Nimi: Kaikki mitä muukalainen toi tullessaan
Kirjoittaja: Kuurankukka
Tyylilaji: Draama, h/c, angst, slash, pienenpieni romance
Ikäraja: K12
Vastuunvapaus: Rowling omistaa Remuksen, OC-hahmo on kuitenkin omaa tuotostani. Tästäkään en saa rahaa.
Paritus: Remus/Anders (OC)
A/N: En vieläkään tiedä mitä ajatella tästä
Ensimmäinen kerta kun paritan OC-hahmoa jollekin miespuoliselle tyypille, hmm... Jolandina luki tämän nopeasti läpi ja vakuutti että ficin ainakin itselleni täysin uusi idea toimi ihan hyvin, ilman häntä en olisi tätä uskaltanut julkaistakaan. Toisaalta tykkään tästä kovasti, mutta toisaalta taas vähän epäilyttää. Niistä (kirjoitus)virheistä saa ja pitää ilmoittaa, kommentit on muutenkin kivoja
Kaikki mitä muukalainen toi tullessaan
Täysikuu on Remus Lupinin akku, virtalähde ja vireystilan ylläpitäjä. Mitä isommaksi valkea, joskus jopa keltakultainen silmä kasvaa taivaalla, sitä vaikeampaa unen pehmeän kädensijan tavoittelu on. Hän yrittää lukea, jokaisesta omistamastaan kuudestakymmenestäkuudesta kirjasta sivun tai pari, täyttä turhuutta, keskittyä mihin tahansa muuhun kuin kuuhun. Hän yrittää syödä ja olla syömättä kolmenneljännestä vuorokautta, vääntelee ikivanhan radion säätönappeja suoraan kohti kaakkoa, rustaa puolitarkoituksellisia rakkausrunoja kauppakuittiensa taakse mutta mikään ei toimi. Hän jopa kaivaa esille työpöytänsä kaukaisimmasta nurkasta löytyvät maalaustarvikkeet, ne vähän käytetyt ja lahjaksi saadut, yrittää muistaa miten Lily käski toisen vuosikurssin keväällä pidellä sivellintä ja saa aikaan pelkkää sotkua.
Sitähän hänen omakin elämänsä on, epäselviä kurimuksia ja aaltoliikkeitä vasten puupaneeliseiniä, jota pitkin hänen liian varhain kumaraan taittuvan hahmonsa varjo juoksee. Vaikka kesä on ripustanut itsensä lähipuiston lehtipuiden rihmastoille, kasvavasta luonnonvalosta huolimatta hänen pieni asuntonsa on pimeä. Oikeastaan, hän ei tahdo nähdä ulos, koska se odottaa siellä häntä, niin korkealla, ettei voi nähdä mitään muuta kuin kaiken, suoraan sisimpään. Syvälle sinne, missä pelko pitää pesäänsä, missä tuskankyyneleet hukutetaan, missä unelmat pakopaikoista sikiävät ja kuolevat. Tasan viikko suden hetkeen, se on jo nyt painanut mustelmat silmänalusiin ja imenyt muutenkin laihasta kehosta lähes kaiken elämännälän.
Aivan yhä hyvin hän voisi lähteä jonnekin, alkuöinen kesä on vielä tavattoman nuori eikä sisälle ole enää mitään, mihin ajatukset voisi unohtaa. Niinpä Remus todella lähtee, koska ei osaa enää millään muotoa pysytellä paikoillaan; kävellä ulos ovesta tuoksuvaan ilmaan, lukita talo tunkeilijoita vastaan ja sulkea silmät vaikeilta totuuksilta, niin hän tekee. Mutta ei pääse edes kovin pitkälle, käveltyään alas kadulle hän törmää johonkin. Sellaiseen, joka elää ja on muutenkin kiinni elon kipinässä kymmenen kertaa häntä tiukemmin.
