Mielikuvitusrakastajia
hahmot: Barty Kyyry sr., Percy Weasley, Rufus Rymistyir
paritukset: kaikki mahdollinen mainituilla herroilla
ikäraja: K-16
lajityyppi: angst, draama, romance
varoitus: haaveita non-conista
yhteenveto: Miten kummallista olisi tunnustaa se nyt, kaiken sen jälkeen, mitä ei koskaan ollut oikeasti tapahtunut.
A/N: Olen aloittanut tämän ficin reilu vuosi sitten, jostain syystä tuo viimeinen osio ei oikein tahtonut tulla kirjoitetuksi. Mahtavaa saada valmiiksi, maailma kaipaa tekstejä näillä pareilla. Ficin nimi ei ehkä ole maailman onnistunein, mutta menköön. Osallistuu Rufus/Percyn nojalla OTP10-haasteeseen.
Kaikenlaisia kommentteja arvostetaan suuresti.
// Bbuttikselle kiitokset typon bongaamisesta <3
I
Percy rakasti esimiestään.
Se kuulosti jopa hänen omissa korvissaan typerältä.
Bartemius Kyyry vanhempi ei ollut milloinkaan jaksanut juurikaan kiinnittää huomiota sihteeriinsä, olihan kyseessä pelkkä avustaja. Miehellä oli pitkän uransa aikana ollut jos jonkinlaista assistenttia, ja niin kauan kuin nämä eivät olleet aivan totaalisia idiootteja tai muuten vain hyödyttömiä, ei herra Kyyryllä riittänyt aikaa saati mielenkiintoa heitä kohtaan. Paras sihteeri on tunnetusti se, jonka olemassaolosta ei tarvitse olla tietoinen - ei ainakaan ennen kuin tämä häipyy kuvioista.
Percy oli tietysti herra Kyyrylle täysin huomaamaton. Poika saapui aamuisin paikalle puoli tuntia ennen työajan alkua varmistaakseen, että kaikki oli kunnossa, tarkisti pergamentin ja musteen riittävyyden, haki viime minuuteilla esimiehelleen kahvia valmiiksi odottamaan. Hän huolehti herra Kyyryn aikatauluista, kirjoitti puhtaaksi sanelut ja raakavedokset, tarkisti allekirjoituksia vaativat asiakirjat ennen työnantajalle ojentamista, hankki tarvittavat taustatiedot ja järjesti tapaamiset pöytävarauksia myöten. Kaiken hän teki suuremmalla huolella ja tarkkuudella kuin olisi ollut tarpeen, eikä herra Kyyry milloinkaan oppinut hänen nimeään. Sillä ei kuitenkaan ollut merkitystä, Percy rakasti miestä joka tapauksessa.
Se oli koululaismaista opettajanpalvontaa, idolin kohottamista toisinaan valheellisellekin jalustalle, toinen ei yksinkertaisesti saattanut hänen silmissään tehdä mitään väärin. Herra Kyyry oli täydellinen, esikuvallinen, kaiken ihailtavan ruumiillistuma, korkeampien voimien lahja koko ihmiskunnalle tai vähintäänkin Taikaministeriölle. Iltaisin Percy rutisti peittoa sylissään ja kuvitteli, kuinka herra Kyyry puhuttelisi häntä käyttäen etunimeä, laskisi käden hänen hartialleen eikä sitten osaisikaan enää päästää irti. Vetäisi hänet lähemmäs itseään. Vetäisi hänet syleilyynsä.
Pojalla oli joka illaksi uusi visio, uusi tarina siitä, kuinka hän ja herra Kyyry voisivat löytää toisensa - joskus herra Kyyry oli rakastanut Percya salassa kaiken aikaa, joskus taas kaikki alkoi fyysisestä houkutuksesta. Ensimmäinen suudelma oli aina ladattu täyteen patoutuneita tunteita, oli se sitten millainen hyvänsä, eikä sitä milloinkaan saatettu lopettaa lyhyeen. He riuhtoivat vaatteet toistensa yltä ja rakastelivat kaikkialla ja kaikin mahdollisin tavoin, herra Kyyryn pöydällä, Percyn pöydällä, lattialla, siivouskomerossa, miestenhuoneessa, kahviossa, pimeässä aulassa, kovaa, kiihkeästi, äärettömän hitaasti...
