Nimi: Rouva Hudsonin salaisuus
Kirjoittaja: zilah
Fandom: Sherlock Holmes
Henkilöt: Sherlock Holmes/Dr. Watson, Rouva Hudson/ Tarkastaja Lestrade, (Rouva Hudson/Dr. Watson)
Lajityyppi: AU
Ikärajavaroitus: K-16
Vastuuvapaus: Minen omista ketään näistä charmikkaista herrasmiehistä, enkä edes rouva Hudsonia, pahus sentään. He kuuluvat Sir Arthur Conan Doylelle. Mutta leikkiminen heillä on sentään sallittua, onhan?
Varoitukset: Slash, Het, mainintoja kuolemista ja alkoholin käytöstä, synkistelyä
Kirjoittajan alkusanat: Tämä ficci on jatkoa tarinalleni
Otteita Rouva Hudsonin päiväkirjasta . Minun oli pakko jatkaa, kun sinnikkäät muusani eivät suostuneet jättämään minua rauhaan. Tarina osallistuu Finissä
Genrehaasteeseen.
Yhteenveto: Rouva Hudsonilla on salaisuus tai parikin, vaan kuinka kauan ne pysyvät sellaisina, kun Holmes on asialla?
Kertokaahan, mitä pidätte,
zilah
Rouva Hudsonin salaisuusWatson:Oli myöhäinen iltapäivä ja vastaanottoaika oli tältä päivältä jo ohitse. Olin jo nousemassa pöytäni äärestä, kun ovelle äkkiä koputettiin. Harmistuin tästä odottamattomasta keskeytyksestä, sillä en halunnut mitään muuta kuin vetäytyä viettämään rauhallista, jos kohta yksinäistä iltaani. Tulija oli kuitenkin sitkeä, eikä minun vastaanottoapulaisellani ollut mitään mahdollisuuksia estää tätä tulemasta sisään. Katsahdin ovelle ja siitä tuli sisään merkillisimmän näköinen mies, jonka olin koskaan nähnyt. Tuntematon olisi ollut pitkä, jos tämän ryhti olisi ollut parempi ja huppu peitti miehen kasvonpiirteet näkyvistä. Kankaan luomasta varjosta näkyi vain häivähdys valkoista partaa. Kun tuntematon alkoi puhua, minä tunsin sisälläni merkillisen ailahduksen, aivan kuin déjà vu-tunteen, vaikka järkeni kuinka sanoi, etten ollut tavannut tätä miestä koskaan ennen.
Kun lopulta sain selville puhetulvan välistä, että tuntematon oli kirjakauppias, minä en kyennyt hetkeen sanomaan mitään. Jollakin tapaa minun oli hyvin vaikea sanoa miehelle vastaan, tai käskeä tätä painumaan hornan tuuttiin, niin kuin haluni olisi ollut. Turtana katsahdin puolityhjään kirjahyllyyni ja käännyin lukitsemaan sen ovet. Kun taas käännyin takaisin ärsyttävään vieraaseeni, sydämeni tuntui pysähtyvän.
“Pahastutko jos poltan sikarin sinun vastaanottohuoneessasi, rakas Watson?” Holmes kysyi, tuttu hymy kasvoillaan ja kädet ojennettuina. Vaistomaisesti yritin liikahtaa lähemmäs ja vetää ystäväni halaukseen niin kuin lukemattomia kertoja ennen, mutta näkökenttäni sumeni äkisti ja tein jotakin, mikä hämmästytti meidät molemmat: pyörryin ensimmäistä kertaa elämässäni.
* * * *
Havahduin vain huomatakseni Holmesin kumartuneen ylleni huolestuneena. Räpyttelin silmiäni saadakseni harhanäyn häviämään, ajatellen että se oli viimeinkin tapahtunut. Suruni ja yksinäisyyteni olivat saaneet järkeni katoamaan.
“Watson? Rakas ystävä, pahoittelen tarpeettoman dramaattista ilmestymistäni”, Holmes sanoi otsaani kokeillen. Kosketus sai minut säpsähtämään, ja aloin tajuta, etten sittenkään nähnyt harhoja. Holmes oli elossa, ja hän oli todella tässä kanssani.
