Author: Culliina
Beta: Grenade
Fandom: Darren Shan
Pairing: Vancha March/ Johannes Vihannes (=Reggie Veggie= R.V)
Genre: Sieninen romance, fluffy
General: K16
Warnings: sienien käyttö huumeina
Disclaimer: Darren Shan -sarja kuuluu ihanaiselle kirjailija Darren O'Shaughnessylle. En saa tästä rahallista korvausta.
Summary: ”
Tiedätkös”, JV aloitti. Hänkin katseli lokkia eikä kääntänyt siitä katsettaan. ”Joskus minäkin unelmoin siivistä. Että minäkin pystyisin lentämään taivaalla. Yhtä keveänä ja kauniina kuin tuo lokki.”A/N: Sijoittuu jonnekkin tuonne lähimenneisyyteen, jolloin JV oli vielä kädellinen ihminen. Näitä sieniä ei sitten kannata sienikirjasta etsiä 
Vancha PoV.
Rakkaus on onnea vahvimmillaan
Kärventyvän sienen haju leijaili sieraimiini istuessani J.V:n vieressä rantakalliolla. Oli varhainen ilta ja aurinko oli juuri laskenut horisontin taakse. Meri oli lähes tyyni ja hiljainen. Oli vuorokauden paras aika. Vielä oli koko yö edessä.
Kaikki tämä yhdessä vastasi käsitystäni romanttisesta.
Ja kuvaan liittyi myös ehdottoman vahvasti vieressäni istuva parrakas mies ja tämän keittelemät sienet.
J.V oli minulle paljon enemmän kuin vain ystävä: hän oli sielunkumppanini. Yhdessä jaoimme elämän ilot ja surut. Hän ymmärsi minua. Paljon paremmin ja syvällisemmin kuin kukaan muu oli koskaan tuntenut.
Sienet lilluivat kiehuvassa liemessä. Siihen oli sekoitettu erilaisia yrttejä ja kasveja. Hymyilin. Kohta olisi taas hauskaa. Ehkä selvittäisimme siinä sivussa maailman merkityksen? Se hauska sienissä nimenomaan oli: koskaan ei tiennyt, mitä niistä seuraisi.
J.V hämmensi seosta saaden eriväriset ja -kokoiset sienet poukkoilemaan ympäriinsä. Jo niistä lähtevä haju sai minut hyvälle tuulelle. Tuskin maltoin odottaa maistamista.
Lokki liiteli taivaalla laajoissa kaarteissa. Katselin sitä hiljaisena. Se oli kieltämättä kaunis.
”Tiedätkös”, J.V aloitti. Hänkin katseli lokkia eikä kääntänyt siitä katsettaan. ”Joskus minäkin unelmoin siivistä. Että minäkin pystyisin lentämään taivaalla. Yhtä keveänä ja kauniina kuin tuo lokki.” Hän naurahti. Minua ei kuitenkaan naurattanut.
”Kukapa ei? Joskus sitä vain haluaisi jättää kaikki maailman ilot ja surut taakseen ja vain olla ja liitää ilman halki vailla huolta päämäärästä, huomisesta.”
”Niin, niin minäkin silloin ajattelin.” Hän vaikeni. Vajosi ajatuksiinsa. Niin myös minä. Oli jälleen hiljaista.
”Lentäminenkin olisi kuitenkin rankkaa; pitäisi koko ajan varoa, etsiä suojapaikkaa. Muuten maailma nielaisisi sinut.”
”Sellaista elämä on. Jatkuvaa pedon ja saaliin vuoroleikkiä.” Varsinkin vampyyrina sen huomasi -elämän julmuuden. Kuinka kaikki vaikutti kaikkeen ja yksi pienikin virhe saattoi päättää elämäsi.
”Enää en tahtoisi lentää. Katsoin nimittäin peiliin: tämän kokoinen ja näköinen mies tarvitsisi paljon enemmän kuin vain pikkuiset enkelinsiivet lentääkseen -kevyttä ja kaunista siitä ei saisi millään.
En myöskään tahtoisi jättää elämääni. Jättää sinua. Vaikka emme olekaan tunteneet kuin muutaman kuukauden, tuntuu kuin yhteinen aikamme olisi kestänyt eliniän. Toivottavasti se myös tulee kestämään niin kauan.” J.V laski kauhan kädestään kattilan viereen maahan siirtyäkseen lähemmäs minua.
”Minä nimittäin rakastan sinua. Rakastan sinua, pikku vampyyrini. Rakastan enemmän kuin mitään muuta maailmassa.”
Katsoin hänen partaisia kasvojaan pehmennein silmin. Vaikka tunsin J.V:n niin hyvin, aina hän jaksoi yllättää minut tempauksillaan -tottakai olin kuullut tuon ennenkin, mutta en osannut odottaa sitä tähän tilanteeseen.
En voinut vastustaa noita kasvoja. Kasvoja, jotka katsoivat minuun kirkkain lapsenomaisin silmin. Hänen ruskeat silmänsä tapittivat minua tiukasti. Odottivat ja kerjäsivät rakkautta.
Ja tottakai minä sitä annoin -tuollaista ei vain voinut vastustaa.
