Nimi: Kaikki mitä tarvitsen
Kirjoittaja: zilah
Fandom: Sherlock Holmes
Henkilöt: Sherlock Holmes/Dr. Watson
Lajityyppi: Slash
Ikärajavaroitus: K-16
Vastuuvapaus: Minen omista kumpaakaan näistä charmikkaista herrasmiehistä, pahus sentään. He kuuluvat Sir Arthur Conan Doylelle. Mutta leikkiminen heillä on sentään sallittua, onhan?
Varoitukset: Slash, mainintoja huumeiden käytöstä, synkistelyä, seksiä ja siirappia täyslaidallinen
Kirjoittajan alkusanat: Tämä ficci on saanut inspiraationsa
tästä kuvasta ja
Diana Rossin kappaleesta
When You Tell Me That You love Me. Se osallistuu Finissä
Genrehaasteeseen ja
Tavoita tunnelma -sekä
Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa-haasteisiin.
Yhteenveto: Holmesille selviää viimeinkin, miksi Watson on ollut hänen rinnallaan kaikki vuodet.
Kertokaahan, mitä pidätte,
zilah
Kaikki mitä tarvitsenHolmes:Minä olen koko aikuisikäni inhonnut toimettomuutta. Ja silti minun on myönnettävä, että sillä olotilalla on sittenkin etuja, joita en ole aiemmin tullut ajatelleeksi.
Olen tuntenut Watsonin jo vuosikausia, mutta nyt vasta ymmärrän, etten oikeastaan ole nähnyt häntä koskaan kunnolla. Tai, nähnyt kyllä, mutta en havainnoinut. Tämä laiminlyöntini on johtanut siihen, että en ole koskaan osannut arvostaa aarretta, joka minulla on nenäni edessä.
Sanalla sanoen, minä, Sherlock Holmes, olen itsekäs, sydämetön hölmö.
Me tulimme Cornwalliin minun terveydentilani vuoksi, mutta kuinka minä olen saattanut olla huomaamatta, että myös Watson on kipeästi levon tarpeessa? Missä vaiheessa tuo hirveä väsymys ja syvä huoli on päässyt asettumaan liki pysyväksi osaksi häntä? Hänen tavallisesti niin valoisa olemuksensa tuntuu jollakin tavoin himmenneen ja nyt vasta tajuan, että siitä on aivan liian kauan kun olen viimeksi nähnyt hänen nauravan tai edes hymyilevän minulle. Minun on myönnettävä, että kaipaan hänen hymyään. Se heijastaa hänen läpikotaisin kaunista sieluaan ja kirkastaa synkimmänkin päivän.
Teen viimein ratkaisun, joka on ollut tuloillaan jo kauan. Minä hylkään kemiallisen helpotuksen tien, sillä en voi enää kestää sitä murhetta, minkä kokaiininkäyttöni rakkaimmalle ystävälleni tuo. Ja jos olen itselleni aivan rehellinen, Watsonin uskollinen ystävyys ja hiljainen huolenpito ovat elähdyttävämpiä kuin yksikään huume. Ilman niitä en voi enkä tahdo elää.
* * * *
Päätöksen tekeminen oli helppoa, mutta sen pitäminen kaikkea muuta kuin sitä. Kärsittyäni vieroitusoireiden tuskat minä vasta ymmärrän, miksi Watson on niin jyrkästi vastustanut kokaiininkäyttöäni. Minua puistattaa kun ajattelen, kuinka tiukka ote tuolla infernaalisella aineella oli ruumiistani ja mielestäni. Siltikin tekisin kaiken uudelleen vain nähdäkseni Watsonin ilon minun päätökseni vuoksi. Hän ei hetkeksikään poistunut rinnaltani kun olin heikoimmillani, mutta nyt on viimein hänen vuoronsa saada kipeästi ansaittua lepoa ja huolenpitoa.
On viimeinen lomapäivämme ja vietämme sen pikaisia aterioita lukuun ottamatta ulkosalla. Pitkän kävelylenkin jälkeen istumme viimein mökkimme takana olevalle rantakalliolle nauttimaan rauhallisesta iltapäivästä.