Hän on niin keskittynyt omaan itseensä ja ajatuksiinsa, ettei kiinnitä kunnolla huomiota mihinkään muuhun, varsinkaan siihen että joku istuu jalkakäytävällä hänen talonsa edessä tähtitaivaita tuijottaen. Se joku kuulee kyllä puolikosteaa ja sitäkin viileämpää nurmea pitkin kiirivät askelkahinat, muttei välitä tai odota mitään tapahtuvan. Yllätys ei näy kasvoilta, kun Remus kirjaimellisesti kompastuu muukalaisen selkään ja on vähällä kaatua. Mies vain laskee katseensa kirkkaista tähtikuvioista Remuksen kasvoille ja kohottaa kulmiaan huvittuneesti, vähän uteliaastikin.
”Mitä helvettiä? Kuka sinä olet ja miksi…?” Remus aloittaa, tiuskii koska on niin hämmästynyt ja uudessa tilanteessa, alle kymmenen minuuttia sitten hän hautasi murheitaan teeskenneltyyn unohdukseen ja nyt kaikki on melkein kuin toisin. Ulkona on valoisaa, eikä mikään estä häntä katsomasta toista miestä tiukasti päästä varpaisiin. Istua nyt keskellä jalkakäytävää, mitä järkeä siinä muka on, hän ajattelee, tietää kyllä että reagoi liian voimakkaasti kaikkeen mutta vaikenee siinä samassa kun vieras mies avaa suunsa.
”Rauhoitu ja istu hetkeksi alas.” Äänestä pilkistää esiin vieras korostus, erikoisesti ulos huulilta putoilevat sanat ovat silti pehmeitä ja ystävällisiä. Sen sijaan että noudattaisi kehotusta istua alas ja tutkia ajatusmaailmojen samankaltaisuutta Remus katsoo miestä toisen kerran.
Ruskeat hiukset poninhännällä kohti niskakuoppaa valuen, parin päivän sänki, pulisongit, ruskeat silmät ja rento pukeutuminen. Takuuvarma jästi, muukalainen kaikenlisäksi, mutta Remus seisoo paikoillaan yhä vain, rykäisee vaivaantuneesti ja on hetkeksi unohtanut susikolon rinnassaan.
”Kuka sinä olet?” Remus erehtyy kysymään, hengittää raskaasti vaikeasti haluaisi olla yksin, muttei osaa enää mennä takaisin sisälle hiljaiseen, liikkumattomaan yksinäisyyteensä.
”Anders”, jästi kertoo, nousee yhdellä kadehdittavan kepeällä liikkeellä seisomaan ja ojentaa kätensä Remuksen käteen. Ote on yhtä aikaa vakaa ja rento, ihonpinta huokailee lämpöä hänenkin sormiinsa saakka, puolivahinko jälleen, sillä hän vastaa kädenpuristukseen ja sanoo oman nimensä.
”Remus.” Anders nyökkää, päästää irti ja näyttää mietteliäältä, tarkastelee susisilmiä, arvaamatta hehkuvien meripihkasalaisuuksien koko totuutta. Ei oikeasti tiedä Remuksesta yhtään mitään, pelkän nimen vain mutta sekin vähä riittää sinä iltana.
”Tuleeko nimesi siitä Rooman perustaja myytistä? Tiedäthän, Remus ja Romulus?” jästi kysyy ja istuu puhuessaan takaisin jalkakäytävälle.
Remus nielaisee, hän tietää oikein hyvin tarinan, vielä sitäkin paremmin myytin susipuolen. Niin ironista kuin se hänestä onkin, sellaista ei sanota ääneen kuin ehkä Anturajalalle ja Sarvihaaralle, ei tälle Andersille, miehelle jonka nimikin on vierasta alkuperää. Aika ja hiljaisuus vaativat vastausta, Remus antaa sen nyökkäämällä.
”No, miksi olet siinä?” Remus puolestaan kysyy, tarkoittaa miksi juuri minun taloni edessä, miksi juuri jästi ja miksi juuri silloin.