Raa’at realiteetit sekä täysi ymmärrys omasta säälittävyydestä iskivät tietoisuuteen aina orgasmin jälkeisen huuman hälvettyä. Ehkä kaikkein kamalinta oli se, että jopa Fred ja George näkivät sen, näkivät tai kuulivat tai mitä hyvänsä - Percy oli mennyt rakastumaan välinpitämättömään esimieheensä eikä osannut edes peittää sitä. Ja jos kaksoset tiesivät, todennäköisesti se oli kaikkien muidenkin havaittavissa. Kaikkien paitsi herra Kyyryn. Ainoastaan täysin piittaamaton saattoi olla huomaamatta Percyn kaipaavia katseita ja kasvoille kohoavaa punaa, kun kaikkien haaveiden kohde tuli hänen lähelleen.
Siinä, missä herra Kyyry ei nähnyt sitä, mikä oli tarkoitettu hänen silmilleen, Percy näki sen, jonka olisi kai pitänyt pysyä salassa. Aluksi poika ei ollut uskoa sitä, havainto oli liian raju ja hänen mielensä asettamia rajoja rikkova, mutta totta se silti oli. Toinenkin mies rakasti herra Kyyryä. Ja herra Kyyry vastasi niihin tunteisiin.
Totuuden nimissä on myönnettävä, ettei auroriosaston johtaja Rufus Rymistyir ollut erityisen hienovarainen mies, mutta Percy oli aina tyytynyt sivuuttamaan kaikki tämän herra Kyyrylle osoittamat vihjailevat huomautukset omituisina vitseinä. Nuoren sihteerin mieleen ei olisi milloinkaan juolahtanut, että kyse voisi olla jostain muusta, se vain ei sopinut hänen käsityksiinsä herra Kyyrystä. Tietysti ihailtavan esimiehen ystävyys ruokottomasti kiroilevan aurorin kanssa oli särö muuten niin puhtoisessa imagossa, mutta Percy oli olettanut sen menevän nostalgian, pitkän yhteistyön tai muun vastaavan piikkiin. Hän oli kuullut sellaisesta aiemminkin, kai herra Kyyrylläkin oli pakko olla inhimilliset virheensä.
Eräänä aamuna Percy istui työpöytänsä ääressä huonetta jakavan sermin takana niin hiljaa, että herra Kyyry ilmeisesti unohti hänen olevan paikalla. Rymistyir saapui joskus lounaan aikoihin ja Percy pidätti syyllisenä hengitystään kuunnellessaan miesten lähes äänetöntä kommunikointia; kuiskimista, vaatteiden kahinaa, hiljaisia naurahduksia. Lopulta, vieläkin syyllisempänä, Percy nousi hyvin varovaisesti tuoliltaan ja katsoi sermin raosta toiselle puolelle.
Hän näki herra Kyyryn ja Rymistyirin seisovan hyvin lähellä toisiaan, aivan liian lähellä pelkiksi sota-ajan muistojen yhdistämiksi ystäviksi, Rymistyirin toinen käsi lepäsi herra Kyyryn vyötäisillä. Herra Kyyry silitti mietteliäänä toisen tuuheita hiuksia, antoi sormiensa painua suortuvien lomaan, ja miehet suutelivat. Pitkään. Percyn järkytyksellä ei ollut rajoja.
Sen jälkeen mikään ei ollut ennallaan. Percy oli aina tiennyt, ettei herra Kyyryllä voisi milloinkaan olla tunteita häntä kohtaan, eikä se ollut haitannut. Tietysti se kaihertanut hänen mieltään ja sydäntään suunnattomasti, mutta hän oli silti saattanut vaalia yksipuolista rakkauttaan puhtaana ja pyyteettömänä, kauniina asiana. Se oli saavuttamattomasta haaveilua.
Nyt hän kuitenkin tiesi paremmin; herra Kyyry ei suinkaan ollut täysin ulottumattomissa, ainoastaan liian kaukana Percysta. Liian korkealla. Kaikki oli niin väärin, maailma tuntui nyrjähtäneen pahemman kerran, hän olisi voinut yrittää kurottaa lähemmäs, mutta Rymistyir oli hänen tiellään. Kaikista maailman ihmisistä se vulgaari, kovaääninen, liian usein savuisille juottoloille löyhkäävä, vastenmielinen, törkeä, itsekeskeinen...