Annan merituulen hyväillä kasvojani ja suuntaan katseeni kohti horisonttia. Välillä vilkaisen vierelläni makaavaa ystävääni, joka on nyt syvässä unessa. Panen merkille, että nukkuessaan Watson näyttää nuoremmalta ja huolen juonteet hänen kasvoillaan silenevät. Kuin itsestään käteni kohoaa sivelemään hänen kasvojaan, tunnustelemaan hellästi noita niin rakkaita piirteitä. Pidän kosketukseni kevyenä ettei hän heräisi, mutta minua ilahduttaa suunnattomasti kun näen hänen huulensa kääntyvän aavistuksenomaiseen hymyyn. Kaipuu vihlaisee sydäntäni; kunpa vain saisin nähdä tuon ilmeen useammin ja mikä vielä parempaa: kunpa se olisi minun ansiotani!
Watsonin hellä huolenpito on parantanut minun ruumiini ja voimani ovat palautumassa. Taudin aiheuttama hirveä painontunne rinnassani, joka on ollut lähes jatkuva seuralaiseni, on myös hellittänyt otettaan. Jollakin tapaa sydämenikin tuntuu kevyemmältä ja on kuin olisin herännyt pahasta unesta, mutta silti kaipaus ahdistaa minua aina välillä. Tunteet, joille tuskin tohdin antaa nimeä, vellovat mielessäni milloin tahansa vain katsonkin ystävääni.
Kunpa vain rohkenisinkin kertoa Watsonille! Olen vaiennut näin kauan pelätessäni hänen reaktiotaan; sitä, että hän kääntyisi inhoten pois minun luotani ja kukaties lähtisi pois, eikä palaisi enää koskaan. Ja siltikin, minun on vaikea uskoa, että hän mistään syystä voisi tehdä niin. Eikö hän antanut minulle anteeksi, vaikka loukkasin häntä pahasti, antamalla hänen uskoa kolme pitkää vuotta, että olin kuollut? Eikö hän ole ollut aina minun rinnallani, kohdaten kaikki vaikeudet kanssani horjumattoman uskollisesti ja rohkeasti? Hänen omistautumisensa tekee minut totisesti nöyräksi, enkä voi olla ajattelematta, että mitä maailmassa oikein olen tehnyt ansaitakseni sen.
Olen ollut niin ajatuksiini vaipunut, etten ole huomannut auringon jo laskeneen matalalle. Sen kehrä on jo aivan liki meren pintaa, värjäten maiseman kullan ja purppuran lukemattomiin sävyihin. Herätän Watsonin, tahtoen jakaa hänen kanssaan tämän taianomaisen näyn. Hän nousee istumaan ja venyttelee, näyttäen kerrassaan ihastuttavalta. Tuollaisena, hiukset sekaisina ja silmät unisina, hän on kauneinta mitä tiedän. Kiireesti suuntaan ajatukseni maisemaan, etten tekisi mitään ajattelematonta.
“Katso, Watson”, kehotan kuiskaten, aivan kuin ääneen puhuminen voisi rikkoa välillämme olevan lumouksen. Hän tuntee sen myös, ja vastaa minulle samalla tavoin:
“Se on kaunis.”
Hetkeksi katseemme kohtaavat ja minä tunnen miltei hukkuvani hänen kauniiden silmiensä syvyyksiin. Sydämeni takoo kuin pakahtumaisillaan ja viimein uskaltaudun kietomaan käteni hänen hartioidensa ympärille. Edes tämän kosketuksen sallin itselleni, tai muuten pakahdun kaipuuseeni. Suureksi ilokseni hän ei vastustele vaan painautuu vielä hivenen lähemmäs, nojaten päänsä olkapäähäni. Emme puhu enää, mutta sydämeni on täynnä; saan viimeinkin pitää Watsonia lähelläni.
On jo liki pimeää, kun minä viimein autan hänet ylös, mutta en vieläkään tahdo päästää hänestä irti. Olemme toki useinkin kävelleet Lontoon katuja niin, että minä olen pidellyt hänen käsivarrestaan, mutta tämä on ensimmäinen kerta kun teen niin täällä Cornwallissa. Täällä se tuntuu jollakin tavoin intiimimmältä...merkityksellisemmältä.
