Title: Intohimon katoamattomuudesta
Author: rimps
Rating: K-16
Paring: Minerva McGarmiwa/Augusta Longbottom
Genre: femme, PWP, romance, angst
Disclaimer: J. K. Rowling omistaa hahmot, minä vaan vähän leikin.
A/N: Kuka sanoo, etteivät vanhatkin voi haluta?
Intohimon katoamattomuudesta
Hyvä Augusta,
Katselin juuri pojanpoikasi S.U.P.E.R.-valintoja ja kehotin häntä jatkamaan loitsuja sinun ehdotuksistasi huolimatta. Olen tietenkin imarreltu siitä, että haluaisit hänen jatkavan muodonmuutosten parissa, mutta ikävä kyllä en voi sallia sitä V.I.P.-kokeiden tulosten perusteella. Tiedän varsin hyvin sinun kantasi loitsujen suhteen, mutta sinä ja Neville ette ole yksi ja sama henkilö. Joten vaikka sinä et päässyt aikoinasi kyseistä koetta läpi, niin Nevillellä on mielestäni loistavat rahkeet onnistua siinä. Hän on urhea nuori mies, joka on osoittanut taitonsa useampaan otteeseen, eikä vähiten ministeriön tapahtumissa mukana ollessaan. Toivottavasti muistat sen.
Sinun,
Minervasi
”Millä oikeudella sinä tulet neuvomaan minulle kuinka huolehtia omasta pojanpojastani?” Augusta tivasi ensi töikseen astuttuaan sisään Minervan työhuoneeseen.
”Olen hänen opettajansa, joten hänen koulutuksensa on minun harteillani. Minulla on täysi oikeus sanoa sinulle, jos et anna hänen kehittää potentiaalisia kykyjään.”
”Väitätkö, että on muka väärin haluta jälkipolviensa parasta? Muodonmuutokset ovat tärkeämpiä kuin loitsut. Hän hyötyy enemmän muutoksista.”
Minerva hymähti Augustan kommentille ja laski leijuttamansa teekupit pöydälle.
”Saanen kyseenalaistaa perustelemattoman väitteesi. Jopa muodonmuutosten opettajana voin vakuuttaa, että Neville ei tule selviämään, mikäli hän ei opi loitsuja. Pitemmän päälle ajatellen loitsut ovat kannattavampi vaihtoehto. Miksi et anna hänen tehdä sellaista, missä hän pärjää? Sinun epäonnistumisesi loitsuissa ei tarkoita sitä, että ne olisivat täysin turhanpäiväisiä. Sinun sietäisi olla ylpeä Nevillestä.”
Augustan silmät liekehtivät voimakkaammin kuin kertaakaan aikaisemmin vierailun aikana. Minerva oli osunut hänen herkkiin kohtiinsa, niin kuin lukemattomia kertoja aiemminkin. Molemmat tiesivät varsin hyvin ettei kyseessä ollut vahinko.
Hengitettyään muutaman kerran sisään rouva Longbottom istuutui pöydän ääreen ystävätärtään vastapäätä. Ei maksanut vaivaa jatkaa kinaamista, sillä kumpikaan heistä ei olisi vauhtiin päästyään suostunut luovuttamaan. Osittain juuri siitä syystä he olivatkin aina tulleet niin hyvin toimeen keskenään.
Heidän ystävyytensä oli alkanut jo kouluaikana molempien itsepäisten ja määrätietoisten nuorten naisten päädyttyä Rohkelikon punakultaiseen tupaan. Vahvat tahdot iskivät yhteen kerran jos toisenkin ja vähitellen alun sietämättömyys toista kohtaan oli muuttunut kiintymykseksi. Oli ollut piristävää löytää joku, jonka kanssa väitellä täytymättä aina varoa, että toinen painuisi lyttyyn ja alistuisi kaikkeen, mitä hänelle sanottiin.
