Author: Culliina
Fandom: Darren Shan
Pairing: Larten Crepsley/Arra Sails
Genre: fluffy
General: K12
Warnings: Siirappi on tahmeaa -varo ettei se nappaa sinua kuin kärpäspaperi hyttystä! Minimaalisesti kiroilua
Disclaimer: Mina puhu huono suomi eika omista Darren Shan -se olla Darren O'Shaughnessy oma. En saa tästä rahallista korvausta.
Summary: Hyvä että arkussa oli kansi -en tahtonut jälleen menettää lisää rakkaita nenäkarvojani. A/N: Perustuu aikaan ennen suomenkielisiä Darren Shaneja. Ja löl, yksi ainoista het-ficeistäni
Syksyn lehdet kuin punaiset hiuksesi
Lämpimät sormet hivelivät poskiani saaden silmäluomeni värähtämään. Painauduit tiukemmin kainalooni ja kiersin käteni ympärillesi. Hyvä että arkussa oli kansi -en tahtonut jälleen menettää lisää rakkaita nenäkarvojani.
Kuiskit korvaani kauniita sanoja, kerroit rakastavasi minua. Painoit helliä suudelmia pitkin leukaani, kaulaani. Lopulta huulesi päätyivät paljaalle rinnalleni.
Huokasin onnellisena. Tämä oli täydellisen ihanaa. Olin kuullut varmasti satoja tarinoita tai runoja rakkaudesta. Nähnyt monien parien päätyvän yhteen. Silti silloinen aavistukseni rakkauden voimasta ei ollut kuin murto-osa totuudesta. Vain pieni hiukkanen maailmankaikkeuden äärettömyydessä.
Kätesi hyväilivät kylkiäni. Piirtelivät pieniä kuvioita luiden päälle. Sinusta olin liian laiha. Lupasin korjata asian ja hommata muutaman lihaksen luideni peitoksi. Sinun vuoksesi mitä vain.
”Kulta?” kutsuit minua hiljaa. ”Hmm” oli taiteellinen vastaukseni. Avasin kuitenkin silmäni kokonaan ja kohdistin ne kasvoihisi. Kauniisiin kasvoihisi, jotka olivat vain tuuman päässä omistani. ”Meidän pitäisi varmaan herätä, ettei kukaan vain tule etsimään meitä...”. Voihkaisin hiljaa ja suljin jälleen silmäni. Halusin vielä nukkua. Oli rankkaa esittää yöt normaalia ja välinpitämätöntä toista kohtaan, kun päivät kuluivat suudellessa ja monen muun paljon, kröhöm,
mielenkiintoisemman akiviteetin parissa. Päivien univelka alkoi jo painaa ja tunsin itseni rättiväsyneeksi. Se ei kuitenkaan vähentänyt laisinkaan rinnassani riehuvaa onnentunnetta.
Arra oli kuitenkin oikeassa: oli aika nousta, tai ainakin siirtyä takaisin omiin kammioihin. Olimme molemmat vielä pelkkiä oppilaita, joten meillä ei ollut öille pakollista ohjelmaa. Herättäisi kuitenkin huomiota, jos molemmat vain nukkuisimme koko yön, joten ainakin toisen olisi pakko kituuttaa hereillä. Herrasmiehenä tarjouduin tietenkin itse ottamaan tämän roolin.
Irvistäen vedin käteni pois Arran ympäriltä ja kuulostelin hetken. Lähettyvillä ei ollut ketään. Nostin arkun kannen ylös ja hyppäsin sieltä pois. ”Jää vain nukkumaan, minä menen ja pyöritän esitystä.” Vaatteeni olivat levinneet ympäri kammiota ja kesti hetken ennen kuin löysin edes bokserit jalkaan. Lopulta kuitenkin näytin suunnilleen esiintymiskelpoiselta ja läksiäispusun saatuani lähdin etsimään Sebaa. Toivottavasti hän ei ollut huomannut minun poistuneen arkustani.
Yöstä tuli kaikin tavoin normaali. Kävin Seban kanssa aamiaisella Khledon Lurtin salissa, juttelin vanhempien vampyyreiden kanssa, jotka kertoivat innoissaan tarinoita esi-isistään ja välillä jopa itsestään tai ystävistään. Puolilta öin menin urheilusaleille, jossa kenraalikokelaat harjoittelivat aseetonta lähitaistelua. Istuuduin katsomoon ja uppouduin ajatuksiini.
Jonain yönä minäkin olisin tuolla alhaalla matolla. Minustakin tulisi suuri kenraali ja pelastaisin muita vampyyreja. Seba ei kuitenkaan ottanut haavettani vakavasti -hän vain hymähti ja sanoi, että ”katsotaan sitten aikanaan”. Aikanaan, aikanaan -minä halusin kenraaliksi nyt heti! Olinhan kuitenkin vampyyri ja liittynyt verikiveenkin enkä ollut edes hirveän nuori! Silti minua ei huolittu edes kokelaaksi, vaikka olin jo kahdesti yrittänyt ilmoittautua mukaan... myöhemmin, niin he olivat sanoneet. Sitten kun olet vanhempi...