”En viihtynyt enää hotellissa, kaipasin jotain tekemistä joten lähdin tutkimaan paikkoja, ja päädyin sitten tähän istumaan. Entä itse? Taidat murehtia jotain?” Anders heittää sanat ilmaan ja osuu niillä pelottavan lähelle totuutta, nojaa hoikilla käsivarsillaan taaksepäin ja katsoo häntä samalla sivusilmällään.
Aivan kuin mikään ei voisi saada mielenterveyttä horjahtamaan salakavalan heikoille polvilleen, Anders on selviytyjätyyppiä, Remus tajuaa, ja miettii onko itse. Luultavasti ei, täysikuun takia hän ei voi säästyä edes itseltään.
”Mistä sinä tiesit sen?” Se hänen on pakko varmistaa, onko tuska painanut niin tiukasti kirjaimistonsa kasvoille, vai onko toinen vain muita tarkkaavaisempi. Anders kohauttaa olkapäitään, vetää mustaa takkiaan paremmin hartialinjansa yli ja rapsuttaa hajamielisenä sänkeään.
Ajatukset juuri silloin muualla kuin Remuksessa, kapeilla, yksinkertaisilla kasvoilla edelleen rauhallinen ilme. Ohi ajaa auto, muuten mikään ei liiku missään, hektisen arjen äänet eivät erotu pienelle jästien kerrostaloalueelle jossa Remus on asunut viisi kuukautta ja jonne Anders on omia linjojaan pitkin ajautunut. Kello lähestyy pian puolta kahtatoista, huomenna on maanantai eikä kukaan lähistöllä asuva ole valvomassa, huomaamassa heitä. Hänelläkin olisi töitä huomenna, Weasleyn isän hankkima kahden kuukauden paikka ministeriössä, aina voisi vedota lähestyvään flunssaan, masennukseen ei missään nimessä, ja jäädä kotiin.
Hän ei oikeastaan tiedä, kuinka kauan viipyy, sinnittelee kiinni siinä hetkessä. Jästimies on vaitonainen rentouttavalla tavalla, katsellessaan yläpuolelta löytyviä tähtikarttoja, ei vieläkään odota tai vaadi häneltä yhtään mitään. Kuu kohoaa kunnolla esiin korkeiden kattojen takaa, sitä voisi melkein koskettaa, Remus ajattelee ja värähtää kunnolla, ei sitä saisi miettiä, huominen tulee aivan pian ja on ehkä nykyisyyttä parempi. Kun Anders nousee uudestaan jaloilleen, vilkaisee ranteestaan löytyvää kelloa ja on kai lausumassa hyvästejä, Remus ehtiikin ensin. On pakko puhua jollekin, tunnustaa että hänen olisi pitänyt olla sen tappokirouksen kohteena, ei Siriuksen, vain saada ote jostain.
”Ei sinua huvittaisi tulla ylös teelle?” hän kysyy ja viittoo epämääräisesti kohti kerrostalon kolmatta kerrosta, jossa asuu.
”Tietenkin”, Anders sanoo välittömästi, luottaa tuntemattomaan eli häneen eikä näe ehdotuksessa mitään epäilyttävää. Vielä kolmenkymmenen vuodenkin jälkeen valmiina kaikkeen uuteen, sitä paitsi ei hotellillakaan ole ketään joka odottaisi.
Sydän painaa raskaana, verisenä nyrkkinä Remuksen rintaa vasten, kun he kiipeävät lähes rintarinnan portaita ylös. Hän on velho, ei heidän pitäisi luoda minkäänlaisia yhteyksiä jästeihin tällaisina päivinä, varsinkaan pian julistettavan sodan yönä. Mies on muilta mailta tullut boheemi muukalainen, jonka hän juuri parasta aikaa päästää sisään asuntoonsa. Anders seisahtuu pieneen eteiseen hetkeksi, riisuu mustan, pitkän takkinsa tarkasti naulakkoon, kiristää ohimennen löystynyttä poninhäntäänsä ja seuraa vasta sitten Remusta. Oikeastaan mikään asunnossa ei paljasta sen kuuluvan velholle, tai varsinkaan ihmissudelle, ainakaan yhden nopean käynnin aikana, ja siitä Remus on tyytyväinen. Taikasauvankin hän ehtii tunkea ajoissa takataskuunsa.