Ja kaiken lisäksi Rymistyir tiesi Percyn tunteista, mies ymmärsi näkemänsä liiankin hyvin ja pilaili hänen kustannuksellaan. Aina törmätessään Percyyn ministeriön käytävillä mies noteerasi hänet, vaikka Percy toivoikin olevansa tälle huomaamaton, Rymistyir nyökkäsi tai iski silmää tietävästi, ja Percy vihasi sitä. Percy vihasi Rymistyiriä. Mies oli pilannut kaiken, Percy ei enää saattanut saada herra Kyyryä edes ollessaan yksin vuoteessaan, sillä hän tiesi kaikkien herra Kyyryn hellyydenosoitusten kuuluvan Rymistyirille. Rufukselle, kuten herra Kyyry tätä kutsui.
Percy tunsi itsensä usein lauettuaan likaiseksi, hänen ajatuksensahan olivat käytännössä pelkkää tirkistelyä. Toisten kuumien suudelmien ja vaativien liikkeiden katseleminen oli hirveää, Percy oli enemmän kateellinen kuin kiihottunut. Ja koska Percy ei onnistunut karistamaan faktoja ja Rymistyiriä edes haaveistaan, koska hän halusi olla herra Kyyryn kanssa millä ehdoilla hyvänsä, hänelle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin kuvitella itsensä noiden kahden väliin.
II
Ensin Percy oli luullut kuolevansa. Rintaa ja kurkkua puristi alituiseen, jatkuva itkeminen sai silmät kirvelemään ja mielen tylsymään, miten nopeasti ihmisestä voikaan tulla niin ontto. Hän söi maistamatta, katsoi näkemättä, koetteli tuntematta. Millään ei ollut mitään väliä.
Ministeriössä reagoitiin nopeasti ja kaikki roikkuvat langat pyrittiin solmimaan - mitä pikemmin, sen parempi, ja Percylle tarjottiin uutta virkaa ennen kuin edesmenneen herra Kyyryn työhuonetta oli vielä ehditty tyhjentää. Vaikka uudet tehtävät ja uusi esimies eivät tuntuneetkaan uusilta haasteilta vaan lähinnä uusilta rasitteilta, lisätaakalta, työskentely auttoi. Oli Percy sitten kuinka murtunut tahansa, hän osasi sen, mitä häneltä vaadittiin, ja pitkät päivät yhdistettyinä itsensä taikaministerin luottamukseen antoivat riittävästi muuta ajateltavaa. Toisinaan Percy saattoi unohtaa viileän herra Kyyryn kokonaisen päivän ajaksi, pyyhkiä miehen muistoistaan. Elää siinä illuusiossa, ettei ollut mitään muuta merkityksekästä kuin se, minkä hän näki edessään.
Iltaisin sellainen oli kuitenkin mahdotonta. Percy nukkui edelleen yksin, ja kun särkyneen sydämen vaatima suruaika oli edennyt kriittisten vaiheiden yli, nuoren miehen tarpeet alkoivat taas nousta pintaan. Ja nyt se, mitä hän oli tottunut yksityisessä hekumassaan ajattelemaan, tuntui entistä kamalammalta, äärettömän rivolta ja omalla tavallaan varsin rujoltakin. Erilaisia versioita oli toki useita, mutta miehitys oli aina sama, ja Percyn suosikkifantasiassa herra Kyyry ja Rymistyir ottivat hänet puoliväkisin herra Kyyryn työhuoneen karhealla matolla.
Kielletty hedelmä oli ehkä aina maistunut muita makeammalta, mutta nyt se oli mätä ja luotaantyöntävä. Vaikka yleisen mantran mukaan ajatuksissaan saattoi tehdä mitä vain, ei Percy voinut sietää sellaista itseltään. Runkata ajatellen kuollutta... Eikä kyyneliltäkään voinut välttyä.
Samalla tavalla kuin Percy oli aiemmin ujuttanut itsensä herra Kyyryn ja Rymistyirin seuraan, siirtänyt näiden kädet omalle vartalolleen ja ottanut huulillaan vastaan näiden toisilleen tarkoittamat suudelmat, hän alkoi häivyttää herra Kyyryä tutusta muodostelmasta. Säntillinen luonne rakastaa rutiineja myös masturboidessa ja vanhoista tavoista on hankalaa päästä irti, joten Percy takertui Rymistyiriin koko ajan aiempaa kiihkeämmin jättääkseen herra Kyyryn huomiotta. Pitkään poika saattoi mielessään tuntea vielä herra Kyyryn katseen, pitkään poika tunsi pettävänsä tämän, eihän hän edes erityisemmin pitänyt Rymistyiristä, mutta hän ei keksinyt muutakaan tapaa irtautua menneestä. Välttämättömästä pahasta tuli keino paeta.