“Mitä? Kuinka?” Rahisin, yrittäen saada suustani ulos jotakin järkevää, mutta siinä kuitenkaan onnistumatta. Holmes näytti kuitenkin ymmärtävän.
“Se on pitkä tarina, ja minä olen sinulle myös anteeksipyynnön velkaa. Tule mukaani Baker Streetille, niin kerron sinulle kaiken”, hän sanoi suostuttelevasti.
Baker Street. Tuttu kipu alkoi taas kasvaa sydämessäni, enkä voinut olla ajattelematta, että minun olisi parempi, ellen olisi kuullut enää koskaan elämässäni koko paikan nimeäkään. Niin paljon tuskaa mahtui niihin muistoihini, varsinkin kahdelta viime vuodelta. Ja siltikin... Baker Streetilla asusti yhä se henkilö, jonka ansiosta minä yhä elin ja hengitin. Olin Rosalie Hudsonille koko elämäni velkaa ja vain hänen vuokseen en ollut riistänyt henkeäni menetettyäni kaiken, mitä rakastin.
Holmes huomasi epäröintini ja rypisti otsaansa.
“Watson? Minä ymmärrän kyllä, ellet tahdo tulla. Kaiken sen jälkeen, mitä olen pannut sinut kestämään...” hän kuiskasi sitten.
Minä olin hämmästynyt. Holmes tuntui kovin vieraalta tällaisena; epäröivänä ja anteeksipyytelevänä.
“Tulenhan minä. Jos en muuten, niin uteliaisuuttani. Tahdon kuulla, missä oikein olet seikkaillut nämä vuodet”, sanoin viimein, tavoitellen huoletonta sävyä. Holmes ei näyttänyt aivan vakuuttuneelta, mutta ei suureksi helpotuksekseni kysellyt enempää.
* * * *
Rouva Hudson oli odotetusti haltioissaan, kun minä ja Holmes koputimme hänen ovelleen. Hän halasi meitä molempia ja minua nauratti Holmesin tyrmistynyt ilme. Vuokraemäntämme ei ollut koskaan ollut häntä kohtaan näin lämmin. Ja Rouva Hudsonin muuttunut olemus häntä myös askarrutti. Saatoin melkein kuulla rattaiden pyörivän hänen aivoissaan, kun hän yritti ratkaista syytä muutoksen takana.
Minulla ei ollut aikomustakaan kertoa Holmesille, että tiesin tarkkaan, miksi Rouva Hudson näytti niin hehkeältä. Asia oli liian yksityinen kerrottavaksi edes läheisten ystävien kesken, enkä uskonut, että Rouva Hudsonkaan tahtoi minun paljastavan hänen intiimejä asioitaan kenellekään.
Niin helpolla minä en kuitenkaan päässyt. Holmes otti välittömästi asian esille, kun Rouva Hudson oli jättänyt meidät istumaan kahdestaan vanhan asuntomme olohuoneeseen.
“Näyttää siltä, että moni asia on muuttunut sillä välin kuin olin poissa. Rouva Hudson... hänhän oli aina kuin pakkasen purema kukkanen ja nyt... hänhän on kaunis!”
Minua huvitti hänen tyrmistyksensä.
“Nytkö sinä sen vasta huomaat? Vai oletko oppinut arvostamaan naissukupuolta matkoillasi? Kukapa olisi sinusta uskonut”, minä kiusasin, saaden Holmesin tuhahtamaan.
“Älä ole naurettava, Watson. Mutta näethän itsekin, että jotakin on tapahtunut. Etkö ole utelias?”
“Itse asiassa... en ole. Arvostan häntä aivan liikaa halutakseni kaivella hänen yksityisiä asioitaan”, sanoin pidättyvästi, toivoen että Holmes vihdoin jättäisi aran aiheen sikseen.
Sisimmässäni minun oli kuitenkin pakko olla samaa mieltä ystäväni kanssa. Rouva Hudson oli muuttunut paljon. Koko nainen aivan hehkui ja hänessä oli itseluottamusta, jota ei ollut ollut vielä kaksi vuotta sitten. Vaikutuksensa oli silläkin, että hän oli hylännyt aiemmin suosimansa ankarat harmaat ja mustat vaatekerrat, ja piti niiden sijaan kauniin sinisiä tai vihreitä leninkejä, jotka toivat upeasti esille hänen kuulaan ihonsa ja kauniit silmänsä.
