Lupauksia syksystä
pairing: Narcissa Malfoy / Molly Weasley
rating: K-16
genre: drama, femslash, PoV, kind of romance
word count: 1451
yhteenveto: Ja minä sain järjettömän suurta mielihyvää huomatessani sinun laittaneen huulipunaa.
A/N: Tämän ficin myötä huomasin, että mulla on tietty femme-tyyli. En ilahtunut. Tämän parin toteuttaminen monen vuoden jahkailun sijaan kyllä ilahdutti.
Minä tiedän tarkalleen, mitä se ei ollut - se ei ollut puhdasta himoa, se ei ollut pelkkä yritys tavoitella saavuttamatonta, eikä se todellakaan ollut rakkautta. Mutta mitä jää jäljelle, mikä oli sen todellinen luonto… Siitä minulla ei ole aavistustakaan. Ehkä se oli halua paeta, tarve uudistua, hullu haave jostain aidosta.
Kun Draco oli koulussa ja Lucius alituisesti hoitamassa asioitaan, minulla ei ollut muutakaan tekemistä kuin kierrellä Viistokujan kaupoissa; valikoida uusia vaatteita, uusia kenkiä, uusia verhoja ja ruokailuvälineitä ja kirjoja, mitä tahansa uutta. Silloin se sai alkunsa, silloin minussa sikisi syvä tyytymättömyys siihen, mitä minulla jo on. Kun tavara oli uutta, miksi muunkaan elämän pitäisi edetä vanhoilla urillaan?
Niihin aikoihin me kohtasimme usein. Istuessani prameiden liikkeiden samettisohvilla saatoin nähdä sinut kadulla kulkemassa nuorimmaisesi kanssa ja jo muutaman kerran jälkeen aloin tarkkailla reittejäsi. Sinä kävit monissa paikoissa, mutta ostit vain vähän, enkä aluksi käsittänyt sinun vertailevan hintoja. Mikäli raha ja sen suoma status kiinnostaisivat minua kuten miestäni, olisin luultavasti ymmärtänyt kiertelysi tarkoituksen aiemmin, mutta ainakaan silloin minä en jaksanut piitata. Olin liian keskittynyt leiskuvan punaisiin kiharoihin sekä pyöreän lantiosi rivakoihin keinahduksiin.
Ja koska minulla oli kaikki maailman aika ja vain hyvin vähän viihdykkeitä, minä seurasin sinua. Sinä olit kaipaamani kiinnekohta harmaiden kasvojen joukossa, jotain tuttua ja samalla niin vierasta, että jokin pakotti minut pysymään perässäsi, ottamaan selvää, kartoittamaan tutkimatonta aluetta. Tuntui naurettavalta, että olit ollut minulle olemassa jo monia vuosia, mutta en silti tiennyt sinusta mitään.
Minä seurasin sinua pankkiin ja apoteekkeihin, kuljin vanavedessäsi käytettyjen kaapujen kauppoihin sekä halvimmille mahdollisille räätäleille. Ostin jopa niitä säälittävän hintaisia riepuja sopiakseni paremmin ympäristöön, en halunnut herättää huomiota. Ja kuitenkin lopulta sinä näit minut, sinä katsoit minua hetken ajan suoraan silmiin ja käänsit sitten nopeasti kasvosi pois. Kun katseemme seuraavan kerran kohtasivat, minä nyökkäsin näyttääkseni, että olin noteerannut sinut, ja sinä vastasit vaisuun tervehdykseen. Siinä vaiheessa minä jäin lopullisesti koukkuun.
Kun ensimmäinen kontakti oli otettu, minä en enää yrittänyt pysyä piilossa. Halusin sinun huomaavan minut niin kuin minäkin huomasin sinut, minä tuijotin sinua avoimesti ja laskin katseeni vasta sinun vastattuasi siihen. Ajan kuluessa katseet pitenivät, vaivihkaiset vilkaisut muuttuivat tuttavalliseksi silmäilyksi, jota lopulta värittivät varovaiset hymytkin. Se oli yksinäisten naisten välistä yhteisymmärrystä, sinäkin täällä taas, mutta niin hienovaraista, ettei tyttäresi vain huomaisi sitä.
Ja viimein sinä tulit kaupungille ilman lasta. Tietoista tai ei, sinä olit luopunut suojamuurista, meidän välillämme olleesta esteestä, ja minä saatoin pelkän nyökkäyksen sijaan tulla luoksesi. Puhua sinulle, pyytää sinua kanssani teelle. Hämmentyneenä sinä vastasit myöntyvästi yhtä hämmentyneeseen kutsuun ja me menimme johonkin kummalliseen, syrjäiseen kahvilaan, tietysti sen kaikkein syrjäisimpään pöytään, jotta kummankaan aviomies tai joku näiden tuttava ei paikalle osuessaan näkisi meitä. Kovin viaton huvi niin salatuksi ja häpeällisen tuntuiseksi, kun tarkemmin ajattelee, kai me silloin jo tiesimme, mitä myöhemmin tulisi tapahtumaan.
Minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa siitä, mistä me puhuimme, olin niin tiukasti todellisen tapaamisemme nostattaman jännityksen pauloissa. Muistan vain, kuinka sinä hapuilit rispaantunutta kukkaroa epävarmoin käsin, ja kuinka minä ehdin maksaa kaiken tippeineen ennen kuin sinä sait yhtäkään kolikkoa esiin. Kurittomat kutrisi karkailivat tasaiseen tahtiin suuresta nutturasta ja minä sain järjettömän suurta mielihyvää huomatessani sinun laittaneen huulipunaa. Kun teet oli juotu, sinä aloit vilkuilla kelloa ja minä vapautin sinut itsetarkoituksellisen hitaalla poskisuudelmalla.
Illalla Lucius kysyi, miten päiväni oli mennyt, ja minä vastasin tavanneeni vanhan ystävän. Enkä suostunut paljastamaan tämän henkilöllisyyttä, minähän en alistuisi mieheni kuulusteltavaksi.
“Ja mitä merkitystä sillä muka on? Sinä et tunne häntä.”
“Oletko varma?”
“Kyllä. Aivan varma.”
Luultavasti Lucius alkoi jo silloin epäillä jotain.
Minä aloin käydä kaupungilla päivittäin. Söin aamiaiset ja lounaat vaihtelevissa ravintoloissa, aina ikkunapöydissä, istuin puistonpenkeillä aina sään salliessa niin kauan, että kasvoni punoittivat ja vaihdoin nahkahansikkaani nopeasti lämpimämpiin, jotta sormeni eivät menisi niin nopeasti tunnottomiksi. Toisinaan kului useitakin päiviä ennen kuin näin sinut uudelleen, ja pitkä odotus sai sydämeni hakkaamaan liioitellun innokkaasti aina sinut kohdatessani. Sinä olit saavutus, palkinto. Etkä sinä enää tuonut tytärtäsi mukanasi. Et kertaakaan.
Menimme aina teelle, ei koskaan mitään sen enempää, vaikka olisin halunnut tarjota päivällisiä - ne olisivat kestäneet pidempään. Sinulla ei kuitenkaan ollut aikaa, lapsi odotti kotona, enkä minä kehdannut väittää vastaan. Kyllähän minä äitinä ymmärsin. Minä en edelleenkään muistanut jälkeenpäin, mistä olimme puhuneet. Ehkä kaikesta, ehkä ei varsinaisesti mistään. Sillä ei ollut merkitystä.
Ja niin kului syksy. Kun kalsea ilma kiristyi pakkaseksi ja huurre kimalsi suosimallani puistonpenkillä, päätin muuttaa pelin sääntöjä. Minä pyysin sinua lasilliselle. Olisi miellyttävää jutella paremmalla ajalla, ilman muita menoja painostamassa meitä poistumaan, siirtymään eteenpäin. Kun sinä epäröit ja kuitenkin myönnyit, minä käsitin, mitä olin tekemässä. Minä liehittelin sinua. Kurotin sinua kohti, sinä olit minulle jotain tavoittelemisen arvoista.
Sovimme yhteisen illan seuraavalle viikolle; sinulle kuusi päivää aikaa perua, minulle kuusi päivää aikaa luoda toinen toistaan vaativampia odotuksia. Sinä et kuitenkaan perunut enkä minä tiennyt, mitä halusin tapahtuvan. En uskaltanut ajatella asiaa kovinkaan pitkälle.
Olinhan minä joskus tyttöjä suudellut, kiehnännyt heitä vasten ja kosketellut rintoja vaatteiden päältä. Siitä oli kuitenkin vuosia, olin silloin vain pahainen koulutyttö vailla sen suurempia kokemuksia. Sellainen leikki sopi teini-ikään, mutta aikuiset naiset jakamassa vielä epävarmoja, viattomia suukkoja täysissä pukeissa… Ei. Sellainen kuulosti naurettavalta. Ja äärettömän epätodennäköiseltä. Se ei voisi jäädä ainoastaan siihen. Siksi se pelotti minua.
Ja sinä olit sinä iltana niin kaunis, että minä lakkasin pelkäämästä ja aloin toivoa. Jos olinkin aiemmin kurotellut, nyt minä halusin myös saada kiinni, pelkkä hipaisu ei enää riittänyt. Sinä vaikutit häpeävän jopa niiden siistimpien vaatteittesi nuhjuisuutta, sinä yritit peitellä raskauksien jälkiä kehollasi ja silottelit jatkuvasti hiuksiasi, vaikka minä pidinkin niiden hallitsemattomuudesta. Minä halusin sinut juuri sellaisena, epätäydellisenä ja siksi niin uskomattoman todellisena.
Minä vein sinut vain naisille tarkoitettuun baariin. Se oli meille molemmille vieras maailma, hämärä valaistus häivytti vuosikymmenten väsymyksen suupielistä ja silmien ympäriltä, ja meillä oli lupa unohtaa arvollemme sopiva käytös. Me saimme osoitella salavihkaa niitä kauheimpia miesmäisiä lesboja ja kikattaa kuin keskenkasvuiset, saimme juoda pillillä liioitellun suloisin ilmein ja poseerata toisillemme, oli hyväksyttävää yrittää tehdä vaikutus naurettavillakin tavoilla. Minun käteni saivat hikoilla ja täristä koskettaessani poskeasi, suuni sai kuivua ennen ensimmäistä suudelmaa, kaikenlainen haparointi oli sinun mielestäsi vain ymmärrettävää. Ja viehättävää.