Ja lopulta herra Kyyry jätti tulematta niihin kokouksiin, Percy oli yksin Rymistyirin armoilla ja miehen otteet kävivät joka kerta aiempaa kovemmiksi. Se, mikä oli alkanut leikinomaisena valtapelinä, muuttui vakavaksi ja nöyryyttäväksi, Percyn oli kuvitelmissaan taivuttava vahvempansa tahtoon aina uudelleen ja uudelleen. Usein häntä pelotti tai inhotti. Pojan sormet kiertyivät hänen oman kaulansa ympärille tai painautuivat suulle vaientamaan, kulkivat rinnalle ja kovettuville nänneille, repivät ja raapivat, toisinaan hän uikutti avuttomasti antautuessaan mielikuvitusrakastajalleen.
Myöhemmin Percy yritti päästä Rymistyiristä eroon samalla tavalla kuin herra Kyyrystä, mutta mies ei suostunut lähtemään - minkä hän oli kerran valloittanut, kuuluisi hänelle aina. Percy vakuutteli itseään siitä, että kyse oli hänen omista ajatuksistaan, hän voisi lopettaa milloin tahansa tai ohjata tapahtumia haluamaansa suuntaan, mutta silti Rymistyir aina palasi, valtasi pojan mielen ja kehon ja käytti häntä miten halusi. Eikä Percyn auttanut pyristellä vastaan, sillä vaikka hän vihasikin sitä, kunnon addiktin tavoin hän aina mateli Rymistyirin edessä saadakseen vielä yhden voimakkaan orgasmin. Oli aina hieman liian myöhäistä lopettaa, se oli aina hieman liian pitkällä, hän yrittäisi ajatella jotain muuta sitten seuraavalla kerralla.
III
“Kiinnostaisi tietää, minkä takia vihaat minua niin helvetin paljon.”
“Mitä? Enhän... Mutta enhän minä -”
“Ja miten tyhmänä minua oikein pidät.”
“Mutta herra ministeri, en ikinä -”
“Tuolle linjalle on sitten aivan turha lähteä, en jaksa kuunnella turhanpäiväistä paskanjauhantaa saati herroittelua. Jos et voi puhua totta, pidä turpasi kiinni. Selvä?”
“K-kyllä, herra ministeri.”
Rymistyir tuijotti Percya huvittuneena, siekailematta, mutta ei sanonut enää mitään, siemaili vain viskiään tyytyväisen oloisena.
Percy kiemurteli nojatuolissaan vaivaantuneena. Hän oli ollut kauhuissaan kuultuaan uudesta taikaministeristä, mutta todellisuus taisi silti voittaa ahdistavuudessaan kaikki hänen ennakko-odotuksensa. Rymistyir kyllä vaikutti varsin pätevältä ja aikaansaavalta, itse asiassa hän saattoi olla juuri sitä, mitä taikamaailma tarvitsi, mutta... Percyn oli käytännössä mahdotonta katsoa asiaa siltä kantilta. Hän oli aivan liian monta kertaa laskeutunut mielessään nelinkontin Rymistyirin eteen erinäisiä riettaita toimituksia varten, hän oli aivan liian usein katsonut sielunsa silmin niitä kovia, arpeutuneita kasvoja täyttymyksensä hetkellä. Hän oli jo antanut periksi. Tietty osa hänestä kuului miehelle, jonka kanssa hänen täytyisi tästä lähtien työskennellä päivittäin, ja vaikka tilanne olikin niin monin tavoin erilainen kuin herra Kyyryn kanssa, Percy tiesi kokemuksesta, miten hirveitä aamuja kaikkein kuumimmat yöt toivat vanavedessään.