Eivät he toki aina olleet pelkästään kiistelleet, olivat he joistakin asioista olleet joskus samaakin mieltä. Kuten esimerkiksi sinä eräänä, kummankin mieleen kaivertuneena kertana, jolloin he olivat jääneet kahden makuusaliin muiden lähdettyä joululoman viettoon. Sinä yönä jo pitkään heidän välillään virinnyt jännite sai vihdoin mahdollisuuden päästä valloilleen. Molemmat nuoret naiset olivat olleet vakaasti sitä mieltä, että heidän ystävyytensä oli aika kehittyä uudelle tasolle. Itsekseen hymyillen Augusta muisteli, ettei sinä yönä ollut tullut paljoa nukuttua, koska toisen vartalon tutkiminen oli ollut monin verroin antoisampaa.
”Et kutsunut minua tänne puhumaan pojanpojastani”, Augusta totesi siemaistessaan viimeinkin jo hivenen jäähtynyttä teetään.
”En niin”, toinen vastasi lämmittäen yhdellä sauvan nitkautuksella ystävättärensä juoman.
”Miksi sitten?”
”Sinä tiedät kyllä.”
”Saatan tietääkin, mutta haluan kuulla sinulta vahvistuksen aavistukselleni.”
Professori McGarmiwa nousi tuolistaan virkkomatta sanaakaan ja asteli ikkunan ääreen, selin toiseen naiseen. Ulkona käyskenteli joitakin oppilaita nauttimassa alkusyksyn viilenneestä illasta.
Niin kauan aikaa sitten hän oli ollut yksi noista oppilaista, jotka kävelivät ympäri Tylypahkan tiluksia yhdessä rakastamansa nuoren naisen kanssa. Yli puolivuosisataa sitten he olivat linnottautuneet tyhjiin luokkahuoneisiin, jotta Minerva voisi valmentaa rakastajatartaan loitsujen S.U.P.E.R.ia varten. Ikuisuus oli kulunut siitä, kun Augusta oli kertonut tavanneensa unelmiensa miehen.
”Olet edelleen katkera”, Augusta totesi noustessaan tuolistaan ja astellessaan Minervan luokse ikkunan ääreen. Kommentti jäi vaille vastausta, mutta Minerva ei tehnyt elettäkään vastustaakseen, kun Augusta kietoi kätensä takaapäin hänen ympärilleen.
”Siitä on jo yli viisikymmentä vuotta! Etkö jo vihdoin voisi antaa minulle anteeksi?”
”Olemme puhuneet tästä lukemattomia kertoja, Augusta. Pysyn edelleen sen takana, etten kanna sinulle kaunaa. Me molemmat tiesimme jo silloin, ettei meillä tulisi olemaan tulevaisuutta yhdessä. Miksi minun pitäisi antaa anteeksi, se että sinä halusit toteuttaa unelmasi ja olla onnellinen? Ei ole mitään anteeksi annettavaa, Augusta. Olen sanonut sen sinulle kerran toisensa perään, ja tulen sanomaan jatkossakin niin kauan kuin pyydät anteeksiantoani. En ole katkera”, hän vakuutti kääntyen kasvokkain ystävättärensä kanssa, tämän kädet yhä ympärillään.
”Miksi sitten olet edelleen yksin? Huoneistossasi ei ole merkkiäkään rakkaudesta, ei menneestä eikä nykyisestäkään.”
”Minulla on ollut suhteeni”, Minerva naurahti kuivasti.
”Ja ne säilyvät muistoissani. En koe tarvitsevani enää ketään rinnalleni. Me olemme jo vanhoja, Augusta.”
Minerva kohotti kätensä, jonka iho oli menettänyt kimmoisuutensa jo vuosikymmeniä takaperin, ja silitti Augustan kurttuisia kasvoja.
”Mikä estää vanhaa rakastamasta?”
”Ei mikään, mutten tarkoittanutkaan sitä, kuten varsin hyvin tiedät. Ei rakkaudella ole ikärajaa, mutta kun on elänyt näin kauan, ei jaksa enää sitä tunteiden ryöpytystä, eikä kaipaa ketään lähelleen.”
