Epäonnen soturi (S, Ron)

[Carlotina]

Nimi: Epäonnen soturi
Kirjoittaja: Carlotina
Ikäraja: S
Tyylilaji: pikkiriikkisen angstia ja Ron-fluffya, ficlet
Yhteenveto: Ronilla ei mene hyvin

A/N: Myöhässä vähän, mutta osallistuu viikottaiseen tarinahaasteeseen aiheella loska


”Tulet sisälle heti, kun tulee kylmä, etkä lähde liian kauas pihasta”, pulleahko nainen komensi pikkuista, punahiuksista poikaa. Ehti juuri ja juuri nähdä, kuinka kastanjaruskeaan villapaitaan oli kirjailtu iso R-kirjain, kun poika veti vanhan nukkavierun takkinsa vetoketjun aivan ylös asti. Poika säpsähti hieman – hän oli ihan varma, että vetoketjun väliin oli jäänyt pieni pala hänen ihoaan. Ei ollut reilua, että niin kävi melkein joka kerta. Nainen kietoi vielä pojan kaulan ympärille muhkean kaulaliinan ja auttoi poikaa saamaan lapaset käteensä.

”Lupaan olla lähtemättä kauas, äiti. Oletko ihan varma, että pannari on valmis, kun tulen sisälle?” Pojan kasvoilla oli hieman huolestunut ilme. Hän todella piti pannukakusta, eikä ollut kivaa, kun sitä joutui odottamaan.
”Ihan varmasti, Ron”, Ronin äiti sanoi hymyillen.

Ron juoksi ulko-ovelle minkä pienistä jaloistaan pääsi.
”Eikä juosta sisällä!” äidin ääni kuului kimakkana. Se oli kuitenkin jo liian myöhäistä, sillä Ron oli jo ulkona. Edellisenä päivänä satanut syksyn ensilumi oli aamupäivän auringonpaisteessa muuttunut ikäväksi loskaksi ja Ronin tekemä lumisaukko oli uhkaavasti lässähtänyt.

Ei ollut kivaa ilman kavereita. Suruissaan hän tuumi, että Tylypahkassa hänellä varmasti olisi hurjan paljon tekemistä ulkona, vanhempana hän voisi pelata huispaustakin. Ron potkaisi edessään olevaa erityisen isoa lumipaakkua ja harmikseen huomasi, että loska roiskahti märkänä hänen päälleen. Epäreilua.

Pienen pohdiskelun jälkeen Ron mietti, että olisi kivaa jahdata menninkäisiä. Niitä olisi yllin kyllin puutarhassa, vaikka edellisenä päivänä oli satanut lunta. Ron juoksi Kotikolon eteläseinälle, missä arveli menninkäisten olevan. Hänen ei tarvinnut pettyä. Siellä ne mokomat olivat ja kikattelivat keskenään.

Ron otti maassa lojuvan ikivanhalta näyttävän noidankattilan käteensä ja rämisytteli sitä hieman. Menninkäiset katsoivat kiinnostuneena Ronia.
”Hoi te siellä! Alkakaa laputtaa tai minä juoksutan teitä!”
Hän voisi samalla olla hyödyksi äidilleen, Ron ajatteli, äitihän ei voi sietää menninkäisiä.

Menninkäiset eivät näyttäneet ottavan Ronin varoituksia kuuleviin korviinsa. Se suututti Ronia ja hän päätti näyttää niille taivaan merkit.
”Itse kerjäsitte!” Ron karjui ja pinkaisi juoksuun kolistellen nyrkillään yhä hänen kädessään olevaa noidankattilaa.

Menninkäiset juoksivat kädet ojossa vähän aikaa, kunnes lopulta hajaantuivat eri suuntiin. Ron lähti ajattamaan niitä, jotka juoksivat kohti aidan takaista peltoa. Ennen kuin hän ehti edes miettiä, miten pääsisi nopeasti aidan yli, Ron kompastui jalkoihinsa ja kaatui. Noidankattila jäi pienen pojan alle ja Ronista tuntui, että hänen keuhkonsa tyhjenisi. Menninkäiset kerääntyivät Ronin ympärille kikattelemaan.

Suutuksissaan Ron viskaisi allaan olevan noidankattilan kohti menninkäisiä, mutta osui pahasti huti. Tänään ei todellakaan ollut Ronin päivä. Märkänä ja kuraisena Ron nousi loskasta ja katsoi alistuneena kohti Kotikoloa. Pannari ei varmasti ollut vielä ehtinyt valmiiksi.

