16. ValintaRemuksen varpaita palelsi, mutta hän ei kiinnittänyt niihin juurikaan huomiota. Hän oli saapumisensa jälkeen viettänyt suuren osan yöstä ja päivästäkin ulkona hellittämättömän tuulen armoilla. Hän oli jättänyt virkansa, uuden ja rauhallisen elämänsä. Hän oli jättänyt Harryn. Ja vaikka hän oli tehnyt päätöksensä pikaisesti, sille oli raudanlujat syyt. Hänellä ei ollut muita vaihtoehtoja. Harryn elämä oli tärkeämpi kuin hänen onnellisuutensa.
Lokit syöksähtelivät kirkuen läheisen luodon tuntumassa, mutta Remus tuskin huomasi niitä. Hän oli jälleen yksin, ja vaikka tällä kertaa kukaan ei ollut kuollut, hänen olonsa oli yhtä kurja kuin Lilyn ja Jamesin kuoleman jälkeen. Silloinkin hän oli vetäytynyt saaren rauhaan suremaan poismenneitä ystäviään, olivat nämä sitten menettäneet henkensä tai joutuneet vankilaan. Hänelle sillä ei ollut ollut väliä, hän oli surrut heitä kaikkia yhtälailla.
Tällä kertaa hän ei tosin uskonut pääsevänsä surustaan yli. Harry eli ja voi hyvin, jatkoi opintojaan, mutta hän ei enää kuulunut tämän elämään. Hän oli irtautunut siitä vapaaehtoisesti, ja pieni osa hänestä jaksoi edelleenkin miettiä, oliko hän tehnyt oikein.
"Merlin!" hän mutisi ääneen ja potkaisi pikkukiven komeassa kaaressa harmaaseen mereen.
Vakaumuksestaan huolimatta hänen päässään pyöri erilaisia tulevaisuudensuunnitelmia, jotka eivät koskaan tulisi toteutumaan. Harryn valmistujaiset, joissa hän oli ylpeänä hurraamassa ja taputtamassa. Heidän ensimmäinen suudelmansa. Heidän yhteinen kotinsa. Hänen haparoivat kätensä tutustumassa Harryn kasvojen ulottuvuuksiin.
Hän potkaisi toisenkin kiven mereen. Unelmoinnista ei ollut mitään hyötyä. Hän ei koskaan saisi Harrya, ja niin oli parempikin — Harrylle. Hän palaisi takaisin kurjaan elämäänsä, joka sopi hänenlaiselleen hylkiölle. Se saisi riittää.
Hän kääntyi kohti bunkkerin oviaukkoa mennäkseen pakkaamaan vähäisiä tavaroitaan, kun jokin vilahti hänen silmäkulmassaan. Hän kääntyi katsomaan pohjoiseen, josta liike oli näkynyt. Muutaman hetken kuluttua hänen huomionsa kohde oli jo niin lähellä, ettei sitä voinut enää luulla linnuksi. Hän syöksähti kitukasvuisen pensaan taakse, veti taikasauvansa esille ja tihrusti oksien lomasta lähestyvää pistettä. Se näytti aivan ihmiseltä. Luudalla lentävältä ihmiseltä.
Hän kurtisti kulmiaan. Kenellä oli hänelle niin tärkeää asiaa, että lähti lentämään keskellä talvea avomerelle? Vai oliko joku sittenkin vain ylittämässä hänen saartaan? Ehkä joku oli päättänyt lentää Ranskaan. Ajatus oli järjetön, mutta silti mahdollinen. Oli miten oli, hän ei halunnut tulla yllätetyksi, vaan kyyristyi vieläkin matalammaksi. Jos tulija olisi ystävällinen, hän olisi pihalla vastassa, toivottamassa tämän tervetulleeksi. Jos taas tulija olisi vähemmän ystävällinen, hän olisi valmiina.
Tovin kuluttua lentäjä saavutti saaren, hiljensi vauhtiaan ja laskeutui pehmeästi keskelle Remuksen pensaan edessä avautuvaa aukiota. Remus tunnisti luudan selästä kapuavan velhon välittömästi, mutta ei ollut uskoa silmiään. Miksi Harry oli tullut? Oliko tämä tullut sanomaan hänelle suorat sanat, toisin kuin hän itse oli tehnyt — hänhän oli lähettänyt Harrylle vain lyhyen viestin, että tämän oli turvallista palata takaisin kouluun. Hän ei ollut uskaltanut kohdata tätä silmästä silmään, hän oli pelännyt liikaa. Olisihan hänen pitänyt tietää, ettei Harry jättäisi asiaa pelkän kirjeenvaihdon varaan vaan haluaisi kohdata hänet henkilökohtaisesti. Kuin aito rohkelikko.
