Author: Culliina
Beta: Grenade
Fandom: Darren Shan
Pairing: Debbie Keiso (Hemlock)/ Darren Shan
Genre: fluffy, haikailua tulevasta
General: K7
Warnings: vähän kiroilua.
Disclaimer: Darren Shan -sarja hahmoineen kuuluu kirjailija Darren O'Shaughnessylle enkä saa tästä rahallista korvausta.
Summary: Prinssini vain oli viettänyt kaikki nämä vuodet satupalatsissaan. Satupalatsissaan yhdessä keijujen ja menninkäisten kanssa. Eläen ikuista elämää.A/N: Koko ficci on Debbien PoV. Välillä vähän erilaista Shania, sillä yleensä päädyn elämää suurempaan angstiin (tai sitten hahmoni törttöilevät umpi sienissä, miten vain
). Ihan en näköjään romanceen asti vieläkään yltänyt, mutta tulipas edes fluffya
Piti tätäkin paritusta kokeilla.
Prinssini satupalatsin
Rakkaus oli ihmeellistä. Olin lukenut siitä satoja kertoja, kymmenien eri kirjailijoiden kuvailemana. Nähnyt tuhansia elokuvia. Nähnyt monien ystävieni uppoavan sen pyörteisiin.
Siitä ei koskaan saanut tarpeekseen. Se kukoisti vielä monien vuosienkin eron jälkeen. Ero vain vahvensi sitä.
Huomasin tämän tavattuani sen ensimmäisen ja ainoani. Ensimmäisen, jota olin koskaan kutsunut poikaystäväkseni. Ainoan, jota edelleen ajattelin. Ainoan, joka edelleen pyöri ajatuksissani kaikkien näiden vuosien eron jälkeen. Ainoan, jota olin koskaan todella rakastanut. Ainoan, jonka kanssa olisin tahtonut viettää koko loppuelämäni. Ikuisuuden.
Ainoan, joka koskaan oli jättänyt minut. Hylännyt yksin.
Jouluyönä. Ainoan, joka oli koskaan onnistunut särkemään sydämeni.
Ja se sama ainoa oli nyt minun. Minun. Minun omani. Minun
oppilaani.
Helvetin paskiainen!
Kävelin pitkin puistotietä. Aurinko porotti kuumasti pilvettömältä taivaalta ja ihmiset loikoilivat pitkin nurmikenttää rakkaidensa kainalossa.
Viikonloppu alkaisi pian. Viikonloppu kerrallaan lämmin, ihana kesä vaihtuisi ensin sateiseksi syksyksi, lopulta talveksi. Pitkäksi, kylmäksi talveksi.
Harmistuneena potkiskelin kiviä soratiellä. Oli yksi koko kesän viimeisistä lämpimistä päivistä ja minä sain viettää sen yksin.
Unelmieni prinssi oli tullut hakemaan minua ollessani vielä nuori tyttö. Prinssini oli kiivennyt ikkunalleni ja suukottanut minua poskelle. Kietonut minut pauloihinsa.
Sitten prinssini lähti ja jätti minut yksin unelmieni ja surujeni kanssa. Satu loppui ja paiskasi minut takaisin normaaliin elämään.
Vaikka fyysisesti elinkin tässä maailmassa, sydämeni ja ajatukseni kulkivat edelleen sadussa.
Kaikki nämä vuodet unelmoin prinssistäni. Odotin häntä jälleen ikkunani taakse. Nappaamaan minut syliinsä ja kantamaan satupalatsiinsa tai seitsemän kääpiön mökkiin. Odotin ihmeitä ja uskoin niihin. Annoin niille sydämeni.
Ja lopulta satu tuli takaisin. Prinssini tuli hakemaan minua.
Minä olin elänyt elämääni. Fyysisesti tässä maailmassa. Prinssini vain oli viettänyt kaikki nämä vuodet satupalatsissaan. Satupalatsissaan yhdessä keijujen ja menninkäisten kanssa. Eläen ikuista elämää maailmassa,
jossa kukaan ei vanhentunut.
Ja sitten hän palasi hakemaan minut. Vahinko vain, että
minä olin kyllä vanhentunut. Olisin käynyt hänen äidistään.
Sinä hetkenä, kun näin prinssini istumassa luokkahuoneessani yhtenä oppilaistani, koko elämäni perustana olleet unelmat murenivat. Jäin yksin lentämään tyhjän päälle. Ilman siipiä.
Nyt jo kaukana taivaalla loistanut aurinko poltteli niskaani. Se halusi jättää vielä viimeisen muiston itsestään saamalla muutenkin palaneen selkäni kesimään. Nyt se oli jo vain niin kaukana, että säteet olivat enää kalpea varjo entisestä. Jopa niin mahtavan auringon täytyi joskus lähteä lomalle. Lämmittämään pingviinejä Afrikassa.
Aurinko ei ollut ainoa minua polttanut voima. Sisälläni kyti rovio. Rovio, jolle itse pian tipahtaisi, ellei prinssini minua pelastaisi.
Ellei prinssini toisi elämääni kaikkea sitä satua, josta olin niin kauan unelmoinut. Jonka reunaa olin saanut vuosia sitten maistaa, mutta josta tulin heti riippuvaiseksi.
Kaupungin lapset pelasivat jalkapalloa viereisellä hiekkakentällä. Jäin tyhjin silmin katsomaan peliä. Tekisinpä edes jotain.