Keittiö on pieni, kuten kaikki muukin, mutta siisti ja hyvässä kunnossa. Remus laittaa veden kiehumaan, etsii mukeja ja puolityhjää keksipurkkia valmiiksi, nykäisee ohimennen ruskean paitansa helmaa suorempaan ja kääntyy vasta sitten. Kaikki sujuu siihen asti hyvin, kunnes Anders ottaa ojennetun mukin vastaan, kiittää ja hymyilee. Vieraan hymy on lähes suoraan verrattavissa Siriuksen hurmaavaan nuoruusaikojen hymyyn, se repii ja raastaa Remusta rikki sekunti toisensa perään.
Mutta eihän toinen voi mitenkään tietää, olla edes kiinnostunut siitä että hänen parhaan ystävän kuolemasta on jo yli kuukausi aikaa, eikä tuskan rautainen kuristus vieläkään hellitä. Kyllä hän näkee, keittiön paremman valaistuksen ansiosta, ettei Andersin ja edesmenneen Siriuksen kasvoissa ole varsinaisesti mitään samaa, ei silmissä eikä poskipäissä, mutta hymyssä on. Ruskeat silmät katsovat vakavina suoraan Remukseen, paljon tarkemmin ja pidempään mitä useimmat muut, höyryävä tee on hetkeksi unohtunut.
Hänen on pakko astua kauemmas, kääntää selkä vieraalle ja vain hengittää ahdistunein, kaipaavin henkäyksin jotain sellaista, mistä ei saa enää otetta, vaikka haluaisikin. Luurihmastojen, verikuohuntojen ja jostain sykkivän sydämen takaa löytyy kaksi mustaa aukkoa, Siriuksen kuolemasta ja susitaipaleesta kehittyneet; Remus tekee kaikkensa ne salatakseen eikä onnistu edes siinä. Hän nojaa raskaasti tiskipöytänsä kulmaan, pää kumarassa odottaa mitä nyt tapahtuu. Mutta mitään ei tapahdukaan, ei ainakaan heti.
Anders antaa lusikankilinän täyttää huoneen, maistaa vihreää teetään, ei kehu makua koska se olisi typerää, suora toiminta on nyt paras ratkaisu.
”Kenet sinä olet menettänyt?”
”Miksi sinä edes kysyt? Me emme edes tunne toisiamme”, Remus vastaa nopean peittelevästi, sukii liian harmaita hiuksiaan ja on edelleen selkä Andersiin päin.
”Kyllä tunnemme, tiedämme toistemme nimet ja sinä kutsuit minut luoksesi teelle. Sitä paitsi sen näkee sinusta, veljeni oli muutama vuosi sitten samanlainen kun hänen vaimonsa kuoli”, Anders toteaa hyvin rauhallisesti ja antaa lusikan liikeradan jälleen jatkua. Jään syvin olemus on saatu rikki.
”Miten hän kuoli?” Remus kysyy ennen kuin ehtii estää itseään ja on siinä samassa jälleen kasvot Andersiin päin.
”Kolarissa. Hän ja veljeni Elias olivat tulossa kotiin lomamatkaltaan, ei sille vain voinut mitään. Elias tosin syyttää tapahtuneesta vieläkin itseään.” Sanat kuultuaan Remus nielaisee, varmasti kymmenes kerta sinä päivänä eikä aivan vielä palaa oman, hiljalleen jäähtyvän teemukinsa luokse.
”Miten hän selvisi siitä?”
”Hän alkoi matkustella, ja asuu nykyään Japanissa”, toinen mies kertoo, kasvoillaan tyynempi ilme kuin äsken, nyt kun kuolemasta uskalletaan puhua ääneenkin.