Augusta tarttui Minervan vapaaseen käteen ja painoi keveän suudelman sen luiden päälle pingottuneelle iholle.
”Uskotko sinä tuohon itsekään?”
”Tietysti.”
”Minusta tuntuu, että sinä et vain uskalla päästää ketään lähellesi. Muistatko, kuinka vaikeaa se oli sinulle jo silloin, kun olimme vain kaksi keskenkasvuista tytönhupakkoa? Sain piirittää sinua iät ja ajat, ennen kuin suostuit hyväksymään sen, että tarvitsit läheisyyttä. En usko, että vierineet vuodet ovat auttaneet sinua hellittämään otettasi muureistasi, päinvastoin. Luulen, että kaikki nämä vuodet sinä olet vain uskotellut itsellesi, ettet tarvitse ketään ja nyt ylpeytesi ei enää anna myöten perua puheitasi. Minä tunnen sinut, Minerva, ja sinä tiedät sen.”
Muodonmuutosten professori vääntäytyi irti toisen otteesta ja pakeni tyynesti huoneen toiselle laidalle, takaisin työpöytänsä ääreen.
”Minulla on työni, en tarvitse muuta. Siinä on tarpeeksi, kun saan nähdä hienojen nuorten velhojen ja noitien varttuvan ottamaan paikkansa velhomaailmassa. Tämä sopii minulle, en koskaan haaveillutkaan perheen perustamisesta niin kuin sinä.”
Hän siirsi pöydän kulmalta tarkistettavien aineiden pinon eteensä ja syventyi lukemaan päällimmäistä. Katsettaan pergamentista kohottamatta hän tokaisi vieraalleen:
”Jollet aio juoda teetäsi, voit yhtä hyvin poistua. Minulla on töitä tehtävänä.”
Mutta Augusta ei ollut koskaan tottunut luovuttamaan niin helpolla. Hän asteli seisomaan Minervan taakse ja laski kätensä hänen jäykille harteilleen.
”Et ole taaskaan muistanut hierotuttaa harteitasi”, hän kommentoi tehdessään pari kokeilevaa hierontaliikettä.
”Tulen kyllä toimeen hartioideni kanssa, kiitos huolenpidosta. Käsittääkseni pyysin sinua lähtemään”, Minerva sanoi yrittäen varistaa toisen otteen irti.
”Älä aja minua pois, tai jäät yksin.”
”En minä ole yksin, minulla on Tylypahka.”
Hiljaisuus valloitti alaa, kun Minerva nojasi taaksepäin Augustan hieroessa hänen kireitä harteitaan. Hiljaisuus ei ollut suuremmin häirinnyt heitä koskaan, he olivat tottuneet siihen, ettei heidän täytynyt olla suuna päänä koko aikaa. Välillä oli mukavaa nauttia ihan vain toisen seurasta kaikessa rauhassa.
”Ikävöin sinua”, Minervan hiljainen, suojauksia vailla oleva ääni rikkoi hiljaisuuden.
”Tiedän sen. Niin minäkin sinua. Ikävöin sitä aikaa, kun me olimme rakastavaisia.”
”Olimme? Oletko sitten lakannut rakastamasta minua?” Minerva kysyi puolikkaan hymyn kareillessa suupielessään.
”En tietenkään, tiedäthän sinä sen. Mutta tarkoitin sitä aikaa, kun pystyimme ilman mitään ongelmia osoittamaan rakkautemme toisillemme.” Augusta kumartui painamaan suukon Minervan hiuksille.
”Ei meillä enää ole mitään esteitä. Miehesi on ollut haudan levossa jo vuosia, eikä minullakaan ole rinnallani ketään. Miksi emme siis voisi täydentää rakkauttamme jälleen kerran?” Opettajan uralle elämänsä omistanut nainen kääntyi kohtaamaan toisen katseen. Katseesta välittyi kaipaus ja muistojen synnyttämä halu.