Holmes ei kyennyt näkemään muutoksen takana olevaa syytä yksinkertaisesti siksi, ettei hänellä ollut minkäänlaista kokemusta naissukupuolen sielunelämästä. Jokainen vähänkään kokeneempi mies tai nainen kyllä sen sijaan olisi tiennyt välittömästi, että Rouva Hudsonilla oli, tai oli ainakin ollut rakastaja.
Minulla ei todellakaan ollut minkäänlaista aikomusta paljastaa asiaa Holmesille; vielä vähemmän sitä tosiseikkaa, että olin itse tuo sanottu rakastaja, vaikkakin vain yhden yön ajan.
* * * *
Minä vaivuin epätoivoon, kun rakas Maryni kuoli. Olin menettänyt rakkaimman ystäväni Holmesin vain vuotta aiemmin Reichenbachin kosken kuohuihin, enkä ollut vielä lähestulkoonkaan toipunut hänen kuolemastaan, kun loputkin elämästäni tuhoutui yhden kauhean iltapäivän aikana. Olin ollut niin onnellinen, kun Mary kertoi odottavansa esikoistamme, mutta raskauden edetessä hän oli alkanut voida yhä huonommin. Ja kun synnytyksen aika viimein tuli, hänen voimansa yksinkertaisesti loppuivat. Vasta ruumiinavaus paljasti, että Marylla oli ollut heikko sydän, eikä hänen olisi pitänyt tulla ylipäänsä ollenkaan raskaaksi, sillä se olisi hänelle hengenvaarallista.
Tieto musersi minut täysin. En voinut päästä yli siitä tosiasiasta, että olin itse vähintäänkin osasyyllinen rakkaan vaimoni kuolemaan. Ratkesin juomaan, ja se olisi luultavasti ollut loppuni, ellei olisi ollut Rosalie Hudsonia.
Hän ilmestyi talooni joitakin viikkoja hautajaisten jälkeen ja haukkui minut pataluhaksi kun olin päästänyt itseni siihen kuntoon. Viinahuurujeni lävitsekin tiesin ottaa hänet vakavasti. Niin pieni nainen kuin Rouva Hudson onkin, hänen temperamenttinsa voi olla kauhistuttava. Luultavasti juuri sen ansiosta hän selvisi minun ja Holmesin kanssa kaikki ne vuodet.
Vastusteluistani huolimatta Rouva Hudson vei minut Baker Streetille, ruokki ja pakotti kylpyyn kuin keskenkasvuisen kakaran. Tottelin, jos en muuten niin siksi, että sain edes hetkeksi muuta ajateltavaa. Ja kun viimein istuin vanhan olohuoneeni sohvalla, totuus iski minuun täydellä voimallaan. Holmes ja Mary olivat nyt poissa, ja minä olin aivan yksin maailmassa. Itkuni keskellä hädin tuskin tajusin, miten Rouva Hudson otti minut syliinsä, mutta viimein havahduin siihen, että hän oli aivan lähelläni.
En kyennyt vastustamaan. Olin ollut ilman toisen ihmisen läheisyyttä niin kauan, ja Rosalie oli niin lämmin ja suloinen. Hän oli niin erilainen kuin Mary, joka oli ollut naiseksi pitkä ja hoikka kuin pajunvitsa. Rosalie puolestaan ylettyi minua hädin tuskin olkapäähän, vaikka olen mieheksi vain keskimittainen, ja hän oli ihanan pyöreä ja pehmeä. Eikä hän kieltänyt minulta läheisyyttään, silloin kun sitä eniten tarvitsin. Joku voisi sanoa, että käytin häntä hyväkseni, mutta ei se ole niin. Rosalie oli aluksi pelokas, ja vaistollani tiesin, mistä sen täytyi johtua. Joku oli satuttanut häntä pahasti, ja arvelin itsekseni, että sen oli täytynyt olla hänen edesmennyt aviomiehensä. Ei siis ollut mikään ihme, ettei hän ollut tahtonut etsiä itselleen uutta miestä. Minun sylissäni hän heräsi eloon ja antoi minulle yhden elämäni ihanimmista öistä.