Mieleeni muistui kuva kaukaa vuosien takaa.
”Debbie, tuo jo se pallo -me tarvitaan pää!”
”Joo joo, pitää vaan enää saada tästä pyöree! Vai haluutteko päästä kuution?”
Oli talvi ja leikin ystävieni kanssa torin laidalla. Rakensimme yhdessä lumiukkoa. Olimme yrittäneet suostutella mukaan myös muutamaa poikaa, mutta he olivat liian kiireisiä pelatessaan jääkiekkoa, etteivä ehtineet tälläisiä ”tyttöjen juttuja” harrastamaan.
Olin muuttanut tänne pari viikkoa sitten. Oli joululoma, joten ei ollut koulua enkä siksi ollut saanut vielä kovin montaa ystävää. Tumma ihoni oli tietysti osasyy tähän, mutta sitä en itselleni tahtonut myöntää.
Kadun toisella puolella olevan kaupan edessä seisoi suunnilleen minun ikäiseni poika katselemassa näyteikkunaa. Hän etsi varmaan joululahjoja. En muistanut nähneeni häntä aiemmin -hänkin oli varmaan uusi.
”Hei poika!” Huusin. Poika kääntyi katsomaan minua epävarmana.
”Tulisitko auttamaan tän pallon kanssa? Se on niin iso, etten saa nostettua sitä lumiukolle pääksi.” Hymyilin. Olisi mukavaa saada uusi ystävä.
Hetken epäröityään poika käveli lähemmäksi ja tarttui kanssani palloon. Hän oli selvästi arka. Yhdessä pallo nousi kevyesi ja pian komean lumiukkomme vartalo oli valmis.
”Kiitos, mun nimi on Debbie.” Esittelin itseni. ”Tekisitkö tän meidän kanssa loppuun, vai onko sulla kiire? Mikä sun nimi on?”
”Darren, Darren Horston...” Se oli ensitapaaminen. Ensitapaaminen, jolloin portit satumaailmaan aukesivat minulle. Ensitapaaminen, joka muutti koko elämäni suunnan.
Ensitapaaminen, ja siitä asti tiesin, että en ollut mikään tavallinen tyttö. Olin satuprinssin prinsessa. Prinsessa, joka yhä edelleen istui kaivon reunalla odottamassa rakastaan.
Siitä hetkestä alkaen elämäni kulki kohti satumaailman portteja. Sinä vain suljit portit edestäni. Elämäni eteni porteille asti ja jäi siihen junnaamaan paikoilleen.
Elämä porttejen sisällä jatkui, niin myös ulkopuolella. Minä olin ulkona, mutta kuuluin sisälle. Tuhlasin elämäni ulkopuolella unelmiin.
Nyt prinssini palasi hakemaan minua. Hän oli yhä nuori, komea. Pelkkä poika. Hän oli minun prinssini. Yhdessä hänen kanssaan pääsisin porttien toiselle puolelle. Satumaailmaan.
Mutta halusinko tätä todella? Pystyinkö luottamaan henkilöön, joka pilasi elämäni ja sitten saapui takaisin ja pyysi luottamaan. Pystyinkö luottamaan prinssiini, unelmiini, näin monen vuoden eron ja unelmissa elon jälkeen?
Saduissa prinsessoita verrattiin usein kesään, ja syystäkin. Olivathan kesän kukkaniityt kuin luotuja prinsseille ja yksisarvisille. Kauniille merenneidoille ja satupalatseille. Kesä kuului satumaailmaan.
Minäkin olin kuin kesä. Olin hänen prinsessansa. Ratsastin hänen kanssaan satumaanporteille.
Mutta jouduin odottamaan porteilla liian kauan. Prinssini palatessa en enää ollut Prinsessa Kesä.
Aikaa oli kulunut liikaa. Kesä oli ehtinyt jo kääntyä syksyksi. Talveksi. Minusta oli tullut talvi.
Prinsessa olin silti edelleen. Olin kaunis satumaan prinsessa. Olin talvi. Talvi ilman kesää. Niin kuin kuuluikin tälläisen ajan jälkeen. Prinsessa ilman prinssiä.
Darren kuului menneisyyteen. Minun tuli jatkaa eteenpäin.
Sillä lopulta talvikin väistyisi. Koittaisi kevät. Samanlainen ihana kevät kuin tavatessani hänet ensimmäistä kertaa. Samanlainen kesä kuin ratsastaessamme satumaan porteille.
Sillä kertaa prinssini ei hylkäisi minua. Hylkäisi niin kuin Darren aikoinaan.
Sillä kertaa pääsisin osaksi satuun. Unelmiini.
Kohtalooni. Alkaisin elää elämääni enkä pelkkiä unelmia. Unelmista tulisi elämäni. Todellisia.
Ratsastaisin yksisarvisella satupalatsiin yhdessä prinssini kanssa. Juuri unelmani taisivat olla syy siihen, miksi minusta tuli juuri äidinkielen opettaja; lääkäri olisi passitettu hoitoon, mikäli hän olisi yhä odottanut kymmenen vuotta sitten kadonnutta prinssiään. Äidinkielen opettajalle vain hymyiltiin ja kysyttiin, koska hän viimeksi luki Disneyn Pienen merenneidon.
Mutta minun unelmani eivät olleet pelkkää surrealistista satua. Ne olivat totta. Todellista satua.
Lopulta satupalatsin prinssini tulisi hakemaan minut. Lopulta.