Remus miettii pitkään ja hartaasti, pureskelee rohtunutta alahuultaan kunnes ottaa lopulta pari askelta ja lysähtää istumaan tuolilleen. Anders ei sano mitään, ei siihen ole mitään tarvetta, vaan kuuntelee sen sijaan seinällä olevan kellonviisarin jatkuvaa liikettä ja jatkaa teensä juontia.
”Paras ystäväni kuoli vähän aikaa sitten väkivaltaisessa onnettomuudessa”, Remus tunnustaa pöydän kuluneille aaltokuvioille, mutta kohottaa sitten päänsä ja vastaa Andersin katsekontaktiin.
Haastaa, haluaa, toivoo, kaikki tunteet sekaisin, juuri silloin kun vuorokausi vaihtuu. Jokin vasemmassa korvassa antaa varoitushuutoja, perääntymiskäskyjä, määrää pakenemaan ja luovuttamaan, mutta Remus ei tottelekaan. Huomaa yllättäen puhuvansa kiihtyvällä nopeudella, lukot naksahtavat yksi kerrallaan auki, eikä siihen edes tarvittu niin paljoa. Andersin olemus on se joka hänet vapauttaa, se että toinen katsoo ruskeilla silmillään suoraan kohti, toisinkuin muut, ne jotka väistävät ja kääntävät selkänsä hänelle, eikä edes vaadi mitään. Tilanne on absurdi, täynnä piiloironiaa, nousevaa ja laskevaa kipua, kaikki revitään irti Remuksen selkäytimestä. Kyyneliä ei sentään tule, ja se on hyvä.
Anders katselee Remuksen kalpeiden, väsyneiden kasvojen arpikartastoja, kapeaa suuta joka vuodattaa ulos kahlittuja, liian pitkään padottuja asioita, kuluneita vaatteita, tiukasti teemukista kiinnipitäviä hoikkia sormia ja on pahoillaan. Omakin sydän tuntuu raskaalta kantaa mukana, tämä ei ole paikka minne Anders todella kuuluu, pelkkä muukalainen Lontoon pienoisytimessä kaukaisesta Suomesta saakka, mutta onko sillä edes väliä? Sinä iltana rikotaan ja luodaan niin kovin paljon, miksei myös heidän välillään?
Remus on melkein kuvitellut, ettei mitään muuta voisi enää tapahtua ja hämmästyy siksi kun Anders nousee ylös, ottaa tutkivat askelkuvionsa hänen luokseen ja laskee kätensä kevyesti olkapäille. Oikean käden sormet sivelevät kaulan herkkää ihoa hyvin kevyesti, jatkavat matkaansa leukalinjalle, posken kuopalle ja pysähtyvät lopulta hivelemään alahuuleen kaarta. Lyhyen hetken Remuksen silmissä välkkyy susimainen, kultainen vaara, Anders on edennyt aivan liian pitkälle hänen reviirissään ihoa koskettaessaan; pitkien silmäripsien takaa löytyvissä ruskeissa, syvissä silmissä on silti jotain joka jättää pedonkin taka-alalle. Melkein kuin periaatteesta Remus ei ole milloinkaan uskaltanut suudella tuntematonta, elänyt kuitenkin aivan liian kauan yksin ja muutoksia kaivaten, tukahdutetusti. Eikä juuri sen takia välitä, vaikka Andersin hengitys on kuuma, voimakkaasti ruualta tuoksuva, vaikka hampaat ovat kellertävät ja hiukan vinot ja vaikka tämä ei edes pahoittele Siriuksen kuolemaa. Huulien välissä on vain millien etäisyys, jonka Remus itse rikkoo.
Pitkä ja hidas kielisuudelma käy läpi kaiken mikä Remuksesta on mahdollista tutkia huulien välityksellä, kun se lopulta päättyy Anders istuu osittain hänen sylissään posket kevyesti punoittaen. Kaikki riippuu kontaktista, kosketuksista, ilman niitä hän on jälleen kylmien virtojen armoilla, Remus tajuttuaan asian hokee ja suutelee uudelleen. Kipeämmin ja lujemmin tällä kertaa, eikä enää noudata järkeviä, turvallisia ja valmiita ajatusmallejaan vaan luottaa kerrankin nimenomaan tunteisiin. Andersista on kokoajan löytynyt molempia, eikä mies ainakaan vielä kadu mitään.
