyötynsä. Jo vuosikaudet hänellä oli ollut vapaa pääsy Bellatrixin garderobiin, kun tämä vanheni Azkabanissa. Mikä vahinko, ettei heidän vaatemakunsa täsmännyt lainkaan. Ainoastaan Rodolphuksen sponsoroimat laadukkaat alusvaatteet olivat sitä luokkaa, mikä kelpasi Severukselle. Entisaikaan kun alusasuja pidettiin säädyttöminä, ei niiden koristeluun varsinaisesti käytetty vaivaa. Jotain tehtiin sentään oikein nykyaikanakin.
Hän ei tuntenut tunnonvaivoja varastelustaan. Jos ihmiset eivät käyttäneet tavaroitaan, oli puhdasta kierrätystä, että joku muu tunsi niiden arvon. Toisen menetys kartutti toisen aarrekammiota. Tuo tosiseikka tuntui lohdullisen rehelliseltä.
Mutta oli kuitenkin olemassa yksi kohde, johon Severuskaan ei ollut saanut iskettyä pitkiä kynsiään. Tämä saavuttamaton objekti valtasi hänen pakkomielteiset ajatuksensa. Mikään muu ei tuntuisi enää miltään, ennen kuin tuo unelmien asuste olisi hänen käsissään! (Tai tarkemmin ilmaisten, päässään. ) Jo yksin sen ajatteleminen sai hänet sulkemaan silmänsä lumoutuneena. Ilman sitä hän tunsi itsensä vajaaksi, kuin olisi menettänyt yhden raajoistaan. Hänen asunsa ei ollut täydellinen ilman tuota elintärkeää lisuketta.
Nevillen isoäidin hattu! Se korppikotka, ah! Mikä niissä ajan patinoimissa asuissa sitten oikein olikaan, se jokin kiehtoi häntä ylitse kaiken. Vanha nainen kuitenkin käytti hattuaan alituiseen. Päästäkö sen muka pihistäisit? Jopa pitkäkyntisistä mestarillisimman piti harkita tätä asiaa pitemmän kaavan kautta.
Oli puhdas onnenkantamoinen, kun joulunaikaan paukkukaramellista ponnahti esiin samanlainen. Tollo Longbottom ei osannut arvatakaan, kuinka lähelle totuutta hän oli osunut mörkönsä kanssa. Kunnia ja sataviisikymmentä tupapistettä (Kuvaannollisesti tietenkin; mikä sääli, ettei poika saisi koskaan tietää ansainneensa ne! Heh.) hänelle siitä, muutoin hattu olisi jäänyt tyystin saavuttamatta. Kalkaros esitti pahastuvansa, mutta pihisti sen salassa heti kun Dumbledoren valpas rehtorinsilmä vältti. Koko pitkä ilta ja melkoisesti hehkusimaa siihen kyllä tarvittiinkin. Oli ollut sietämätöntä katsella sitä ihanuutta keikkumassa mokoman vanhan höppänän päälaella!
Kopio ei kuitenkaan riittänyt kauaksi aikaa. Hän halusi – tarvitsi! - alkuperäisen!
* ~ * ~ *
Hattuvanhuksen saaminen haltuunsa oli vaatinut lukuisia salamyhkäisiä loitsuja, tarkkaan laaditun taikaliemen ja erityistä huolellisuutta vaativia harjoituksia katouttamisen ja korvauttamisen taidoissa. Mutta vaivannäkö palkitsi viimein ahkeran. Mummolle ei milloinkaan selviäisi, että hän kantoi nyt hattunsa näköiskopiota, joka oli poksahtanut esiin paukkukaramellin sisältä, yhtä koinsyömänä kuin alkuperäinenkin esikuvansakin. Se aito ja oikea puolestaan loisti nyt täydessä kunniassaan hiusrasvasta mustina kiiltävillä hiuksilla ohenevien, harmaitten käkkyröitten sijaan. Severuksen kapeat huulet kiertyivät mielihyvän ilmeeseen vuosisatojen syövyttämän kuvastimen varjoisassa hopeassa. Näytti siltä, kuin ajan kuluttamien sulkien peittämä lintukin hymyilisi kierolla nokallaan.
