Author: Culliina
Fandom: TLOTR
Pairing: Glorfindel/ Lindir
Genre: fluffy, angst
General: K7
Warnings: -
Disclaimer: J.R.R. Tolkien (♥) omistaa fandomin ja sindarin, en saa tästä rahallista korvausta.
A/N: Spoilaa Silmarillionia juonellisesti vähän, mutta tämän tunteminen auttaa. Nimi on haltiakieltä ja tarkoittaa suomeksi "Kultana putoavat". Hui, nyt pelottaa
Laurië lantar
Taivaalla loistavat tuhannet tähdet, tuhannet merkit menetetystä rakkaudesta. Puut huojuvat tuulessa, unohdetut kuiskaukset kaikuvat ilmassa. Joskus puut tanssivat valossa tähtien, auringon, kertoivat tarinoitaan. Se aika on mennyt – onodrimin suku on sammunut.
Meri kutsuu kaukaa. Sen takana unelmat, kaikki ne menetetyt vuodet. Vain laulut, muistot ja sydämen tuska, kaipuu on jäänyt.
”Laurië lantar lassi súrinen...*” kuiskaus, vaimea ja hento kuin itse hiljaisuus, kantautuu Glorfindelin korviin.
”Ja tuuli kantaa ne taakse taivaan.”
”Luokse Elberethin tähtien, ulottumattomiin maallisen rakkauden, sitäkö haluat?”
”En, vaan luokse kaltaisteni, maahan, jota rakastan.”
”Laula siitä, rakkaani. Matkusta taakse merien – ja ota minut mukaasi!”
”Vain laulaja pyytää toista laulaen tartuttamaan tuskaa ja vain tietämätön tahtoo sen osakseen. Et tiedä, mitä pyydät. Lauluja olet kuullut ennenkin”
”Olen kuullut tarinan, montakin, samoin säkeitä ja sointuja. Olen kuullut tarinoita sinusta, kokenut niitä kanssasi, mutta sinä et ole niitä minulle kuvannut. Olen matkannut ruumiissasi ja rakkaudessasi, vaan en kaipuussasi. Kuinka voisin ymmärtää sitä?”
”Voit oppia hyväksymään, että kaikkea ei tahdo eikä voi jakaa - niin kuin ei äitikään anna lastansa örkeille tämän kysyessä, mitä nämä ovat.”
”Olet antanut minulle sydämesi, nyt näen sen olevan pahasti haavoittunut. Anna minun korjata se!”
Puiden kahina ja lintujen hiljainen viserrys jostain kaukaa on ainoa ääni hiljaisuudessa. Yö jatkuu ja kaksi vaiennutta hahmoa seisoo siellä tuulen hiljaa heilutellessa kultaisia hiuksia. Sanoja ei tarvita.
”A Elbereth Glithonien,
siliveren penna míriel
o menel aglar elentah!
Na-chaered palan-díriel
o galadhremmin ennorath,
Fanuilos, le linnathon
neg aear, sí nef aeron!”Glorfindelin laulaessa yö kirkastuu, lisää tähtiä syttyy taivaalle. Sydäntä särkevä ikävä ja sen takaa kantautuva häpeä värittävät laulun, tekevät siitä hengittävän. Aivan kuin laulu muuttuisi Glorfindelin äänestä todelliseksi, unelma laskeutuisi maan päälle.
Laulun jälkeen on jälleen hetken aivan hiljaista.
”Kiitos”, Lindir sanoo. Muut sanat tuntuvat turhilta; edes haltia ei osaa hävittää toisen murhetta. Ainoa, minkä Lindir voi rakkaansa eteen tehdä, on olla siinä. Ehkä Glorfindel vielä joskus palaisi Siunattuun valtakuntaan, ehkä ei. Se kuitenkin olisi varmaa, että Lindir pysyisi hänen rinnallaan. Joitain asioita ei vain olla tehty muutettaviksi.
Käsi tarttuu toiseen ja kaksi hahmoa katoaa metsän siimekseen. Polkua ei tarvita; tähdet näyttävät tien. Samaa tietä ja samoja tähtiä katsellen kulki onodrim kauan sitten, silloin kun maailma vielä oli nuori.
~*~*~
* lehdet putoavat kultana tuuleen