Kymmenvuotisesta sodasta
paritus: Rufus Rymistyir / Alastor Vauhkomieli
ikäraja: laimea K-16
genre: draama
yhteenveto: Kymmenen vuotta, eikä mitään sanota ääneen.
A/N: Hahaa, sain ne pariutumaan sittenkin! Tosiaan tänne Fifiin tulee aika vähän postattua ficcejä, mutta koska edellinen teksti tällä parituksella sai niin innostuneen vastaanoton, päätin nyt sitten änkeä tämän tännekin mahdollisia lukijoita ilahduttamaan. Jos vaikka seuraavaksi onnistuisi korkeampi ikäraja...
// Ficci oli aiemmin nippanappa K-13, mutta uusien ikärajojen myötä päädyin nostamaan sen tähän nykyiselle tasolle. Hätävarjelun liioittelua, kuka tietää, tämän tekstin seksikuvaus vain tuntui liian eritteiseltä K-12 rajoihin.
Kymmenvuotinen sota. Kuin kymmenvuotinen suhde. Tietynlainen tapa tarkastella maailmaa - lukea sanomalehteä, kuolinilmoituksia, mennä töihin päivittäin viimeiselle tuomiolle, ja siihenkin turtui. Toisenlaista arkea ei ollut. Ja vaikkei sitä koskaan sanottukaan ääneen, ei silloin eikä myöhemminkään, toisenlainen arki ei sovi kaikille. Toiset viihtyvät varpaillaan, eivätkä enää siihen totuttuaan sopeudu muuhun. Muiden kuollessa elää vahvemmin, pitää kovemmin kiinni omastaan. Nauttii jokaisesta keuhkoja repivästä henkäyksestä, pakkasta ja sadetta ja vitun pahaa sätkää.
Liian paljon kahvia ja muutama unohdettu ateria. Kääritään röökejä tärisevin käsin ja lyödään vetoa siitä, kenen sätkäpaperi menee rikki ensimmäisenä. Alastor ei mokaa koskaan, tönii niitä surkeimpia tapauksia ja nauraa vahingoniloisesti.
Silloin auroreiden kesken vallitsi saumaton yhteisymmärrys, vanhat riidat unohdettiin ja taisteltiin kaikkia muita vastaan - pimeyttä, kuolemaa, korruptoituneita poliitikkoja. Silloin juotiin yhdessä viskit kaatuneiden muistolle, välillä liiankin monta maljaa, naurettiin keskuudesta poistuneen viimeisille vitseille liioitellun kovaa ja haettiin sen kämpiltä tupakat - aivan varmasti se olisi halunnut jättää ne meille. Hyvä jätkä se oli, mies tai nainen, ei kai sillä niin väliä, muistatko vielä, miten se veti joskus sinuakin turpaan? Helvetin rumat villasukat ja kaulaliinat jaettiin surevien kesken, yleensä vain odottamaan seuraavalle omistajalle päätymistä.
Kuluneet saappaat eteisessä, kuraiset jäljet ympäri naarmuista parkettia. Rufus kiroaa yhtä raskaasti joka kerta, kun astuu loskaiseen lammikkoon.
”Saatanan saatana, mitä vitun valtamerta tänne oikein kootaan?”
Välillä kaivettiin kaiken paskan keskeltä esiin riehakas uho, kun aikuiset miehet suunnittelivat strategioita ja rynnäköitä kuin ensimmäisistä sotaleikeistä innostuneet pikkupojat - ei ajateltu, millaista vahinkoa se vastapuoli todella saattoi tehdä, miltä kuolettavien kirousten vihreät leimahdukset tuntuivat väsyneillä verkkokalvoilla ja kuinka sydän jyskytti liian kovaa käskien häipymään, juoksemaan, mitä tahansa. Kilpailtiin sillä, kuka oli löytänyt kaikkein parhaimman artefaktin pimeiltä markkinoilta ja kuka tunnisti nopeimmin nimilaputtoman liemen pelkän hajun perusteella, lainattiin viittaa eikä enää muistettu palauttaa sitä. Kai se oli taktista unohtelua, kyseiset vaatekappaleet jotenkin hakeutuivat kovettuneisiin sormiin hypisteltäväksi aina silloin kun toinen oli ollut liian kauan poissa.
Jossain vaiheessa Rufus havahtui siihen tosiseikkaan, että oli hukannut jokaisen villapaitansa. Kaapit täynnä Alastorin vaatteita, vastavierailulla löysi omansa toisen nurkista. Mutta ei kommentoi asiaa, olkoon.
Jäätiin aina välillä yöksi, aikaa myöten ehkä liiankin usein - miksi helvetissä vaivautua kotiin asti? Samanlaista paskaa se kuitenkin oli. Siirryttiin vähitellen sohvalta eteisen matolle, toisen vuoteeseen, tule vaan, mutta ei sitten sanaakaan kenellekään. Ei, vaikka siitä tulikin tapa.
Ja se oli jotain aivan muuta kuin ne sileät naisenvartalot, joihin he olivat tottuneet, joihin he ainakin väittivät tottuneensa - toinen oli pelkkää kulmaa ja kovaa lihasta, karheaa karvaa rinnassa ja säärissä, miten tiukasti sormet takertuivatkaan liian pitkiksi kasvaneisiin hiuksiin. Mutta vaikka sänki raapi kuivia, rohtuneita huulia, ei annettu lupaa lopettaa, pureskellut kynnet painuivat selkiin ja laihoihin kylkiin, tunnustelivat syveneviä kuoppia luiden välissä. Pimeässä otteet olivat aina varmat - jos sen osasi tehdä itselleen, osasi sen tehdä toisellekin, ei se ollut edes vaikeaa tai kummallista. Lämmin keho omaa vasten tuntui hyvältä kaikkien menetysten jälkeen. Ja toisinaan, kaikkein heikoimpina hetkinä, toinen melkein puolivahingossa murahti, että nai vaan.
Sängynpääty hakkaa seinään työntöjen tahdissa, kumpikaan ei vaikerra. Niillä tahraisilla lakanoilla nukuttaisiin vielä monta yötä, spermaa ja hikeä ja sylkeä, ja vaikkei kumpikaan ikinä sanokaan sitä ääneen, on aika lopettaa naisista puhuminen. Toivottavasti kukaan ei huomaa.
Kymmenvuotinen sota. Kuin kymmenvuotinen suhde. Kun on kerran tottunut siihen, ettei mistään puhuta, on mahdotonta sopeutua muuhun - asiat tapahtuvat omalla painollaan, suunnittelematta ja analysoimatta, tilanteet vain seuraavat toisiaan. Ja vaikka kuinka nauttisi jokaisesta henkäyksestä, pakkasesta ja sateesta ja vitun pahan sätkän hajusta toisen niskassa, siitä ei osaa pitää kiinni. Ei ole syytä, toisenlainen arki ei pakota siihen.
Sodan päättyessä päättyi moni muukin asia, se oli aikakauden loppu. Ja kun muu maailma huokaisi helpotuksesta - enää ei tarvitsisi pysytellä alituisesti varpaillaan, alituisesti valppaana - muutamat selviytyjät kokivat menettävänsä jotain olennaista, elävänsä enää ainoastaan puolella liekillä. Liiallinen rauha ei ollut kai koskaan ollut heitä varten, ja jossain syvällä sisimmässään he aina odottivat uutta kaaosta, uutta lopulliselta tuntuvaa hämärää, uusia kauhuja kohdattavaksi ja sitä syvää yhteisymmärrystä, jota ainoastaan aurorit voivat vaikeina aikoina kokea.