Tyrmäntakainen, hämyisä kamari oli täynnä salapiiloja, vaikkei siellä käynyt ainoakaan sielu hänen lisäkseen. Edes kotitonttujen oli luvallista siivota sitä vain tiettyinä kellonaikoina, silloinkin tarkan valvonnan alaisina. Varovaisuus ennen kaikkea. Tämä mielihalu kun oli salaisista salaisin, ja sai sellaisena säilyäkin! Huokaisten hän riisui hatun hellästi päästään ja kätki sen kaapin perimmäiseen, oven suojaamaan lokeroon.
Kaikki pitivät häntä vähän vinksahtaneena jo ennestään, kun hän toteutti mielenkiinnon kohteitaan. Kalkaros ravisti päätään turhautuneesti. Jos koulun väkeä kummastuttivat jo hänen tyylikäs hiusmuotinsa ja säilöttyjen nilviäisten kokoelmansa, mitä he sanoisivatkaan hänen salaisesta mieltymyksestään vanhojen naisten asusteisiin! Eikä hän ollut kiinnostuksessaan huoleton – ei, hän innostui vain esineistä, joissa oli sitä jotakin, määrittelemätöntä lumoa ja houkutusta, ja tietenkään ne eivät saaneet olla liian helposti saatavilla olevia. Mitkä tahansa mummojen rytkyt eivät kelvanneet. Mutta mitä saattoi odottaa massayksilöiltä vailla vivahteiden tajua? Oli totisesti varminta suojata selustansa.
Mutta tutuilla kotityrmän kulmilla keikistely käy pitkän päälle tylsäksi kenelle hyvänsä. Edes korppikotkahattu ei saanut häntä enää oikeaan vireeseen. Tarvittiin jotain uutta! Kalkaros iski nyrkin päättäväisesti kämmeneensä.
Tässä tarvittiin haastetta!
* ~ * ~ *
Esiintymisen halu ja luonnollinen häpeä vuorottelivat miehen sisimmässä. Idea hiipiä yöllä käytävillä oli vaikuttanut fiksulta, kukapa häntä yllättäisi aikaan, jolloin muotokuvatkin nukkuvat? Suuren salin iso peili oli yöllisen kulkijan tähtäimessä. Mokoma Dumbledore ei ollut aikoinaan ottanut hänen vihjaustaan vakavissaan, vaan piilotti ISEEVIOT-peilin salaiseen kätköön suojellakseen typerää Potterin penikkaa. Niin kuin se riiviö oppilaaksi olisi hänen yksityisiin kammioihinsa milloinkaan eksynyt. Vaan ei, rehtori halusi pelata varman päälle. Kalkaros tunsi edelleen aiheesta mitä karvainta katkeruutta, sillä kyseisestä esineestä hän itse asiassa oli idean uuteen minäänsä saanutkin, kohdattuaan peilin pari vuotta sitten valmistellessaan osuuttaan viisasten kiven suojelemiseksi. Hän ei koskaan unohtaisi näkyä, jonka oli sen kiiltelevästä pinnasta saanut todistaa. Sen loistokkuus innosti häntä edelleen, ja sai hänet viimein tekemään suuren päätöksen.
Astuminen tyrmän oven ulkopuolelle tuntui vaikeimmalle. Lopulta rohkeus pääsi voitolle. Merlin, tällä rohkeudella olisi päässyt vaikka sisään rohkelikkoon! Helmat kahisten Kalkaros luikahti raskaan oven rakosesta yleiselle maaperälle. Korppikotka keinui pönäkän hatun harjalla epäluuloisen katseen suuntautuessa vuoroon puolelle, vuoroon toiselle. Alku näytti lupaavalle, mutta pitkälle hän ei kuitenkaan päässyt. Severus kun ei ollutkaan ainoa öinen liikkuja.
Puoliunissaan käytävän vessaa kohti hipsinyt Neville kauhistui vastaansa yllättäen tullutta näkyä. No, saattoiko nulikkaa syyttää siitä, että hän erehtyi luulemaan vastaantulijaa mummokseen? Tämän hattunsa alta luoma jyrkän vihastunut ilme toi elävästi isoäidin hänen mieleensä, eikä Neville jäänyt tarkkaamaan yksityiskohtia. Pelästynyt poika pakeni takaisin tupansa suojiin, kiertyi peittonsa alle ja uskoen vakaasti näkynsä painajaiseksi, hän heräsi aamulla vuoteensa kastelleena unohdettuaan tyystin aikeensa käydä kylpyhuoneessa.