Asuin Baker Streetilla muutaman päivän, mutta sitten palasin takaisin kotiini; kuitenkin vain pannakseni sen myyntiin. En tarvinnut yksin asuessani niin suurta taloa, ja niin ostin pienen huoneiston aivan praktiikkani läheltä. Ja uudessa asunnossani oli sekin hyvä puoli, ettei se ollut täynnä muistoja minulle kerran niin rakkaista ihmisistä, jotka nyt olivat lopullisesti poissa. Suhteeni Rosalie Hudsoniin palasi miltei ennalleen, mutta jokin väleissämme muuttui peruuttamattomasti. Ystävyytemme oli yhtä platoninen kuin ennenkin, mutta minua miltei järkytti se hellyys ja suojelunhalu, mitä häntä kohtaan tunsin. En koskaan unohda sitä ensimmäistä kertaa, kun vein hänelle keltaisia tulppaaneja, ja hän otti ne vastaan ihastuttavasti punastuen.
Saan olla Rosalielle niin paljosta kiitollinen, ja hän tulee aina olemaan minulle hyvin rakas. Ja jos on pakko, minä aion suojella häntä myös Holmesilta.
* * * *
Kotiinpaluun huumassa Holmes onneksi tuntui unohtavan Rouva Hudsonin salaisuuden. Ja kun hän viimein pyysi minua muuttamaan takaisin Baker Streetille, suostuin ilomielin. Monin tavoin tuntui, että olisin palannut ajassa taaksepäin ja kaikki oli niin kuin vanhoina, hyvinä aikoina. Vasta myöhemmin tajusin, ettei todellista paluuta menneeseen koskaan olisi.
Aluksi näytti siltä, että Holmes sopeutuisi vanhaan elämäänsä kuin leikiten, mutta pian panin merkille tiettyjä muutoksia. Hän oli vakavampi ja hiljaisempi kuin ennen, mutta jollakin tapaa myös tasapainoisempi. Oli aivan kuin hän olisi tehnyt jonkin tärkeän päätökseni, mutta en kuollaksenikaan keksinyt, mitä se voisi olla. Kaikkein eniten minua askarrutti se, että usein huomasin hänen katseensa itsessäni. Miksi ihmeessä hän minua katselisi?
Oli kuitenkin yksi asia, joka ei ollut muuttunut. Se oli into, jolla hän ratkoi juttujaan. Kun tieto hänen paluustaan levisi, avunpyyntöjä ja ihmisiä tuli Baker Streetille virtanaan. Ja väistämättä tuli päivä, kun Tarkastaja Lestrade ilmaantui ovellemme.
Minä ihmettelin mikä Lestradea mahtoi vaivata, kun miesparka näytti jokseenkin tyrmistyneeltä tullessaan sisään. Kun viimein sain selville syyn, olin paitsi huvittunut, myös hivenen huolissani. Rouva Hudsonin tuodessa teetä Lestrade ei saanut hänestä silmiään irti, ja saatoin nähdä, että Holmes pidättäytyi kommentoimasta asiaa vain vaivoin.
Nyt vasta tajusin, kuinka paljon Rouva Hudsonin muuttuminen kiihotti ihmisten uteliaisuutta. En voinut olla pohtimatta, mitä se tekisi hänen maineelleen, jos joku edes aavistaisi, mistä oli kyse. Toki me olimme olleet hyvin varovaisia, eikä kenelläkään taatusti olisi asioiden oikeasta tilasta minkäänlaista konkreettista näyttöä, mutta paljonko siihen tarvittiin, että ilkeät juorut lähtisivät liikkeelle? Tiesin varsin hyvin, että yksi väärä sana väärässä kohtaa riitti tuhoamaan ihmisen maineen tässä kunnianarvoisassa ja niin perin ahdasmielisessä yhteisössämme. Vannoin mielessäni, etten antaisi sen tapahtua.