Hetken ajan hän leikitteli ajatuksella, että joko häivyttäisi itsensä harhautusloitsulla tai kaikkoontuisi pois, mutta sitten hän häpesi. Vähin mitä hän pystyi tekemään, oli ottaa selkä suorana vastaan Harryn sanat. Sen hän oli tälle velkaa.
Niinpä hän nousi ylös, pudisteli lumet vaatteistaan ja astui pensaan takaa aukiolle sydän pamppaillen hurjasti rinnassaan.
Harry pysähtyi välittömästi nähdessään Remuksen, ja hetken ajan he vain tuijottivat toisiaan tuulen riuhtoessa heidän viittojaan. Remuksen ilme oli sulkeutunut, vaikka hän katsoikin Harrya suoraan silmiin.
Remus tuijotti nälkäisenä Harrya. Hän oli varma, että tämä oli viimeinen kerta kun he näkivät toisensa, ja hän halusi varastoida mahdollisimman paljon muistoja. Harryn musta, sotkuinen tukka oli tuulen tuivertama ja tämän posket pakkasen punaamat. Tämän vihreät silmät loistivat valjussa valossa, ja tuntuivat näkevän suoraan hänen sieluunsa. Hän yritti sanoa jotain, mutta hänen kurkkunsa oli niin kuiva, että hän joutui yskäisemään saadakseen äänensä kuuluville.
"Harry. Tämäpä... yllätys", hän mutisi ja laski vihdoin katseensa. Harry sävähti kuin iskun saaneena, mutta Remus ei sitä huomannut.
"Anteeksi kun tulen ilmoittamatta..." Harry aloitti, mutta Remus huitaisi vähättelevästi kädellään.
He seisoivat jälleen hetken hiljaa, katsoen toisiaan, kunnes tavallista ärhäkämpi tuulenpuuska sai Remuksen silmät vuotamaan vettä, ja hän ymmärsi käyttäytyä kuten vieraanvaraisen isännän kuului.
"Menemmekö sisälle?" hän kysyi lievästi kohteliaalla äänellä ja osoitti bunkkerin vieviä portaita. Harry nyökkäsi epävarmasti, ja Remus kiirehti lisäämään: "Siellä on lämpimämpää."
Hän sujahti hermostuneena portaat alas, mutta Harry laskeutui hitaammin, kuin empien. Tämän varovaisuus iski Remukseen kuin veitsi — vaikka mitäpä muuta hän olisi voinut odottaakaan, kaiken tekemänsä jälkeen.
"Teetä?" hän puuskahti vain jotain sanoakseen ja kiirehti keittiösyvennykseen täyttämään pannuaan vedellä. Hän piti selkänsä käännettynä kohti Harrya ja valitsi hartaasti kuppeja kaapista voittaakseen aikaa. Hänen täytyi rauhoittua. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun joku oli osoittanut haluttomuutta olla hänen kanssaan samassa huoneessa, joten miksi hän edes hermoili? Tärkeintä oli käyttäytyä rauhallisesti, välttää äkkiliikkeitä eikä missään nimessä alkaa kyseenalaistaa Harryn sanoja. Hän oli ansainnut kaiken mahdollisen, mitä ikinä tämä halusikaan hänelle sanoa.
Viimein hän kääntyi leijuttaen kahta parasta kuppiaan sekä teepannua, jonka nokasta nousi höyryä, ja käveli rauhallisesti kohti takan edustalla olevaa sohvaa. Hän pysähtyi kuitenkin puolitiehen, sillä Harry istui jo sohvalla talviviittansa pois heittäneenä, kyynärpäät polvien päälle tuettuna. Tämän silmät olivat nauliutuneet häneen ja tämän alahuuli oli tiukasti hampaiden puristuksissa. Remus nielaisi ja kiirehti laskemaan tarjottavansa pöydälle.
Hän kaatoi molemmille kuumat kupilliset ja istuutui sitten sohvan toiseen päätyyn, mahdollisimman kauaksi Harrysta. Nyt häntä harmitti, ettei hän ollut koskaan tullut ajatelleeksi hankkia lisää kalusteita, kuten nojatuolia.
Harry piteli kuppia käsissään ja kierrätti katsettaan ympäri huonetta, kuin olisi lukenut Remuksen ajatukset.