Ajatukseni keskeytyivät, kun huomasin sinut salin ovella. Olin jo aikeissa vilkuttaa, mutta tajusin viimehetkellä olla tekemättä niin. Emmehän halunneet herättää huomiota. Toisinaan tämä salailu oli hirveän turhauttavaa, mutta toisaalta se teki kaikesta paljon jännittävämpää.
Katsoit minuun ja väläytin sinulle harvinaisen hymyn. Olimme päättäneet pitää julkisesti yhteyttä mahdollisimman vähän, ettei kukaan alkaisi epäillä mitään. Julkisesti ei kuitenkaan tarkoittanut tyhjiä varastoja, syrjäisiä tunneleita, yksinäisiä kammareita... Nousin verkalleen ylös ja lähdin muinamiehinä kävelemään pois katsomosta. Ohitin sinut ilman vilkaisuakaan ja lähdin johdattamaan meitä kohti vuoren alempia kerroksia ja keittiöitä. Siellä ei kulkenut tähän aikaan juuri ketään -kokit olivat keittiössä ja vampyyrit saleissa, kenenkään ei tarvinnut kulkea sitä väliä. Tiesin sinun seuraavan muutaman metrin päässä, mutten kääntynyt katsomaan. Minunhan ei pitäisi edes tuntea sinua.
Saavuimme jo tutuksi käyneelle käytävälle. Kävimme täällä usein. Olit jättäytynyt hieman kauemmas jälkeen, sillä täällä ei ollut muita vampyyreja. Pujahdin sisään eräästä ovesta jaa saavuin huoneeseen, joka oli täynnä erilaisia vaatteita ja kenkiä vuoreen saapuville.
Kuulin sinunkin saapuvan huoneeseen ja käännyin hitaasti virnistäen ympäri. Nyt mikään ei enää pidätteilisi meitä. Kukaan ei huomaisi, jos katoaisimme pariksi tunniksi.
Huohotin saapuessani ylempiin saleihin. Aika oli hujahtanut nopeasti ja olimme molemmat myöhästyneet päivälliseltä. Pelkäsimme kauheasti mennä saliin yhtäaikaa, mutta onneksi kukaan ei näyttänyt kiinnittävän meihin huomiota. Etsin Sebaa katseellani ja... ei hitto! Hän istui samassa pöydässä Arran opettajan, Rainer Gotzin kanssa -se siitä huomaamattomasta sisääntulosta.
Punastuin rajusti katsoessani Arraan. Hänkin oli huomannut opettajamme. Seisoimme edelleen salin ovilla epävarmoina siitä, mitä pitäisi tehdä; Toisaalta olisi näyttänyt tyhmältä kääntyä pois ja lähteä, mutta toisaalta en kyllä tahtonut kohdata Sebaakaan... Tein nopean päätöksen. Nopean ja jälkikäteen ajateltuna erittäin huonon päätöksen.
Tartuin Arraa kädestä ja vedin hänet mukanani Seban luo. Istuin vapaalle penkille ja vedin Arran syliini. Ennen kuin kukaan ehti reagoida mitenkään sanoin: ”Katso, Seba, minulla on tyttöystävä!”. Se hetki kuului ehdottomasti elämäni kauheimpiin.
Ensin pöytään laskeutui syvä hiljaisuus. Mitä pidemmän aikaa hiljaisuutta kesti, sitä kirkkaammin poskeni punoittivat ja sitä typeremmiltä äsken sanomani sanat kuulostivat omissakin korvissani... ”Katso, Seba, minulla on tyttöystävä!”... Ihan kuin olisin joku pikkupoika esittelemässä ensi-ihastustaan!
Pitkäksi venynyt hiljaisuus päättyi kuitenkin aivan liian pian Seban karjaisuun: ”Mitä helvettiä sinä poika selität!”
Koko sali hiljeni ja kääntyi katsomaan meitä.
Illalla makasin omassa arkussani rättiväsyneenä. Aluksi kaikki oli ollut yhtä helvettiä, mutta onneksi tilanne saatiin kuitenkin laukeamaan. Seba jopa pyysi anteeksi karjaisuaan -hän sanoi vain olleensa järkyttynyt, ei siinä muuta.
Keskustelimme pitkään kaikki neljä. Minua ärsytti suunnattomasti opettajien vanhanaikaisuus ja uteliaisuus -he olisivat halunneet tietää tarkalleen, miten oikeastaan tapasimme, millainen oli ensisuudelmamme, mitä odotimme tulevaisuudelta... ärsyttävää sanon minä. Eihän se heille kuulunut. Halusin kuitenkin tehdä hyvän vaikutuksen, joten vastailin kiltisti tukalimpiinkin kysymyksiin, aivan kuten aina Seban kuulustellessa minua.
Huomasin samalla, miten erilaisia Rainer ja Seba olivat keskenään. Raineria kiinnosti lähinnä, oliko Arra tässä omasta tahdostaan ja tiesikö varmasti, mitä teki. Saatuaan myöntävän vastauksen molempiin hän rentoutui ja alkoi laskea leikkiä kustannuksellamme. Seba puolestaan ei tyytynyt läheskään niin vähään, vaan pakotti minut sanomaan kaiken ääneen. Se selvästi nolotti Arraa, muttei hänkään mitään voinut. Ei auttanut kuin kestää ja vastailla.