Ennen kuin olin ehtinyt päätyä mihinkään ratkaisuun asian suhteen, tapahtui se, jota olin jo jonkin aikaa mielessäni pelännyt. Holmes osoitti, ettei hänen legendaarinen päättelykykynsä ollut kadonnut minnekään ja sai selville asioiden oikean laidan. En koskaan unohda sitä kauhua mitä tunsin sisimmässäni, kun näin ystäväni kasvoille leviävän tuttuakin tutumman oivaltavan ilmeen.
“Hyvä jumala! Missä minun silmäni ovat olleet? Te... te olette rakastavaisia.” Hänen kuiskauksellaan oli sama vaikutus kuin jos hän oli huutanut.
Pelästynyt katseeni lennähti ovelle, josta kuului putoamisen ääni ja särkyvien astioiden kilinää. Rouva Hudson oli pudottanut teetarjottimen ja huojui nyt paikallaan se näköisenä, että pyörtyisi hetkenä minä hyvänsä. Muutamalla askeleella olin hänen vierellään ja autoin hänet sohvalle istumaan. Varmistettuani, ettei hänellä olisi hätää, käännyin hitaasti Holmesiin päin.
“Sinulla ei taida olla aavistustakaan, miten murtunut olin, kun vaimoni kuoli. Enkä ollut sinunkaan kuolemastasi vielä täysin toipunut. On totta, että meistä tuli hetkeksi aikaa läheisiä ja pelkästään sen ansiosta minä yhä olen tässä. Ilman Rosalieta olisin menehtynyt suruuni, etkä sinä saa moittia häntä.”
Sanani tekivät Holmesiin odottamattoman vaikutuksen. Hän valahti tuhkanvalkoiseksi ja hetken aikaa hänen silmissään näkyi alaston tuska.
“Sellainen ei tulisi mieleenikään. Pyydän anteeksi, jos järkytin teitä.”
Katsahdin Rosalieen, joka oli nyt punastunut ja haudannut kasvonsa käsiinsä.
“Tämä on hirveän noloa!” Hän kuiskasi. Minä keskityin rauhoittelemaan häntä enkä huomannut, että Holmes oli sillä välin poistunut huoneesta.
* * * *
Sain Rosalien vihdoin uskomaan, ettei hänen tarvitsisi olla mistään huolissaan ja hän lähtikin omaan asuntoonsa. Mietin hetken mitä tehdä, mutta päätin vihdoin mennä katsomaan, olisiko Holmes kenties huoneessaan. Meidän oli puhuttava.
Koputin ovelle ja helpotuksekseni kuulin vaimean vastauksen oven läpi. Luvan saatuani astuin sisään Holmesin huoneeseen ja järkytyin nähdessäni hänet. Oli kuin kaikki elämä olisi paennut hänestä ja pelkkä tyhjä kuori jäänyt jäljelle.
“Holmes! Mikä sinun on?” Kysyin ja laskeuduin lattialle polvilleni hänen sänkynsä viereen. Hän epäröi kauan, mutta alkoi sitten puhua.
“Kaipa on vain oikein ja kohtuullista, että saat tietää... lopultakin! Salaisuus salaisuudesta katsos, ja ehkä sitten uskot, etten puhu sinusta ja Rouva Hudsonista kenellekään.”
“Mitä sinä oikein tarkoitat?”
Holmes avasi silmänsä ja niissä näkyvä tuska viilsi minun sydäntäni. En ymmärtänyt, mikä ystävääni vaivasi, mutta oli se mitä hyvänsä, olisin avuksi jos suinkin pystyisin.
“Tarkoitan... olen kohdellut sinua kammottavalla tavalla. En ikinä voisi syyttää sinua, jos löysit hiukan onneakin surusi keskellä, mutta vielä vähemmän Rouva Hudsonia siitä, että hän oli tukenasi silloin, kun minä hylkäsin sinut.”
Minua järkytti kuulla hänen puhuvan tällä tavoin; suomivan itseään noin armotta, mutta en voinut kiistääkään hänen sanoissaan olevaa totuutta.
“Voin vain sanoa puolustuksekseni että... minä luulin tekeväni oikein. Ajattelin... ajattelin, että sinulla oli vaimosi ja että unohtaisit minut aikanaan. Minä en vain pystynyt siihen enää”, hän huokasi.
“Mihin sinä et pystynyt? Kerro minulle, ole kiltti! Oli se mitä hyvänsä niin sinä olet aina minun ystäväni”, vakuutin, mutta Holmes oli lohduton.