[Lizlego]

Voi ei! Ronia kävi älyttömästi sääliksi tätä ficciä lukiessa.  Joskus se on vaan niin, että päivä ei mene putkeen ja lapsena oli joskus tosi mälsää, kun ei ollut kavereita tai mitään tekemistä ja piti silti mennä ulos. Ja herkkuja piti kytätä, jottei jäänyt ilman, kun oli muitakin syöjiä.  Ja sitten vielä kävi keksityssä leikissäkin huonosti, vaikka tavallaan ihan oikein Ronille. Ei saa tylsyydessäkään kiusata menninkäisiä! 

Tästä tuli yllättävän fluffyinen olo kuitenkin, vaikka asiat eivät niin hyvin olleetkaan. Arkipäiväinen angsti on jotenkin suloista. Ron-parka. 

[toyhto]

Oi! Mä olin ennen lukemista vähän skeptinen tarinan nimestä, koska jotenkin yhdistin sen aikuiseen Roniin ja sotaan ja se tuntui vähän liioittelevalta, mutta onneksi avasin tämän tarinan, koska tämä on tosi suloinen ja nimi sopii tarinaan älyttömän hyvin ja tarina antaa nimelle sopivan, vähän ironisen mutta samalla jotenkin ihanan vilpittömän fiiliksen!

Tykkään tässä Ronista hurjasti. Kertoja tosiaan kuulostaa nuorelta pojalta ja se on lapsista kirjoittaessa aina hienoa. Tässä ei taideta määritellä Ronin ikää kovin tarkkaan, ja sekin on varmaan ihan toimiva juttu, koska lukijalle jää enemmän tilaa päätellä hahmon ikä kertojan äänen perusteella ja toisaalta on kauhean vaikea yrittää kirjoittaa tietynikäisen lapsen hahmoon eläytyvää kertojaa, jos ikä on tarkkaan määritelty - tai ainakin käy helposti niin, etteivät lukijan mielikuvat ja ilmoitettu ikä kohtaa. Tässä minulle tulee Ronista mieleen joku 7-vuotias.

Ehti juuri ja juuri nähdä, kuinka kastanjaruskeaan villapaitaan oli kirjailtu iso R-kirjain, kun poika veti vanhan nukkavierun takkinsa vetoketjun aivan ylös asti.

Miten tuo virkkeen alku huutaa mun mielestä, ei kovin äänekkäästi mutta sillä tavalla vähän vaimeasti ja kuitenkin, tekijää? Tajuan kyllä, että tämä on varmaan semmoinen yleispätevä ilmoitus, kai sille on oikeakin ilmaisu mutta en kyllä tiedä miikä se on, mutta joka tapauksessa tuota lukiessa tuli sellainen olo, että hetkinen, kuka ehti, missä on lauseen tekijä, ja jos sitä ei ole, miksi tässä on niin selvä paikka sille. En tiedä, pikkujuttuja tietysti

Ron potkaisi edessään olevaa erityisen isoa lumipaakkua ja harmikseen huomasi, että loska roiskahti märkänä hänen päälleen. Epäreilua.

Tässä tarinassa olisi ollut monta sellaista kohtaa, jotka olisin voinut lainata kommenttiin sen takia, että niistä näkyy se nuoren Ronin söpöys kertojana niin hyvin, mutta lainasin sitten tämän. Tuo päättely on jotenkin niin aukotonta: Ron saa loskaa päälleen --> epäreilua. Se syy-seuraus-ketju on siinä loskan lennähtämisessä ja epäreiluudessa, eikä tunnu niinkään olevan siinä, että Ron ensin potkaisee lumipaakkua ja sitten se loska lentää Ihanan lapsenomaista ja toimii kauhean hyvin erityisesti siksi, ettet mitenkään erityisesti alleviivaa sitä, vaan lukija saa poimia sen lapsenomaisen tunnelman sieltä ihan itse.

Niin kuin Liz jo sanoi, tästä tosiaan tulee vähän fluffyinen fiilis, sellaisella pieleenmenevällä tavalla, ja tämmöinen fluffy onkin juuri ihanaa! Mä en ole oikein sellaisen vaaleanpunaisen hattarafluffyn ystävä, mutta tässä tarinassa on kuitenkin se sellainen pieni murjotussävy mukana koko tarinan ajan, ja sitten kun siitä tekstin murjotusfiiliksestä huolimatta sisältö tuokin lukijalle fluff-fiiliksen, sehän on ihan loistava yhdistelmä