"Mikä tämä paikka on?" hän kysyi hetken kuluttua ja katsoi taas Remusta häikäistyen tämän intensiivisestä katseesta.
"Pikkuserkkuni kuului toisen maailmansodan aikana ranskalaiseen vastarintaliikkeeseen. Tämä oli yksi liikkeen sotatarvikkeiden kätköpaikoista, joskin vanhempani sisustivat tämän asuttavaksi vasta minun syntymäni aikoihin. He teettivät tänne jopa takan ", Remus kertoi eikä voinut estää lämpöä kuultamasta äänestään. Hänen vanhempansa olivat kuolleet jo kahdeksan vuotta sitten. (¤)
Harry kääntyi tuijottamaan takkaa. Hän oli halunnut tietää niin paljon Remuksesta ja oivalsi, että tässä oli alku. Mutta oli muita asioita, joista puhuminen oli tällä hetkellä tärkeämpää. Hän kääntyi katsomaan Remusta ja laski kuppinsa sohvan vieressä seisovalle pöydälle.
"Miksi lähdit pois?" hän kysyi kiertelemättä. "Lupasit ettet tekisi niin."
Remus säpsähti ja läikytti teetä kaavulleen, mutta ei välittänyt märästä läntistä. Hän tuijotti Harrya epäuskoisena. Eikö tämä muka tiennyt? Miten se oli mahdollista?
"Olen pahoillani. Halusin vain korjata virheeni. Minähän lähetin sinulle viestin", hän sanoi lopulta epävarmalla äänellä. "Uskoin, ettei lupauksellani ollut enää mitään merkitystä."
"Virheen? Minkä virheen?" Harry kysyi ymmällään. "Ja se viesti, joo, sehän kertoikin tosi paljon", hän jatkoi sarkastisesti.
"Sen virheen, joka ajoi sinut pois koulusta", Remus sanoi lyhyesti ohittaen Harryn naljailevan lisähuomautuksen.
Harry ällistyi. "Tarkoitatko Tonksia?"
"Tonksia? Mitä hänestä?" Nyt oli Remuksen vuoro näyttää hämmentyneeltä.
"Lähdin torstai-iltana tapaamaan Tonksia. Ja sitten Molly joutui Mungoon", hän selitti.
"Molly joutui Mungoon? Mitä tapahtui?" Remus kysyi nopeasti.
"Hermoromahdus. Hän on nyt kai ihan okei, tarvitsee vain lepoa ja terapiaa", Harry vastasi. Mollysta puhuminen palautti hänen mieleensä sen kiitollisuuden, jota hän oli tuntenut tajutessaan, miten vähällä hänen oma hermoromahduksensa oli ollut. Mutta hän työnsi ajatuksen pois päästään. Hän oli vihainen Remukselle.
"Ja näin Tonksin siksi, että hän ja Ginny olivat seurustelleet minulta salaa yli puolen vuoden ajan ennen kuin Ginny kuoli. Ynnää siihen vielä se, että Molly syytti minua Ginnyn murhasta", Harry sanoi kitkerästi ja siristi silmiään. "Olikin sitten mukavaa palata Tylypahkaan ja huomata, että sinäkin olit pettänyt lupauksesi ja lähtenyt pois tuosta vain."
Remus tuijotti Harrya silmät suurina, suu hieman raollaan ja hautasi sitten kasvonsa käsiinsä. Hän oli röyhkeästi olettanut, että Harry oli poistunut koulusta vain ja ainoastaan hänen tähtensä. Hänelle ei ollut tullut pieneen mieleenkään, että syy olisi voinut olla jokin muu. Mitä hän oli oikein ajatellut? Että koko maailma pyöri hänen ympärillään?
"Luulin, että..." hän mutisi hiljaa, mutta kohotti sitten kasvonsa. "Luulin, että lopetit koulusi. Että lähdit Tylypahkasta kokonaan pois."
Harry pärskähti. "Miksi ihmeessä olisin jättänyt sin... siis koulun kesken?" hän takelteli ja puraisi taas huultaan. Hän muistutti jälleen itseään, että oli vihainen Remukselle.
"Ajattelin, että... että Lipetit kertoi sinulle.. kertoi mitä he kaikki ajattelivat", Remus tunnusti vaisusti ja vältti katsomasta Harrya. Olivatpa tämän syyt koulusta poistumiseen olleet mitä tahansa, hän oli jättänyt virkansa hyvästä syystä. Hän oli lähtenyt antaakseen Harrylle tilaa ennen kuin mitään pahempaa ehti tapahtua.