Sinun vuoksesi mitä vain.
*~*~*
Aamuyön kuu loisti kirkkaana pilvettömällä taivaalla. Oli syksy ja alhaalla häämöttävän metsän puut olivat värjäytyneet punaisiksi ja oransseiksi. Hiusteni värisiksi, kuten huomautit.
Meidän pitäisi pian lähteä. Aurinko nousisi pian. Me molemmat tiesimme sen, mutta kumpikaan ei halunnut rikkoa kaunista hetkeä. Ei vielä.
”Katsotko kanssani auringonnousua?” Kysyit viereltäni. Oli uskomatonta, miten edelleen rakastin sinua niin paljon, vaikka olimme molemmat jo aikuisia, kenraaleja.
Katsoin sinuun toinen kulma koholla. Taasko niitä juttujasi?
”Miksi, rakas? Auringonnousu kertoo vampyyreille orjuudesta, helvetin tulista. Miksi sinä sitä tahdot katsoa?”
”Mutta ihmisille se on merkki uuden alusta. Siitä, että vaikka maailma ympärillämme muuttuu, jotkin asiat pysyvät aina samoina.”
”Aivan, orjuus on ikuista. Siitä emme pääse. Mutta tahdotko tosiaan, että kaikki muuttuu? Että alkaa uusi aika? Minä en ainakaan ole vielä valmis luopumaan meistä.” Viimeisen lauseen kuiskasin hiljaa korvaasi painaen samalla suukon suupieleesi.
”En koskaan.”
Ujutin käteni allesi ja nostin syliini. Hymyillen suljit ja sallit kantaa itsesi takaisin vuoreen, aina kammariisi asti. Monet näkivät meidät matkalla ja hymyilivät. Heistä olimme suloinen pari. Omasta mielestäni
suloinen ei kuitenkaan ole juuri se sana, jolla tahdoisin meitä kuvattavan... En antanut tämän pikkuseikan pilata tunnelmaa.
Päästin sinut alas vasta kammarissasi. Hetken seisoimme vain katsoen toisiamme, kunnes viimein kiersit kätesi kaulaani ja halasit minua. Suupieleni kohosivat hymyyn. Olimme edelleen kuin pikkulapset.
”Rakastan sinua, Larten”, olivat viimeiset sanasi ennen kuin kiipesit arkkuun ja nukahdit.
*~*~*
Istun samassa paikassa kuin silloin viisikymmentä vuotta sitten. Olimme tuon hetken jälkeen viettäneet vielä monta onnellista vuotta yhdesstä. Toistemme rinnalla taistellen. Toisiamme rakastaen.
Mutta mikään ei ole ikuista. Aivan kuin kukkaniitty lämpimän kesän jälkeen rakkautemmekin pikkuhiljaa kuihtui pois.
Jos joku olisi silloin viisikymmentä vuotta sitten sanonut, että joskus jättäisin sinut, en olisi uskonut. Olin silloin vakuuttunut rakkaudestani. Uskoin, ettei mikään voisi koskaan meitä erottaa. Mutta silloin olin vielä nuori. Silloin en tiennyt, että mitä pysyvämmältä jokin vaikutti, sitä varmemmin se jonain yönä murentuu; ihmisten talot sortuvat, koska ne on tehty kestämään sellaisenaan. Vesi ei kuitenkaan koskaan murru, sillä se on muokkautuvaa ja epäkestävää -se ei yritä vastustaa mitään, vaan elää toisten sääntöjen mukaan muokkautuen aina uudelleen ja uudelleen. Toisin kuin rakkautemme.
Nyt on talvi. Se kuvaa hyvin tunteitani. Puiden lehdet ovat kuihtuneet ja tippuneet pois, aivan kuten rakkautemme. Putoamisesta on jo kauan, sillä lumikin on jo maassa. Lehdet ovat sen alla. Aivan kuin rakkautemmekin murtui kauan sitten. Vuodet kertyivät sen peitoksi.
Kaipaan lehtiä, ne luovat elämään iloisen ilmeen. Aivan kuten kaipaan rakkauttammekin. Lehtien tavoin se on kuitenkin saavuttamattomissa. Hautautunut vuosien alle. Vain kauniit muistot jäivät.
”Rakastan syksyä”
”Miksi?”
”Koska se muistuttaa minua sinusta: puiden lehdet ovat kuin punaisena hehkuvat hiuksesi -Ne valaisevat luontoa, tehden siitä iloisemman, vaikka talvi onkin tulossa. Aivan kuten sinä valaiset elämääni. Silloin tuntuu, että selviän mistä vain.”
Tartuin käteesi. Tämä tunne kestäisi ikuisesti. En koskaan lakkaisi rakastamasta sinua. Toisin kuitenkin kävi.
Yksinäinen kaipauksen kyynel vierähti poskelleni.