Severuskin sai kohtaamisesta sydämentykytystä. Kotipolttoinen tahdistusjuomakaan ei tuottanut tulosta, vaan hän joutui hakeutumaan ammattiauttajan pakeille. Matami Pomfrey ei uskaltanut kysyä mitään tuikealta juomamestarilta, vaan kirjoitti hienoimmalla valkoisella pöllönsulallaan rehtorille poissaolotodistuksen sairauden vuoksi, ja viilensi säälien miehen kylmännihkeää otsaa neiliveteen kastetulla liinalla. Rauhallinen lepopäivä sairaalasiivessä oli Kalkarokselta hyvin epätavallinen pyyntö, niin omituinen, ettei Poppy poloinen sen hämäämänä koskaan huomannut menettäneensä isoäitinsä virkkaaman pitsinenäliinan ikuisiksi ajoiksi.
* ~ * ~ *
Kalkaros mittaili kiihtyneenä tyrmänsä lattiaa. Yritys oli saanut nolon lopun, mutta kiihtymys ei antanut hänelle rauhaa. Oli pakko koettaa uudestaan! Varmuuden vuoksi hän odotti kokonaisen viikon hälventääkseen epäilyksekkäät katseet, joita oli jo saanut osakseen sairaalasiivessä vierailunsa tähden. Rohkelikkojen luokka sai kärsiä hänen pahasta tuulestaan eniten. Se oli kyllä oikeus ja kohtuuskin, ottaen huomioon, mitä he olivat saaneet aikaan. (Neville oli menettänyt saamansa mielikuvituspisteet moninkertaisesti, mutta se ei tuonut liemien professorille lohtua juuri lainkaan.)
Viimein koitti jälleen yö, jolloin kuutamo ei valaissut käytäviä; aika oli otollinen pimeässä vaaniville kohtalonsa kokijoille. Täyteen asustukseensa huolella sonnustautunut Kalkaros oli tyytyväinen olemukseensa, malttaen tuskin odottaa pääsevänsä näkemään itsensä kunnolla suuren salin peiliseinästä. Kokemuksesta tulisi ikimuistoinen! Hän innostui niin, että painalsi kuivasti kajahtavan suukon korppikotkan näivettyneen nokan varteen.
Vahingosta viisastuneena hän peitti tällä kertaa koko komeuden pitkällä, mustalla kaavulla – eihän sitä koskaan tiennyt, oliko Longbottom jälleen kitannut liiaksi kurpitsamehua illallispöydässä.
Mutta tänään käytävä oli autio. Voitonriemuisena Kalkaros kiirehti rubiinikorot kopisten eteenpäin. Ei kuitenkaan suorinta reittiä. Riskien välttämiseksi ovela kiertotie oli paikallaan. Ja huipennuksen pitkittäminen tekisi kokemuksesta entistä sykähdyttävämmän!
Äkkiä kaikki lähti menemään taas pieleen kiihtyvällä nopeudella. Hiipien voimistuva kenkien kopsahtelu kivilattiaan pisti sisäiset hälytyskellot piippaamaan ja havahdutti hänet tehokkaasti haaveilustaan. Joku lähestyi! Askeleet käytävällä muuttuivat kaiken aikaa äänekkäämmiksi. Kalkaros selasi mahdollisuuksiaan treenatuissa aivoissaan. Takaisin ei ollut kääntymistä; käytävä hänen takanaan oli pitkä ja suora, hän tulisi varmasti nähdyksi.
Parempi säilyttää arvovaltansa ja yllättää itse yöllinen tunkeilija, hän päätteli. Tempaisten sauvansa käsilaukustaan (samperi tuota solkea!) hän riisti hameen yltään repeytyvistä rimpsuista piittaamatta, vaikka rikkoutuvan antiikkikankaan ääni tuotti säröjä hänen sydämelleen. Pikainen loitsu muutti sen marmoriseksi laskokseksi nukkuvalle patsaalle. Käsilaukun hän tyrkkäsi patsaan ojentuvalle kämmenelle piittaamatta siitä, miten naurettavalta se mahtoi näyttää. Tuommoiset jutut sai onneksi aina laitettua Riesun tai viime kädessä vaikka oppilaiden piikkiin. Hän tunki korsetin ja röyhelöisen mekonmiehustan kaapunsa sisään, kiskoen viitan liepeet niiden peitoksi helpotuksen vallatessa mielen. Ehkä kukaan ei huomaisi! Askeleet kuulostivat kiireisiltä, tulija ohittaisi hänet hetkessä ja sitten paljastumisen vaara olisi ohi. Helpotuksen hyöky jäi kuitenkin lyhyeksi.