Mökkimme kohoaa kutsuvan näköisenä kahden kukkulan välissä ja hiljaisina taitamme loppumatkan. Miltei säpsähdän ajatuksistani hereille, kun Watson irrottautuu minusta lempeästi, avaten oven. Menetyksen tunne on musertava, enkä voi olla vetämättä häntä takaisin lähelleni, kun ovi viimeinkin painautuu takanamme kiinni.
Katseemme kohtaavat hämärässä eteisaulassa, ja ilokseni en näe hänen katseessaan merkkiäkään torjunnasta; ei, vaikka näen hänen ymmärtävän, minne tämä on johtamassa. Hetken vain seisomme sylikkäin, mutta viimein hylkään epäröintini ja suutelen häntä. Tunnen polvieni miltei pettävän, kun hän kietoo kätensä ympärilleni ja vastaa halukkaasti suudelmaani.
* * * *
En tiedä, kuinka kauan seisomme sylikkäin, suudellen ja hyväillen toisiamme. Pidän häntä lähelläni kauan, vain nauttien hänen lämmöstään. On uskomattoman helpottavaa saada vihdoinkin kertoa mitä todella tunnen häntä kohtaan ja pelkäämättä paljastan koko sieluni hänelle.
Ensimmäinen yö, jonka vietämme rakastavaisina on tunnustusten ja löytöjen aikaa. Saatan tuskin uskoa todeksi, kuinka hyvin Johnin vartalo sopii minun syliini, aivan kuin hän olisi minua varten tehty. Vielä järisyttävämpää on kuulla hänen sanovan ne sanat, joita niin kipeästi olen kaivannut häneltä kuulla. Tuskin näen eteeni kyyneleiltäni, kun hän kuiskaa rakastavansa minua ja pyytää minua ottamaan hänet.
Minä täytän hänen pyyntönsä, mutta vasta sen jälkeen, kun olen hyväilyilläni tutkinut jokaisen kohdan hänen vartalostaan ja oppinut, mikä saa hänet huutamaan nautinnosta. En kykene itsekään pidättämään voihkaisujani, kun viimein painaudun hänen vartaloonsa ja rakastan häntä niin hellästi kuin vain pystyn. Johnin nautinnon äänet ovat kuin musiikkia korvilleni ja kun hän viimein laukeaa minulle, en enää kykene hillitsemään itseäni, vaan itken onnesta.
Nukahdamme sylikkäin vasta, kun aamuaurinko on pelkkä kalpea aavistus taivaanrannassa. Pitelen yhä rakkaani raukeaa vartaloa sylissäni, haluamatta koskaan päästää irti.
Tunnen mieleni haikeaksi ajatellessani sitä, että ihana lomamme on aivan pian ohi. Miten tahtoisinkaan jäädä ikiajoiksi juuri näin, kietoutuneena Johniin ja rakkauteemme. Ja silti tunnen itseni elävämmäksi kuin koskaan. Tunnen pystyväni mihin tahansa, niin kauan kuin minulla on rakkaimpani rinnallani.
FIN.
*
I wanna call the stars
Down from the sky
I wanna live a day
That never dies
I wanna change the world
Only for you
All the impossible
I wanna do
I wanna hold you close
Under the rain
I wanna kiss your smile
And feel the pain
I know what's beautiful
Looking at you
In a world of lies
You are the truth
And baby
Everytime you touch me
I become a hero
I'll make you safe
No matter where you are
And bring you
Everything you ask for
Nothing is above me
I'm shining like a candle in the dark
When you tell me that you love me
I wanna make you see
Just what I was
Show you the loneliness
And what it does
You walked into my life
To stop my tears
Everything's easy now
I have you here
And baby
Everytime you touch me
I become a hero
I'll make you safe
No matter where you are
And bring you
Everything you ask for
Nothing is above me
I'm shining like a candle in the dark
When you tell me that you love me
In a world without you
I would always hunger
All I need is your love to make me stronger
And baby
Everytime you touch me
I become a hero
I'll make you safe
No matter where you are
And bring you
Everything you ask for
Nothing is above me
I'm shining like a candle in the dark
When you tell me that you love me
You love me
When you tell me that you love me 