“Oletko? Oletko todella? Oletko senkin jälkeen kun kerron... että minä olin hirvittävän mustasukkainen ja kateellinen sinun vaimollesi? Hän sai sen ainoan asian maailmassa, jota minä halusin enemmän kuin mitään muuta.”
“Mitä sinä oikein puhut?” Henkäisin, vaikka aloin jo aavistaa, minne tämä keskustelu oli johtamassa.
“Päättele, rakas Watson, päättele!” Hän sihahti, painottaen 'rakas' sanaa kovin omituisesti. Sydämeni jysähti.
“Hyvä Jumala! Et voi tarkoittaa...”
“Oi kyllä minä tarkoitan. Sinun ystäväsi, kunnianarvoisa Sherlock Holmes on yksi niistä saastaisista olioista, jotka rakastavat omaa sukupuoltaan. Ja kadehdin alhaisesti teidän onneanne, koska olisin halunnut saada sinut itse.”
Kumpikaan ei hetkeen puhunut mitään, mutta hiljaisuus oli jännittynyt ja täynnä nimetöntä latausta. Aavistin, että olin tullut elämässäni tärkeään käännekohtaan. Jäisinkö vellomaan katkeruuteeni ja suremaan mennyttä, vai astuisinko elämässäni kokonaan uudelle polulle; polulle, jonka olin luullut olevan minulta iäksi kielletty?
Valinta ei ollut vaikea.
“Sinä et ole alhainen, enkä tahdo kuulla enää koskaan sinun suustasi tuollaista roskaa”, sanoin kiivaasti, saaden Holmesin hätkähtämään. Hän tuijotti minua aivan kuin näkisi minut ensimmäistä kertaa.
“Sinä olet totisesti muuttunut, John Watson. Ennen et olisi puhunut minulle tuohon sävyyn”, hän sitten sanoi, suupielet kääntyen vastahakoiseen hymyyn.
“Menetykset muuttavat ihmistä, enkä minä tahdo tuhlata jäljelläolevaa elämääni miettimällä, mitä olisi voinut olla. Minä tahdon elää, Holmes. Elää ja rakastaa jälleen.” Pidin pienen tauon, antaen sanojeni upota hänen tajuntaansa ja sitten kumarruin lähemmäs. Näin Holmesin silmien laajenevan, kun painoin pääni ja suutelin häntä.
* * * *
Alkuvaikeuksien jälkeen elämä Baker Streetilla asettui vihdoin uomiinsa ja päällisin puolin kaikki oli samoin kuin ennenkin. Tärkeimmät muutokset tapahtuivat pikemminkin pinnan alla, kuten se, että aikamme erossa oli opettanut jotakin meille molemmille. Holmes oli pehmentynyt silminnähden, eikä hän ollut enää niin piittaamaton ihmisten tunteista. Ja mitä minun suhteeni tuli, hän oli kuin toinen mies. Minä opin, että kylmän ulkokuoren taakse kätkeytyi kiihkeän intohimoinen mies, joka rakasti minua loputtomalla halulla ja himolla. Sellaisten tunteiden kohteena oleminen ei voi olla vaikuttamatta ihmiseen ja hän teki minut huikaisevan onnelliseksi. En edes suostunut ajattelemaan sitä, että rakkautemme oli ihmisten silmissä väärin ja kielletty. Ainoa ihminen, jonka mielipide oli minulle tärkeä, oli Rouva Hudson.
Oli väistämätöntä, että hän sai selville meidän väliemme muuttumisen. Holmes oli kauhuissaan, mutta minä tiesin paremmin. Rouva Hudson oli avarasydäminen nainen, joka ei tuominnut ihmistä sen perusteella ketä tämä rakasti. Ja pikainen keskustelu hänen kanssaan vahvisti asian. Hän oli onnellinen puolestamme; tai olisi niin kauan, kun Holmes kohtelisi minua kunnolla. Minä halasin häntä ja vakuutin, etten voisi olla tämän onnellisempi.