Äkillisen paniikin vallatessa mielen Kalkaros oivalsi kiperimmän osan pulmaa olevan vielä edessään. Viis vaatetuksesta, se oli aina korvattavissa. Mutta entä hattu! Kaiken kruunu!
Hän selasi mielessään pikaiset toimintasuunnitelmavaihtoehtonsa. Mahtuisiko se viitan liepeisiin? Ei mitenkään. Vastaantulija huomaisi väistämättä jos hänen kaapunsa alla pullottaisi jokin puolimetrinen. Tiedä mitä siitäkin seuraisi. Ehtisikö sen kätkeä jonnekin? Pahus, ei edes haarniskoita näkyvissä – tämä käytävä oli aivan autio. Lisäksi hattu oli aivan liian helposti tunnistettavissa. Longbottomin mörköilmestyksen jälkeen jokainen yhdisti hatun häneen, vaikka se olikin toistaiseksi näennäisen perätön väite. Muodonmuutos? Ei aikaa – askelet ovat jo aivan äärellään. Eikö mitään ollut tehtävissä? Paljastuminen oli enää kiinni sekunneista!
Sydän tuskaisesti kaihertaen hän turvautui hätäpäissään pahimpaan mahdolliseen ratkaisuun.
”Katoudu!” hän loihti äänettömästi, napauttaen päähinettä taikasauvansa kärjellä. Vaimea poksahdus, eikä hattua enää ollut. Korppikotka ihanine sulkineen oli mennyttä. Poissa - ikuisiksi ajoiksi. Peruuttamaton menetys riipaisi syvältä. Severus ei voinut estää kyynelten polttavaa tuskaa luomiensa takana. Hän sulki silmänsä hillitäkseen itsensä - ja samassa Harry Potter käveli nurkan takaa miltei häntä päin. Mies loi häneen katseen, joka suorastaan sylki katkeruutta päin pojan yllättyneitä kasvoja.
”Tyhjennä taskusi! Mikä tuo on?”
* ~ * ~ *
Mikä murskaava tappio tästä illasta olikaan muodostunut! Ei riittänyt unelmien tuhoutuminen, kirjaimellisesti haihtuminen savuna ilmaan. Vielä kaiken päälle seurasi loukkauksia Jamesilta ja hänen iljettäviltä kumppaneiltaan! Viittaansa ympärilleen puristava Kalkaros rutisti ryppyiset huulensa yhteen vihan kuristaessa koko hänen loukattua olemustaan. Kirvelevä muisto hetkestä, jolloin James yllätti hänet pitelemässä Lilylta vaivalla näpistettyjä pitsiliivejä palasi kutsumatta hänen mieleensä. Pergamentin häpeämätön ilkkuminen oli vielä pientä siihen verraten, mitä hän oli joutunut kuulemaan tuona nöyryytyksen päivänä. Eikä siinä vielä kaikki, kesken kurinpidollisen puhuttelun paikalle saapui kuin kutsuttuna se ihmissuden retku. Niin kuin hän olisi kaivannut enempää muistutusta niistä kokemuksistaan!
Mitä ilmeisemmin jotain yhtenevää kävi myös Lupinin mielessä, sillä hän tuijotti merkitsevästi Kalkaroksen jalkoihin. Häpeän poltellessa kalpeita kasvojaan mies arvasi, ettei viitan lieve kätkenyt suippoina kaartuvia kengänkorkoja; liian myöhään hän oivalsi, että se oli mitoitettu hänen tavallisille, matalille kengilleen. Onneksi poika oli idiootti kuten isänsäkin, eikä huomannut mitään, ellei se seisonut suoraan hänen silmiensä edessä. Mutta ihmissudella oli epäinhimillisen tarkka silmä, mokomalla hirviöllä.
Jos hän sanoo sanankaan, vannon, että lisään hänen seuraavaan sudenmyrkkyjuomaansa paiseenkasvatuslientä!