”Olen pahoillani ystäväsi puolesta. Mikä hänen nimensä oli?” Anders kysyy kesken kaiken, kääntää kasvonsa sivuun ja liikkuu niin, että istuu pöydänkulmalla. Remus miettii sen kaiken, sekä siinä sivussa oman elämänsä tarkoituksia, puree jälleen alahuultaan kunnes maistaa veren rautaisuuden, eikä halua vastata enää yhteenkään kysymykseen. Mutta jälleen Anders odottaa, antaa vastaukselle aikaa; piirtää kämmenselkään ympyröitä sen sijaan että hoputtaisi ja lähestulkoon suutelee rystysvälejä, muttei aivan.
Missään ei ole enää mitään järkeä, ei Remuksen mielestä, eiväthän he edes tunne toisiaan, huomenna pitäisi herätä ajoissa töihin, mutta silti nimi luisuu ulos huulilta. Edes hän ei voi olla tuntematta kipinästä aiheutuvaa latausta, Anders on lähempänä kuin kukaan muu vaikkei vieläkään, yli kahden pitkän minuutin jälkeen ole sanonut mitään.
”Hänen nimensä oli Sirius”, Remus tunnustaa vaikeasti, rykäisee ja jättää katseensa ruskeiden silmien sijasta Andersin sormiin.
”Kaunis nimi”, toinen sanoo kokeilevasti, ja se on jotain mitä Remus ei ole koskaan aikaisemmin kuullut tai edes ajatellut kuulevansa, miettinytkään sitä niin. Mutta nimi todella oli kaunis, nyt se saa hänet ajattelemaan tähtiä, niitä lukemattomia, kaukaisia ja kylmiä. Jostain kaukaisuudesta palaa takaisin muistoja lukemattomista tähtitieteen tunneista, jotka hän muiden kelmien kanssa suoritti. Vastaukseksi hän antaa yhden nopean nyökkäyksen, haluaisi menetetyt tunnit takaisin luokseen ja tietää, ettei milloinkaan onnistu siinä.
”Miltä hän näytti?” Anders kysyy ja tunnustelee, kuinka paljon Remus on valmis puhumaan, kantaako jää vai sortuuko kaikki uusi alta, ja piirtää samalla jälleen yhden ympyrän velhon poimuiseen kämmeneen. Kyseinen velho huokaisee kysymyksen kuullessaan, nojaa silmät sulkeutuneina taaksepäin ja kuvittelee Siriuksen tismalleen siihen silmiensä eteen. Se onnistuu vain puoliksi, viiltää sieltä jostain jonka nimeä hän ei kunnolla tunne.
Tarvitaan vielä yksi raskas huokaisu ja vähän muutakin Remuksen osalta, että uusi lukko napsahtaa auki. Yöstä tulee täysin ajaton, hän puhuu Siriuksesta ensimmäistä kertaa aivan kunnolla, Anderskin kertoo jostain, enemmän ja vähemmän tärkeistä asioista. Tee jäähtyy ja haihtuu, mutta iho yllä on lämmin, tuntuu oikeastaan ihan hyvältä kun ei tarvitsekaan olla yksin. Anders ei ole hänelle enää muukalainen, vaikka ulkomailta tuleekin, saatikka sitten tavallinen jästimies.
Kunnes jossain vaiheessa, käveltyään edes takaisin keittiössään samaa tiukkaa ajatusrinkiä ja puhuttuaan enemmän mitä on tottunut puhumaan, Remus ei jaksa sanoa enää sanaakaan. Anders näyttää kellertävän valon alla väsyneeltä, aivan kuten hänkin.