Kiedoin molemmat käteni hänen ympärilleen ja puristin hänet tiukkaan halaukseen. Monen ohikulkijan mielestä se olisi varmasti näyttänyt oudolta -kaksi vanhahkoa miestä halailemassa iltahämärissä- ,mutta minulle hetki oli tärkeä. Siinä oli niin paljon latausta, niin paljon rakkautta.
Siihen rakkauden määrään eivät sanat olisi riittäneet.
Kuten jokainen täydellinen hetki, tämäkin päättyi liian nopeasti. Kattilasta alkoi kuulua outoa porinaa ja J.V:n piti nousta hämmentämään sitä.
”Noin, eiköhän tämä nyt ole jo valmista.”
Hän nosti kattilan tulelta jäähtymään maahan ja otti laukustaan esiin kaksi suurta, puista mukia. Hän täytti molemmat piripintaan täyteen oudolla, liilahtavalla nesteellä. Sienenpalat nousivat epäilyttävän näköisesti juoman pinnalle ja niiden päälle kertyi ohut kerros kellertävää vaahtoa.
Tiesin kuitenkin, että etovasta ulkomuodostaan ja karmivasta maustaan huolimatta tuo neste olisi maailman parasta juomaa. Yksikään toinen juoma, lääke tai pilleri ei saisi aikaan yhtä voimakasta reaktiota. Se ei ollut pelkkä humala. Se oli matka. Matka maailman alkuun, kaiken perustaan. Matka, jonka avulla vielä ratkaisisimme maailman merkityksen. Yhdessä.
En pystynyt estämään automaattista kakomisreaktiota kuuman litkun valuessa alas kurkustani. Matkallaan se poltteli ikävästi. Kärvensi minua sisältä.
Vedin jalkani koukkuun rintaa vasten ja käperryin pienelle kikkaralle. Niin olo tuntui turvallisemmalta. Muuten olin niin yksin.
Kyyneleet alkoivat valua silmistäni. Yksin. Niin yksin. Aina yksin. Yksin.
Itkun yltyessä tunsin paksut kädet ympärilläni. ”Shh, ei mitään hätää. Sienet ne vain ovat. Kohta pääset pois täältä. Ja minä olen mukanasi.”
Ai niin, ne sienet. En siis ollutkaan yksin ja vollotin kuin lapsi turhaan.
Malttamattomana kulautin mukini tyhjäksi ja viskasin sen kauemmaksi. Tahdoin jo lähteä. Mikä nyt kesti?
”Odota, että ne ehtivät imeytyä kunnolla.” Hiljainen kuiskaus korvaani muistutti minua J.V:stä. Hänen kätensä olivat edelleen ympärilläni, suojelivat minua kaikelta maailman pahalta. Sienet alkoivat selvästi jo vaikuttaa, sillä muuten en olisi pystynyt unohtamaan häntä.
Tyytyväisenä laskin pääni vasten hänen käsivarttaan. Siinä oli hyvä.
Ajatukseni alkoivat harhailla. En enää hallinnut niitä. Lentelin maailman tuulien pyörteissä hallitsemattomasti. En kuitenkaan ollut yksin. Sinä pysyit kanssani.
Yhdessä lähdimme pois tästä maailmasta. Pois tästä kirotusta vankilasta.
Lähdimme paikkaan, jossa saaliin ei tarvinnut pelätä, pedon ei saalistaa. Lähdimme paikkaan, jossa oli pelkkä onnea. Ei edes iloa, surua, haikeutta. Pelkkää onnea.
Onnea enemmän kuin kukaan pystyi ymmärtämään.
Se oli oma maailmansa. Onnen valtakunta. Se sijaisti jossain kaukana täältä. Toisessa maailmassa. Omenapuun madonreikien takana.
Ja me olimme siellä.
Olimme onnen vankeja. Onnen, jota oli niin paljon, niin yltäkylläisesti, että kukaan ei voinut tuntea mitään muuta. Kukaan ei myöskään halunnut. Olimme niin onnellisia.
Rakkaus ei kuitenkaan ollut tunne. Se oli paljon enemmän. Yksi tunne ei riittänyt kuvaamaan sitä, joten se koostui kaikista niistä. Kaikista maailman tunteista. Myös onnesta. Pääosin onnesta.
Rakkaus oli onnea vahvimmillaan.
Joten voitteko kuvitella, miten paljon rakkautta tunsin? Koko maailma koostui pelkästä onnesta ja rakkaus oli onnea... koko maailma oli yhtä suurta rakkautta!
Siellä tahdoin elää. Elää yhdessä rakkaani kanssa. Rakastaa koko elämäni. Siellä en voinut tuntea muuta. Olla onnellinen, ikuisesti.
Siellä maailmassa, hattarapilvien keskellä, ajattelin lokkia. Miten se rakasti lentämistä. Minäkin rakastin lokkia. Omaa pientä lokkiani, joka suojeli minua siipiensä sisällä vaarallisilta haukoilta. Sinivalailta, jotka muuten olisivat voineet nielaista minut, pienen sintin.
Sintin suuressa valtameressä. Sintin, joka rakasti lokkiansa. Lokkia, jonka olisi pitänyt syödä se.
Lokki oli kuitenkin tietämätön. Kaiken onnen ja rakkauden keskellä se oli sokea. Se ei nähnyt, että pieni sintti olikin oikeasti pelottava hai.
Vampyyri.