"Lipetit? Ai, tarkoitat niitä juoruja joista Hagrid puhui? Ei Lipetit sanonut mitään suoraan, vihjaili vain. Ja annoin hänen ymmärtää, että hänen on parempi huolehtia vain omista asioista."
Remus huokaisi.
"Yritin vain ajatella sinun parastasi. Kun kuulin, mitä muut opettajat puhuivat ja kun sinua ei löytynyt mistään, olin täysin varma, että olit lähtenyt minua karkuun."
Harry jäykistyi ja katsoi Remusta ihmeissään. Hänen ärtymyksensä kaikkosi äkkiä.
"Karkuun?"
"Niin, karkuun."
"Mistä ihmeestä sinä puhut?" Harry kysyi. Hän oli ymmällään. Miten Remus saattoi kuvitella hänestä sellaista?
Remus hieroi väsyneenä kasvojaan.
"Ilmeisesti
tietyt opettajat olivat sitä mieltä, että minä yritin vietellä sinut ja että minut täytyi potkia pois Tylypahkasta."
Harry tuijotti edelleen Remusta. "Niin?"
Remus katsoi häntä hämmästyneenä. "No, oletin, että lähdit sen takia pois."
"Odotas hetki. Siis, sinä kuulit joittenkin haahkojen juoruilevan asiasta, jonka kuitenkin… sinä tiesit, miten asiat oikeasti olivat? Tuohan on aivan naurettavaa!" Harry pärskähti. "Olenko muka ikinä antanut ymmärtää että sinun seurasi olisi jotenkin vastenmielistä?"
"Yritin vain ajatella sinun parastasi. Sinun mainettasi. Ja kuten sanottua, sinä et ollut paikalla ja oletin..." Remus sopersi hätääntyneenä.
Harry nojautui istumaan lähemmäs Remusta ja katsoi tätä suoraan silmiin.
"Mistä päättelit, että minusta olisi vastenmielistä, jos yrittäisitkin vietellä minut?"
Remus nielaisi ja yritti katsoa muualle kuin Harryyn, mutta tämän kirkkaat silmät pitivät häntä otteessaan.
"Minä olen opettajasi", hän sai sanottua kuivasta kurkustaan huolimatta.
"Me olemme molemmat aikuisia."
"Sinun isäsi oli minun paras ystäväni", Remus selitti epätoivoisena. Eikö Harry ymmärtänyt?
"Minun isäni on kuollut", Harry totesi yksioikoisesti ja siirtyi vieläkin lähemmäs Remusta. Heidän polvensa hipaisivat toisiaan, ja Remus nytkäytti jalkansa kauemmas kuin sähköiskun saaneena.
"Harry. Minä olen kaksikymmentä vuotta sinua vanhempi", hän sanoi hätääntyneenä. Harryn läheisyys oli kuin tulta ja sai hänet hikoilemaan, mutta tämä vain tarttui hänen käteensä ja puristi sen omiensa väliin.
"Minä tiedän."
Remus nielaisi, hänen kurkkunsa oli kuivempi kuin koskaan. Hän yritti epätoivoisesti saada aivonsa toimimaan, mutta se oli vaikeaa. Harry oli niin lähellä.
"Minä olen ihmissusi", hän sanoi lopulta lausuen ääneen sen kaikkein pahimman syyn.
Harry vei toisen kätensä Remuksen rinnalle. "Ei, sinä olet Remus."
Sanat jäivät väreilemään heidän välilleen, ja Remus yritti ymmärtää ne, mutta hän tunsi vain lämmön, joka virtasi hänen rintaansa Harryn kädestä. Hänen katseensa oli täynnä tämän kalpeita kasvoja, suuria, vihreitä silmiä ja punertavia poskia. Hän tuijotti niin tiiviisti tätä suoraan silmiin, että häikäistyi. Sekunnit venyivät.
Sitten Remuksen ylikuormittuneet aistit kirkuivat vaaraa, ja hän ponkaisi ylös sohvalta. Hän kiersi sen toiselle puolelle ja hengitti syvään, mutta hänen jyskyttävä sydämensä ei halunnut rauhoittua. Hänen päänsä vilisi ajatuksia, sanoja, jotka hänen tulisi lausua ääneen, mutta ne eivät halunneet tulla ulos.
Lopulta, minuuttien jälkeen, hän ryhdistäytyi ja sulki silmänsä. Tämä oli vaikeinta, mitä hän oli koskaan, koskaan tehnyt, mutta hänen täytyi pysyä lujana. Hänen oli pakko!