Rymistyirin tarjotessa Percy otti lisää viskiä sekä sikarin, joita hän oli ministeriössä aloittaessaan opetellut polttamaan, varmuuden vuoksi. Hän ei erityisemmin välittänyt niiden mausta, mutta ne kuuluivat virkamiesten elämään siinä missä satunnaiset viskit ja brandytkin. Olisi noloa kieltäytyä. Percysta tuntui, että Rymistyirin kellertävät silmät kiiluivat jopa tavallistakin intensiivisemmin hänen tarkastellessaan sihteeriään, melkein kuin mies tietäisi, mitä hän oli tästä ajatellut.
“Sinähän pidit Bartysta, vai mitä?”
Miten niin pieneen määrään sanoja saattoikaan sisältyä niin paljon. Miten merkitykselliseltä se edelleen tuntui, vaikkei asia sinänsä enää ollutkaan kovin ajankohtainen. Kai. Miten kummallista olisi tunnustaa se nyt, kaiken sen jälkeen, mitä ei koskaan ollut oikeasti tapahtunut. Ja miten miellyttävältä herra Kyyryn etunimi kuulostikaan Rymistyirin tuskin havaittavalla skottiaksentilla. Miten Percy ei ollut aiemmin huomannut sitä?
“Pidin. Minä... pidin. Hyvin paljon.”
“Tiesikö hän siitä?”
Percy pudisti päätään, karisti vahingossa sikarintuhkaa kengälleen.
“Miksei?”
“Koska hän ei olisi koskaan pitänyt minusta.”
“Et sinä voi sitä tietää.”
“En kai”, Percy myönsi ja joi viimeisen viskitilkkansa. Pyöreäkulmaisiksi sulaneet jääpalat helähtelivät toisiaan vasten. Hänen teki mieli pyytää anteeksi, muttei osannut sanoa, mistä hyvästä.
“Johtuuko se Bartysta? Siis se, että vihaat minua?”
Percy tuijotti joskus muinoin pudonneen savukkeen mattoon polttamaa reikää eikä tiennyt, miten vastata esitettyyn kysymykseen. Mikä vastaus edes olisi totta? Hän ei ollut aivan varma, olisiko hänen sanoillaan lopulta kovinkaan suurta merkitystä tai oliko kysymystä edes esitetty täysin vakavissaan, mutta jostain syystä se tuntui hänestä itsestään tärkeältä. Hän oli päässyt totuudenpuhumisen makuun, sitä hän ei ollutkaan hetkeen tehnyt, ainoastaan vaiennut, vetäytynyt kalpeiden aaveiden ja valheellisten haaveiden pariin. Eikä häneltä usein kysytty mitään häneen itseensä liittyvää, ei ketään hänen mielipiteensä kiinnostanut. Omien syiden pohtiminen jonkun muun uteliaisuuden vuoksi lämmitti mukavasti, tosin saattoi se johtua viskistäkin.
“Ei.”
“Otatko vielä yhden?”
“Ei kiitos, minun on varmaan nyt aika lähteä kotiin.”
Rymistyir kohautti harteitaan, ilme yhtä tulkitsemattomana kuin aina ennenkin, totesi vain yksinkertaisesti, että Percy tekisi kuten parhaaksi näki. Hämärtyneessä työhuoneessa miehen katse hehkui kultaisena kuin levollisella, tyytyväisellä pedolla, ja Percy tiesi, että se tulisi vainoamaan häntä - valveilla ja unessa, halusi hän sitä tai ei, unohtaa sitä ei saattanut.
“Kuule Percy”, Rymistyir sanoi ja Percy värähti kuullessaan etunimensä miehen huulilta, kuinka keskimmäinen kirjain särähti lempeästi ministerin sukutaustasta muistuttaen. Se kuulosti miellyttävämmältä kuin Barty.
“Niin, herra ministeri?”
“Tiedän, ettet ole tästä mitenkään turhan innoissasi. Ei tarvitsekaan. Eikä muutos tapahdu hetkessä. Mutta anna minulle mahdollisuus.”
Percy ei sanonut mitään, nyökkäsi vain, ja Rymistyir kohotti lasinsa yhteisymmärryksen merkiksi. Poika mietti hetken, olisiko sen keskustelun jälkeen soveliasta toivottaa hyvää yötä. Kotona Percy meni kuumaan suihkuun, hänen kehonsa jokainen lihas tuntui jännittyneen äärimmilleen, ja lämpimän veden alla poika tyydytti itsensä pitkästä aikaa mieli täysin tyhjenneenä.