”Olet oikeassa, Minerva. Siitä on jo vuosia, kun olen kokenut jonkun muun kuin omien käsieni kosketuksen. Emme ole enää nuoria, mutta haluni eivät ole siltikään jättäneet minua rauhaan, joskin ne ovat kypsyneet siitä nuoruuden intohimoisesta huumasta, joka välillämme vallitsi.”
”Kuka sanoo, että se intohimo on sammunut vuosien saatossa?”
”Ei kukaan, mutta emme me voi sitä tietää, jollemme kokeile.”
”Mennäänkö sitten?” Jäämättä odottamaan vastausta Minerva nousi seisomaan ja johdatti Augustan seinään puhkaistun oven lävitse makuuhuoneen puolelle.
Makuuhuone heijasteli omistajansa luonnetta. Se oli yksinkertaisesti sisustettu ja huonekaluihin oli valittu selkeitä muotoja. Huonetta hallitsi leveä, kahden hengen nukuttava vuode, joka oli sijattu smaragdinvihreällä päiväpeitteellä. Sängyn viereen oli asetettu yöpöytä, jonka päälle oli laskettu tärkeimmät tavarat, kuten öljylamppu ja nahkakantinen kirja. Sängyn jalkopäätyyn oli sijoitettu suurikokoinen matka-arkku, jossa Minerva arvatenkin säilytti tavaroitaan. Takanurkkaan, vaatekaapin viereen oli pystytetty sermi, jonka takana pukeutua.
Naiset pysähtyivät sängyn vierelle kädet toistensa ympärille kiedottuina. He tuijottivat edessään olevia, vanhuuden rapistamia kasvoja, joiden tutut piirteet olivat nyt ryppyjen ja juonteiden kuorruttamat. Siitä oli kulunut liian kauan aikaa, kun he olivat edellisen kerran tutkineet toisiaan näin läheltä.
Nuoren hipiän hehkuva kuulakkuus ja pehmeys olivat kadonneet, jättäen jälkeensä vain rypistynyttä ihoa. Edelleen kirkkaat silmät olivat osittain kadonneet ympäröivien kurttujen ja valahtaneiden luomien sekaan. Posket olivat painuneet hivenen sisään ja otsaa halkoivat syvät poimut, sekä vanhuuden että huolien synnyttämät. Kovin moni tuskin olisi enää sanonut heitä kauniiksi, mutta heille toisen jokaikinen uurre symboloi elettyä elämää, niitä kaikkia kokemuksia, mitä he olivat elämänsä aikana keränneet joko yksin tai yhdessä.
Suudelmiin tottuneet huulet painautuivat vastakkain. Keveä kosketus syveni huulien hamutessa toisiaan, imi heidät mukaansa unohtumattomien muistojen velloessa heidän suljettujen silmäluomiensa takana. Minervan tiukalle nutturalle sidotut hiukset valahtivat valloilleen Augustan ansiosta.
Sormet etsiytyivät siveellisen korkealle kauluksella ja näpersivät ylimmät napit auki. Kaulus löystyi ja Minerva sai esteettömän pääsyn Augustan niskan kimppuun. Kilvan he napittivat auki toistensa kaapuja, kunnes ne tipahtivat mytyiksi lattialle. Vain alusmekot päällään he kipusivat sänkyyn.
Minerva ja Augusta tutkivat toistensa kehoissa vuosikymmenten aikana tapahtuneita muutoksia. Hyväilevät kosketukset hivelivät reittiään ympäri toisen kehoa. Yli solisluun kuopan ja riipahtaneen rinnan kummun ne kulkivat, etenivät alemmas ja alemmas vatsan poikki harhailemaan sisäreisien helposti kutiavalle pinnalle. Hellästi silitellyn kierroksen tehtyään ne kaarsivat takaisin yläviistoon leikittelemään alavatsan ja sisäreisien väliin jäävälle alueelle.
”Olin oikeassa siitä”, Minerva tokaisi vällyjen alla maatessaan Augustan lämmin vartalo omaansa vasten painautuneena.
”Mistä niin?”
”Intohimon katoamattomuudesta.”