Sinä pysyit kannassasi jopa silloin, kun humala muutti nauruni hysteeriseksi ja liian kimakaksi, ja kun käytöstavat unohdettuani ehdotin siirtymistä hotelliin, sinä suostuit. Ja kuten rajojani rikkovaan seikkailuun sopi, emme menneet mihinkään loistosviittiin, vaan kammottavaan, tunkkaiseen murjuun.
Likainen lautalattia narisi uhkaavasti keinuvien askeltemme alla, kaikkialla haisi kosteus ja pöly, viereisestä huoneesta kantautui paljon puhuvaa vaikerrusta. Se rohkaisi minua jopa enemmän kuin humala ja painoin huuleni huulillesi, kehoni kehollesi. Me kaaduimme vuoteelle, sotkimme toistemme kasvot ja kaulan huulipunalla, ja kun huonenaapuriemme sängynpääty alkoi hakata seinää, olimme onnistuneet riisumaan toisemme.
Minä kosketin sinua kuten yleensä kosketin itseäni, sinä olit lämmin ja pehmeä ja minulle avoin. Liukkaat sormeni osasivat kulkea kehollasi vastoin aiempia kuvitelmiani, minä en ajatellut vaan ainoastaan tunsin sinut, sinä ohjastit minua ja otit vastaan sen, minkä halusin sinulle niin kipeästi antaa. Näykin korvaasi ja kuiskailin mitään tarkoittamattomia sanoja, painauduin entistä tiiviimmin syliisi ja kietouduin ympärillesi. Viereisen huoneen nainen parahti teeskennellystä orgasmista ja me nauroimme toistemme suuhun, sinä huohotit etten saisi lopettaa, että sinä halusit hieman kovemmin, ja minä kiemurtelin sinun päälläsi, sinua vasten, sinulle.
Toisin kuin miesten kanssa mitään kliimaksia ei tullut. Ja toisin kuin miesten kanssa se ei haitannut. Sen ei tarvinnut päättyä niin. Minä suutelin vatsasi pyöreää kumpua ja sinä juoksutit sormiasi reisilläni, minä nousin istumaan lanteillesi ja sinä nostit käteni omille rinnoilleni. Minä hivelin itseäni ja sinä katselit, välillä kostutit sormiani kielelläsi saaden minut nauramaan ja värisemään nautinnollisesti. Lakanat tuntuivat kuumilta ja märiltä, ilma oli sakea sinun tuoksustasi.
Pikkutunneilla sinä halusit olla järkevä, laskuhumala sai sinut katumaan ja lähtemään. Minä jäin. Yön aikana satoi ensilumi, aamulla näin sen suosikkipenkkini peittyneen hankeen. Harkitsin istuvani sille joka tapauksessa.
Kotona Lucius odotti minua, oli kuulemma odottanut koko yön. Minä en jaksanut peitellä hailakoita jälkiä kaulallani, en keksiä yhtäkään tekosyytä tai valhetta, en edes selittää tekoani. En salata mitään. Jo kolmen totuudenmukaisen vastauksen jälkeen Lucius vaikeni.
Seuraavalla viikolla minä palasin tavanomaisille paikoilleni, samojen ravintoloiden ikkunapöytiin, mutta en enää nähnyt sinua ollenkaan niin usein. Enkä enää koskaan yksin, sinä pidit taas tiukasti tytärtäsi kädestä, puhuit tälle ja kuljit päättäväisesti eteenpäin sivuillesi vilkuilematta. Päivät, viikot, kuukaudet kuluivat, talvi muuttui kevääksi ja minä lakkasin odottamasta. En enää seurannut sinua, en liikkunut kaupungilla sinun reittejäsi mukaillen, palasin takaisin vanhoihin rutiineihin - kiertelin Viistokujan kaupoissa, valikoin uusia vaatteita, uusia kenkiä, mitä tahansa uutta.
Ja niin kului kesä.
Tänään aamukaste säilyi tavallista kauemmin, ilma oli kostea ja täynnä lupauksia syksystä - maatuvista lehdistä ja pitkistä, mustista illoista. Pian lapset lähtevät taas luotamme, myös nuorimmaisesi, ja sinun on tultava yksin.
Minä en tiedä, mitä tämä on - se ei ole pelkkää himoa, mutta ei varsinaisesti rakkauttakaan. Mitä on jäänyt jäljelle… Siitä minulla ei ole aavistustakaan. Ehkä se on edelleen halua paeta tai tarve uudistua. Ehkä se on pelkkä haave. Mutta minä tiedän olevani taas valmis odottamaan, seuraamaan sinua, ja minä tiedän sinun olevan utelias. Minä tiedän sinun olevan minulle avoin.