"Meillä on takanamme monta intensiivistä kuukautta. On normaalia, että terapeutin ja potilaan välille syntyy luottamus, joka saattaa toisinaan vaikuttaa siltä kuin he olisivat kehittäneet muitakin kuin platonisia tunteita toisiaan kohtaan", Remus selitti silmät kiinni kuin lukien oppikirjasta. "Sitä kutsustaan transferenssiksi ja se on psykologisesti hyvin tunnettu ilmiö. Jos koetkin tuntevasi jotain muuta kuin ystävyyttä minua kohtaan, se johtuu ainoastaan siitä, että projisoit Ginnyä kohtaan tuntemiasi tunteita minuun."
Harry tuijotti Remusta ällistyneenä. Yrittikö tämä todellakin selittää, että hänen tunteensa tätä kohtaan johtuivat jostain psykologisesta pilipalijutusta? Ja hän kun oli aina pitänyt Remusta viisaana. Hän nousi ylös ja kiersi sohvan pysähtyen Remuksen eteen. Hänen silmänsä salamoivat.
"Älä sano minulle, mitä minä tunnen!" hän murisi tuijottaen suoraan Remuksen silmiin.
"Mutta Harry, transferenssi..."
"Minä sinulle transferenssit näytän!" Harry tiuskaisi, tarttui Remusta korvista ja painoi tämän seinää vasten. Hän katsoi tämän ruskeita, järkytyksestä pyöristyneitä silmiä ja empi yhden sydämenlyönnin ajan. Nyt tai ei koskaan.
Remus räpäytti silmiään, mutta ei pyristellyt pois Harryn otteesta. Hänen järkensä sanoi yhtä, mutta hänen sydämensä laukkasi niin kovaa, että se tukahdutti kaiken ajattelun. Hän pystyi vain toivomaan.
"Tuntuuko tämä transferenssilta?" Harry henkäisi ja lähestyi Remuksen kasvoja hitaasti, niin hitaasti, että tämä olisi voinut siirtyä pois, mutta ei tehnyt sitä. Ja kun hän painoi huulensa Remuksen huulille, tämän ainoa ajatus oli, että suudelma tuntui niin paljon paremmalta kuin milloinkaan hänen unissaan. Harryn huulet hipoivat pehmeästi hänen omiaan, ja hän hukkui niihin. Ja kun Harry kieli eksyi hänen suuhunsa ja aloitti hitaan, sensuellin tanssin hänen kielensä kanssa, hänen silmänsä avautuivat.
Tämä tuntui oikealta. Tämä oli totta. Eikä millään muulla ollut enää väliä. Ei sillä, oliko hän vanhempi tai Harry nuorempi. Ei sillä, oliko hän tämän opettaja. Vain sillä oli väliä, että he olivat tässä, yhdessä, ja koskivat toisiaan. Hänen kätensä kiertyivät Harryn kapean vyötärön ympärille ja hän veti tämän itseään vasten, kokonaan, ja he hengittivät samaa ilmaa.
Pitkän ajan kuluttua Remus veti päätään taemmas ja hämmästyi nähdessään Harryn kosteat posket. Hän pyyhkäisi ne kuiviksi peukaloillaan ja piteli tämän kasvoja käsissään.
"Olen pahoillani. Että lähdin ja petin lupaukseni", hän sanoi hiljaa. "Jos annat minulle vielä mahdollisuuden, niin vannon, että en enää ikinä tee sellaista. Voitko vielä luottaa minuun?"
"Voin", Harry vastasi, ja kaikista pettymyksistään huolimatta hän tiesi kertovansa totuuden.
Remus huokaisi, ja helpotus hyökyi hänen lävitseen. Hän ei ollut tehnyt lupaustaan kevyesti, mutta Harryn nopea anteeksianto oli silti käsittämätöntä. Hän ei kyennyt vieläkään ymmärtämään, että heillä oli sittenkin tulevaisuus edessään.
"Miten... miten se voi olla mahdollista?" hän sopersi.
Harry hymyili leveästi ja kietoi kätensä vieläkin tiukemmin Remuksen ympärille.
"Se vain on", hän sanoi yksinkertaisesti ja virnisti sitten. "Luota minuun."
(¤)
Alleviivattu osuus on lainattu Lizlegon ficistä Vain me kahden, josta ovat myös peräisin Remuksen aiemminkin mainitut ranskalaiset sukujuuret. Kannattaa lukea toi ficci! <3