Toinen näkyvä muutos oli se, että Lestraden vierailut Baker Streetilla tihenivät siinä määrin, että jopa Holmesinkin epäilyt heräsivät. Olin itse jo pidempään ihmetellyt itsekseni, miksi Lestrade yhtäkkiä katsoi tarpeelliseksi kysellä Holmesin mielipidettä monen vähäpätöisenkin jutun kohdalla, tai informoida häntä henkilökohtaisesti monen suuremman jutun kestäessä. Aiemmin Lestrade oli jättänyt sen jonkun konstaapelin tehtäväksi.
Viimein sitten Holmes päätti, että varjostaisi Lestradea ja toteutti suunnitelmansa tavanomaisella tehokkuudellaan. Kun hän sitten tuli takaisin ja kertoi päätelmänsä, olin tyrmistynyt.
Tarkastaja Lestrade kosiskeli Rouva Hudsonia, herra paratkoon!
“Hänen on paras kohdella Rosalieta kunnolla, tai minä nyljen hänet elävältä!” Murisin, tuntien valtavaa suojelunhalua vuokraemäntäämme kohtaan. Holmes ei suureksi yllätyksekseni pilkannut minua edes lempeästi, vaan päinvastoin kehitteli suunnitelman, jonka avulla tekisimme mielipiteemme Lestradelle tiettäväksi.
* * * *
Rouva Hudson: Oli kai väistämätöntä, että paljastuisimme. Kun asuu saman katon alla mestarietsivän kanssa, voi olla varma, ettei mikään pysy kovin pitkään salaisuutena. Ja siltikin olisin tahtonut pitää tämän nimenomaisen salaisuuteni itselläni edes hivenen kauemmin.
Gabriel parka oli aivan järkyttynyt kun hän tuli luokseni tänään ja kesti jonkin aikaa ennen kuin hän suostui kertomaan, mikä oli vialla. Holmes ja Watson olivat teljenneet hänet olohuoneeseensa ja esitelleet asekokoelmansa... ja sen jälkeen painottaneet, kuinka paljon he arvostivat minua. Vihjaus oli täysin selvä. Jos Gabriel taittaisi hiuskarvankaan päästäni, he nylkisivät hänet elävältä.
Voi, poikakullat! Olisivatpa vain tienneet, että moinen oli täysin tarpeetonta. Avioliittoni on opettanut minulle paljon, enkä kuunaan olisi hyväksynyt miestä, joka oli samanlainen roisto kuin edesmennyt aviopuolisoni. Olin hirvittävän nuori hänet naidessani, enkä nähnyt sitä petoa, joka komean ulkokuoren taakse kätkeytyi. Saatoin vain olla kiitollinen, että suuri Leskentekijä oli tavanomaisen armoton, ja mieheni komentama laiva haaksirikkoutui vain vuoden avioliiton jälkeen. En totisesti itkenyt hänen peräänsä, kun tieto hänen hukkumisestaan saavutti minut.
Gabrielin tapaaminen käänsi uuden luvun elämässäni. Olin ollut leskenä hyvän aikaa ja olin vannonut, että sellaisena myös pysyisin hautaani asti. Vaan minkä voin, kun kiltti ja ihana mies hukuttaa minut huomioonsa, tuoden kukkia ja saaden minun pääni kertakaikkiaan pyörälle.
Olinhan minä toki aiemminkin hänet tavannut. Mutta silloin olin ollut itse hyvin erilainen, eikä hänkään ollut huomannut minua ennen kuin nyt. Entinen minäni ei totisesti ollut rohkaissut miehiä tutustumaan. Olin ollut asiain tilaan täysin tyytyväinen, kunnes yksi yö muutti kaiken.
Ulkomuotoni on muuttunut paljon, mutta vielä enemmän olen muuttunut sisäisesti. Se oli John, joka herätti minut näkemään itseni sellaisena kuin olin, kauniina ja viehättävänä naisena, ja minä saan olla hänelle paljosta kiitollinen. Hänen ansiostaan opin arvostamaan itseäni niin kuin kuuluu, ja osaan vaatia samaa arvostusta itseäni kohtaan myös muilta.
