Moninaiset merkitykset
fandom: Moulin Rouge
paritus: Audrey/Christian
ikäraja: K-12
genre: angstaava draama
yhteenveto: Kuinka romantikko luopuu vanhoista ismeistään ja antautuu kokeneen kyynikon johdatettavaksi.
A/N: Kirjoitettu fanfic_suomi livejournal-yhteisön Tärkkelyshaasteeseen. Jokin tässä tekstissä vähän takkuaa, mutta pääosin olen kyllä ihan tyytyväinen lopputulokseen. Kaikenlaiset kommentit ovat enemmän kuin toivottuja.
//Vanha ikäraja oli K-11, nyt K-12 tuntuu liian korkealta... Naurettavaa. Harkitsin kovasti K-7, koska enkkuikärajoilla varmaan luokittaisin tämän PG:ksi.
"Ainakaan hän ei jättänyt sinua."
Auringonvalo lainehti laiskasti Audreyn hatun kärsineillä riikinkukonsulilla, sai ne loistamaan syvää sinistä ja merenvihreää oudon öljyisinä, himmeästi, kuin pölykuoren läpi kuultaen. Hihansuiden pitsit kellersivät. Christian haistoi imelän parfyymin alta esiin puskevan hien eikä tiennyt, miten Audreyn sanoihin pitäisi suhtautua, millaisiksi ne oli tarkoitettu, miltä ne edes hänestä itsestään tuntuivat. Vaikka eipä sillä kai mitään merkitystä ollut, harvalla asialla enää nykyään oli.
Spektaakkeli oli kuulemma ollut omassa lajityypissään yllättävän hyvä, vaikkakin varsin naiivi, ehkä heidän pitäisi kokeilla yhdessä kirjoittamista, kuten silloin aikanaan oli ehdotettu. Audrey sai kuluneen ajan kuulostamaan kokonaiselta ihmisiältä. Christian muisti joskus kuulleensa, että Moulin Rougen yöllisten näytösten laulut olivat Audreyn käsialaa, ehkä tämä ei ollut Zidlerin näytelmähankkeen hylättyään löytänyt enää uutta tulonlähdettä. Ei ollut hänkään, ei hän ollut edes etsinyt.
Audrey pyyhkäisi pöydänkulmaa helmallaan ennen kuin laski hattunsa sille, asetteli pitkään laukkuaan sohvan viereen ja jäi yöksi asiasta kysymättä; käytti kylpyynsä kaiken kuuman veden, valmisti vahvaa teetä ja oikeaa ruokaa, keräsi pois tyhjät pullot ja likaiset lasit käydessään läpi vaihtoehtoja heidän tekstinsä tapahtumapaikaksi. Seuraavana iltana hän pesi astiat haeskellessaan mielensä kätköistä sopivaa nimeä sankarittarelle, sitä seuraavana matot tomutettiin pienellä parvekkeella runomittoja tapaillen.
"Ainakaan hän ei jättänyt sinua."
Nuotti oli aiempaa alakuloisempi, antautunut ja melankolinen, ja Christian oli vähällä kysyä, kuka Audreyn hän oli. Mutta se tuntui liian tungettelevalta. Toisinaan, parsiessaan Christianin sukkia, Audreylla oli tapana hyräillä hiljaa, ja vaikka osan melodioista Christian tunnisti Moulin Rougen menneiksi ohjelmanumeroiksi, ne vieraammat jättivät hänen mieleensä kunnolla muotoutumattomia mietteitä. Nekin tuntuivat tungettelevilta, määrittelemättömän rajan ylittämisiltä, vaikka ehkä kaikki olikin tarkoitettu koukuiksi, joihin tarttua; joihin ripustautua, heittää köytensä ja antautua sen varaan koko painollaan. Vaikka se kuristi ja tukahdutti, siinä oli oma houkutuksensa.
Ja niin Christian lopulta nojautui lähemmäs suudellakseen Audreya, vaikka tämän huulipuna olikin liian tummaa ja juonteisiin pakkautunutta - vaikkei tämä ollut lainkaan niin kaunis kuin Christian toisinaan halusi armeliaasti ajatella. Se ei tuntunut tärkeältä, mitä se kauneus oikeastaan edes oli? Christian oli joskus uskonut siihen, pitänyt sen tavoittelua yhtenä elämänsä ohjenuorista, vaikka ei kauneudessa kai loppujen lopuksi mitään uskottavaa ollut. Kaikkea muuta. Siihen on norminsa ja silti se on katsojan silmässä, aivan liian häilyvää opinkappaleeksi.
Ottaessaan Audreyn vuoteeseensa, vastavaihdetuille lakanoille, Christian hylkäsi muutakin kuin kauneuden; romantikko luopui vanhoista ismeistään ja antautui kokeneen kyynikon johdatettavaksi, polvistui nöyränä uusien aatteiden edessä. Mitä oli totuus, jos ei siinä ollut järkeä? Vapauden saattoi ostaa rahalla ja rakkaudenkin korvata pelkillä nautinnoilla, ne ainakin tuottaisivat vähemmän surua, ja kauneus... niin, mitäpä sillä teki?
Mikään ei vedä vertoja ihmiskehon lämmölle, ja kun on nukkunut yksin riittävän kauan, ei anna vääränlaisten käsivarsien ja rintakehän juurikaan häiritä. Christianille riitti, että hän sai taas kokea kiihkon ja painautua jotakuta vasten, vähät ihanteista ja ideaaleista.
"Ainakaan hän ei jättänyt sinua."
Sanat kuulostivat erilaisilta hänen omilta huuliltaan, kovilta ja kömpelöiltäkin, näyttivät kovin paljailta kirjoituskoneen kulmikkailla kirjaimilla. Niin lyhyt lause ei paperilla jätä rivienvälejä tulkittaviksi. Christian ei ollut koskaan ajatellut, että sen kuluneen, karun toteamuksen yksittäisillä sanoilla olisi suurtakaan merkitystä, tai että merkityksiä voisi olla useita; että painopistettä oli mahdollista muuttaa näennäisesti kuitenkaan mitään muuttamatta.
Käsikirjoitus oli valmis. Ja poissa, aivan kuten Audreykin. Kaikki oli järjestyksessä ja puhdasta, eikä toisen häipyminen oikeastaan yllättänyt Christiania - Audrey oli kerran maininnut pitävänsä projekteista ja siitä, että tunsi itsensä korvaamattomaksi. Se ei kuitenkaan kuulemma koskaan kestänyt kauaa, se oli kuulemma oikeastaan pelkkää harhaa, mutta hetken verran se aina toimi. Illuusioilla oli aikansa.
Ja Christian toisti Audreyn vähätteleviä väitteitä moneen kertaan, toisti toistamasta päästyään, analysoi niitä ikkunalaudalla istuen. Ohikiitävän hetken ajan Montmartre näytti laskevan auringon valossa samalta kuin silloin, kun hän oli haudannut rakkaansa. Tyhjältä. Ja vaikka olikin kesä, Christiania kylmäsi.