Lupin oli kuitenkin omaksi onnekseen vaiti, mitä nyt hiveli viiksiään kätkeäkseen huvittumisensa. Ja itsekseen myhäillen hän vei niin kartan kuin Potterinkin mukanaan. Kalkaros kihisi kiukkuaan. Hänen kaunansa poikaa kohtaan vain paisui entisestään, nyt kun hän oli menettänyt unelmiensa hatun Potterin takia. Niin kuin siitä pojasta ei olisi ollut riesaa jo ennestäänkin, vielä oli kestettävä tämä sydäntäsärkevä menetys! Kiukuissaan hän potkaisi tielleen eksynyttä rottaa jälleen pimenneellä käytävällä. Sen kärsivä vingahdus lievitti hieman haavaa hänen sielussaan. Uuden ajatuksen siemen alkoi itää hänen mielessään.
Huomaisikohan Augusta Longbottom mitenkään, jos hänen hattunsa (eli siis nykyään sen kopio) varastettaisiin kokonaan? Hän oli kyllä kipakka eukko ikäisekseen… Päällekarkaaja saattaisi saada sateenvarjosta. Mutta kenties tässä tarjoutui tilaisuus yhdistää työ ja huvi…
Hitaasti yhteenpuristuneet huulet rentoutuivat hymyntapaiseen. Korot kopisten Severus kiirehti pelastamaan käsilaukkuaan. Tehtävä oli haasteellinen ja vaati suunnittelua. Mikäpä sen parempaa! Hän oli jälleen leipälajissaan.
* ~ * ~ *
Nevillen mummi köntysti ihmetellen ovelle kuultuaan koputusta. Siellä seisoi sateen hämärtämässä illassa harvinaisen ruma noita verhoutuneena yltyleensä kimmeltäviin huiveihin. Valtavat tummat aurinkolasit peittivät silmien lisäksi suurimman osan hänen kasvoistaan. Nenä vaikutti silti jykevämmältä kuin muori muistikaan. Viime tapaamisesta oli kuitenkin vuosikausia, joten vanhus pisti eron huonon muistinsa syyksi.
”Professori Punurmio? Miten voin auttaa, ystäväiseni?” hän kysyi kuitenkin kohteliaasti. ”En tiennytkään, että teitä näkee Tylypahkan ulkopuolella. Muistelen kuulleeni, ettette viihdy ulkomaailmassa?”
”Voi, poistun huoneistostani aniharvoin”, piipitti tekonaisellinen ääni. ”Mutta nyt on sellainen hetki, että se on välttämätöntä. Sain näyn, jonka mukaan pim… tiedät-kai-kuka suunnittelee hyökkäystä suurten petolintujen muodossa, todennäköisimmin täytettyjen. Sain tehtäväkseni koota kaikki sellaiset tuhottaviksi, että uusi sota vältettäisiin. Niitä on onneksi harvassa, mutta kuulin että teillä lienee hattu, jossa komeilee korppikotka.”
”Varjelkoon!” Mummo löi kätensä yhteen. ”Sehän on lempihattuni! Pappavainaa täytätti sen minua varten huomenlahjakseni!”
”Tämä on tietenkin hyvin luottamuksellista, eikä tästä asiasta tehdä kohua. Emmehän halua, että ketään leimataan tiedät-kai-kenen kannattajaksi silkan tietämättömyyden tähden. Kaikilla kun ei ole sisäistä silmää…”
”Tietenkin, totta kai. Parempi, kun kukaan ei tiedä. Sanon, että se meni piloille ja hävitin sen takassa, jos joku kysyy. Odottakaa porstuassa, käyn hakemassa hatun hetimiten.”
Iäkäs nainen poistui ovelta ja saapui pian kauhtunut hattu kainalossaan. Hän katsoi irvistävää linnunkuvatusta kauhistuneen epäluuloisesti, kuin se jo pitäisi sisällään häntä-jota-ei-tule-nimetä. Mummo ojensi sen kiiltäviin kankaisiin verhotulle hahmolle, joka hamusi sen käsiinsä kuin peläten hänen tulevan toisiin ajatuksiin hetkenä minä hyvänsä.
”Kiitokset teille, neiti hyvä, kun viette sen!” Tuikean muorin kasvoilla kuulsi helpotus.
Mustiin silkkihansikkaisiin kätketyt kädet kietaisivat hatun korppikotkineen viipymättä huiviin ja kookas käärö kainalossaan hän kääntyi poistuakseen saman tien sateeseen. Hänen äänessäänkin vivahti annos silkkistä mielihyvää, kun hän vastasi vanhukselle, joka loittoni hänen selkänsä takana.
”Uskokaa pois, rouva Longbottom, ilo on kokonaan minun puolellani…”
~ The End ~
* ~ * ~ *