Ja Gabriel kulta totisesti arvostaa minua! Hänen ihailunsa tuntuu ihanalta, mutta en minä sen vuoksi hänen kanssaan ole. Hän ei ehkä ole komea, mutta arkisen ulkokuoren alle kätkeytyy kiltti ja hyväsydäminen mies, jonka pelkkä läsnäolo saa elämän tuntumaan elämisen arvoiselta. Kolmea ihmistä olen elämäni varrella rakastanut. Yksi heistä oli aviomieheni, mutta hän itse julmuudellaan pilasi kaiken ja tappoi tunteeni häntä kohtaan. Toinen on John Watson, ja minä rakastan häntä hellästi, vaikka tiedämme molemmat, ettei meitä ole tarkoitettu yhteen. Ja kolmas on Gabriel, joka opetti minulle, millaista rakkauden pitää miehen ja naisen välillä olla.
Hän on kosinut minua lukemattomia kertoja, mutta toistaiseksi olen vielä arastellut suostumista. Elämänikäiset tavat eivät katoa hetkessä, mutta pikkuhiljaa olen uskaltautunut luottamaan häneen enemmän. Jopa siinä määrin, että monet kunnianarvoiset ystäväni olisivat kauhuissaan jos tietäisivät.
Mikä suurenmoinen skandaali se olisikaan! Kunnianarvoisa Rouva Hudson, siveä leski-ihminen on langennut paheen polulle ja ottanut itselleen rakastajan. Eikä edes ymmärrä hävetä.
Olisin täysin tyytyväinen väleihimme tällaisina, mutta ymmärrän kyllä, että ihmiset saattavat alkaa juoruta. Ja totta puhuen; rakas Gabriel ansaitsee parempaa. Me molemmat ansaitsemme ihanan elämän yhdessä, ei tätä hiiviskelyä ja salailua, aivan kuin olisimme tekemässä jotakin kauheaa ja moraalitonta.
Mitä moraalitonta muka on kahdessa toisiaan rakastavassa ihmisessä? Myös Holmes ja John ovat kanssani samaa mieltä, enkä siksi olekaan niin järkyttynyt siitä, että he saivat salaisuuteni selville.
Tätä kirjoittaessani on yö ja luon katseeni sängyssäni nukkuvaan mieheen. Aivan kohta on aika herättää hänet, sillä yön pimein aika on käsillä. Juuri sen pimeyden turvin hänen on mentävä, jotta maineemme säilyisivät.
Minua hymyilyttää kun kuulen kevyen kuorsauksen ja jätän kirjoituksen sikseen. Ehkä minun on tosiaankin aika uskaltaa elää ja luottaa jälleen. Ehkä minä voisin harkita suostuvani, kun rakas Gabriel seuraavan kerran kosii.
* * * *
Watson:En voisi enää olla tämän tyrmistyneempi, vaikka Rouva Hudson olisi pudottanut minun niskaani pommin. Hän ja Lestrade menevät naimisiin, herra paratkoon! Ja Rouva Hudson pyysi minua luovuttamaan hänet. Mielelläni minä sen toki teen, varsinkin nähtyäni, että he todella rakastavat toisiaan. Jopa Holmesilla on vaikeuksia pysytellä tavanomaisen viileänä milloin tahansa hän näkeekin nuo kaksi yhdessä. Eipä silti, että itsekään kykenisin pidättelemään hymyäni, kun katson miten Lestrade palvoo maatakin, jolla Rouva Hudson seisoo. Ja kyllä rakas Rosalie on sen ihailun täysin ansainnut. Minä rakastan häntä hellästi, vaikkei meitä olekaan tarkoitettu yhteen.
Minua nauratti Holmesin tyrmistys, kun Rouva Hudson kertoi, että 'rakas Gabriel' aikoi viedä hänet Pariisiin häämatkalle. Tosin vain viikoksi, mutta sekin oli Holmesille liian pitkä aika tulla toimeen ilman Rouva Hudsonin väsymätöntä huolenpitoa.
Lestrade ratkaisi ongelman lopulta. Muuttaisimme siksi viikoksi hänen asuntoonsa ja hänen taloudenhoitajansa pitäisi meistä huolen. Ja Holmesin silmät kirkastuivat kummasti, kun Lestrade pyysi häntä sijaisekseen häämatkan ajaksi.
Luulenpa, että Scotland Yard ei ole entisensä sen viikon jälkeen.
FIN.