”Kai sinä jäät yöksi?” Remus varmistaa, se on äkkiä hyvin tärkeää, eikä toinen epäile suostuessaan.
”Tottakai”, kuuluu vastaus, ja äkkiä jännite tuntuu heissä molemmissa, sen takia hän ei edes harkitse pedin sijaamista olohuoneen kulmasohvalle, vaan vie toisen suoraan makuuhuoneeseensa. Anders riisuutuu rauhallisesti ulos vaatteistaan, samalla kun hänen on pakko livahtaa vessaan. Jännittää, Remus tajuaa; siitä on ikuisuus kun hän viimeksi nukkui toisen vieressä, entä jos hän ei osaakaan, entä jos haluaakin sitten lopulta olla vain yksin? Epävarmuutensa hän yrittää valella pois kasvoilta, mielestäkin, kylmän veden avulla ja palaa vasta sitten makuuhuoneen puolelle.
Anders istuu sängyn oikealla laidalla pehmeänruskean hiukset nyt vapaina niskassa, nousee ja kävelee pimeän huoneen poikki häntä vastaan. Koskettaa lupaa pyytävästi terävää solisluuviivaa, leukaa ja lopulta huulia; Remus myöntyy vaikka miettiikin ohimennen, onko ainakaan hänen edes mahdollista päätyä sellaiseen tilanteeseen. Pimeässä, salassa aivan kaikelta muulta hän kuitenkin suutelee ja painaa Andersin pehmeästi lakanoita vasten, eikä mitään muuta oikeastaan tapahdu. Pitkät hiukset kutittavat kasvoja karhean sängen kanssa, hän hautaa päänsä kapeaan olkapäähän eikä toinen pane sitä pahakseen. Nauraa hiljaa, kun Remuksen on pakko tiedustella, ettei siitä varmasti ole haittaa.
Saanhan pitää sinua omanani edes tämän yön; sitä hän ei kuitenkaan kysy ääneen mutta Anders hyväksyy sen silti, koska on mies joka tajuaa paljon ilman puhettakin. Nukahtavat sitten lopulta lähestulkoon lusikka-asentoon, valtava, häijy susi pesässään unohtuu sen ansiosta vähintään loppuyön ajaksi.
Herätyskello ei soi aamulla, Anders on silti aikainen, herää jo kalmanharmaan aamunkoiton aikaan ja jää syvissä ajatusten vesissä uiden katsomaan sen muutosta. Remus havahtuu melkein heti omien uniensa läpi siihen, ettei vierellä ole ketään; sydämeen syttyy tuntemattomasta syystä lämpö, kun hän huomaa Andersin sittenkin olevan huoneessa. Toinen mies kääntyy ja hymähtää hänelle raukeasti.
”No, mitä me nyt teemme?” Remus kysyy, nousee istumaan peitot sotkuisina käärmeinä alastoman rintakehänsä ympärillä ja tietää sen hyvästeiksi. Pelkää valmiiksi, hetkellinen hyvänolontunne kostetaan, voima riistetään jälleen syvältä selkäytimestä, miksi nyt jo?
”Tarvitseeko meidän oikeastaan tehdä mitään?” Anders kysyy hitaasti, paljon asioita miettineellä, vieraasti korostuvalla äänellään. Sanat saavat hänet tuhahtamaan pilkallisesti ja mutisemaan jotain sen tapaista kuin älä ole niin typerä.
”En minä ole tänään Lontoosta lähdössä, enkä huomennakaan. Minulla on asioita hoidettavana, mutta ei niihin kaikkea aikaa mene.”
”Ai…” on ainut jonka Remus osaa siinä tilanteessa sanoa. Hän ei haluaisi toivoa mitään tällaisesta lyhyestä, odottamattomasta kohtaamisesta, mutta tietää toivovansa silti. Toivovansa muutosta, mitä tahansa uutta Siriuksen kuoleman tilalle. Anders nyökkää, palaa takaisin hänen viereensä ja kehottaa nukkumaan vielä. Onhan vielä hyvin aikaista.
