Nimi: Kohti valoa
Kirjoittaja: Fiorella
Fandom: Beetlejuice (näytelty elokuva, 1988)
Tyylilaji: Surumielinen draama
Paritukset: (Charles/Delia)
Ikäsuositus: K-12
Vastuuvapautus: En omista hahmoja joista tässä kirjoitan, vaan ne kuuluvat Tim Burtonille ja muille Beetlejuice -elokuvan tekemiseen osallistuneille.
Yhteenveto: Surullisen nuoren tytön synkkiä mietteitä.
Lukijalle: Osallistuu Finin Tim Burtonin tuotanto –haasteeseen, hahmot tuttuja (ja toivottavasti myös tunnistettavia) Beetlejuice –elokuvasta. En ehtinyt katsoa elokuvaa uudelleen kokonaan ennen kirjoittamista, mutta olen nähnyt sen vuosien saatossa niin monesti että todennäköisesti ei pitäisi hirveän suuria asiavirheitä löytyä.
Varoitus: Ficci sisältää itsetuhoista ajattelua, joka kuuluu elokuvan hahmoon.
// Cele muokkasi ikärajan foorumin käytäntöjen mukaiseksi K-13 --> K-12
Kohti valoa
”My whole life is a darkroom. One. Big. Dark. Room.”
Lydia, elokuvassa Beetlejuice
Lydia Deetz oli synkkä nuori tyttö, ja mitäpä muutakaan voisi olettaa tytön olevan hänen tilanteessaan? Oli hössöttävä isä, joka taputteli häntä päälaelle kuin kaksivuotiasta eikä ottanut vakavissaan hänen sanojaan. Oli tekopirteä äitipuoli, joka vähätteli kaikin keinoin hänen tekemisiään ja joka oli ottanut asiakseen viedä isän viimeisetkin rippeet kokonaan itselleen. Lydian äiti oli päässyt toivomaansa lepoon - Lydia itse ei ollut. Hän ei voinut edes nukkua kunnolla, siitä pitivät isän ja Delian yölliset äänet huolen. Isä oli käsitellyt suruaan eri tavalla kuin tyttärensä, päätteli nuori neiti pää painuksissa, peittäen salaiset kyyneleensä mustan hatun lierin alle. Lydia ei kuitenkaan ollut jaksanut ymmärtää, hän oli tyytynyt vain pusertamaan tyynyn päänsä ylle ja toivomaan tukehtumista. Ainoa seuraus oli kuitenkin pahentunut migreeni ja tummanpuhuvat painajaiset, jotka piinasivat häntä aamuun asti. Yö unettoman yön jälkeen, aina vain uudelleen.
Nyt viereisestä huoneesta kuului enää Delian äänekäs kuorsaus. Nainen oli edelleen vihainen isälle äkillisestä korpeen muuttamisesta eikä tapansa mukaan salaillut tunteitaan. Lydia oli kyllä pistänyt merkille, kuinka isä oli jäänyt myöhään illalla työhuoneeseensa. Yölintuja tutkimaan, muka! Lydia ei ollut enää pikkulapsi. Keksisivät edes paremman selityksen parisuhdeongelmilleen. Tyttö pyöritteli silmiään ja selasi välinpitämättömästi päivällä kehittämiään valokuvia, ensimmäisiä täällä ottamistaan. Uusi talo, joka oli kaukana jopa metsäiseen maastoon hukkuvasta pikku kyläpahasesta, ei todellisuudessa ollut aivan niin ikävä kuin hän antoi ymmärtää isälleen. Oli itse asiassa suorastaan miellyttävää eristäytyä tällä lailla yhteisön ulkopuolelle; siitä seurasi pieniä etujakin. Kuten se, ettei tarvinnut selitellä miksi kukaan ei koskaan kutsunut häntä kyläilemään koulun jälkeen tai ettei tarvinnut esittää olevansa menossa minnekään. Lydia halusi vain hautautua oman synkeän mielensä sisään ja pysyä siellä. Häntä harmitti tulla kaiken aikaa häirityksi tässä pyrkimyksessään.
Isä oli kiinnostunut lähiseudun rauhaisista maisemista ja siellä elävistä luontokappaleista. Delia haki inspiraatiota taiteelleen, joskin hän jaksoi muistuttaa että maalaisympäristö ei sitä hänelle tarjonnut. Lydia huokaisi miltei huvittuneena ajatellessaan äitipuoltaan ja tämän typeriä yrityksiä erottua massasta. Delian täytyi tietää, että hänen järkyttävistä veistoksistaan ei pitänyt kukaan, eikä mikään inspiraatio riittäisi muuttamaan sitä tosiasiaa. Itse hän kuitenkin tutki mieluummin taloa kuin sen tiluksia; vanha rakennus tulvi kiintoisia pikku salasoppia ja unohdettuja portaikkoja. Erään portaikon päässä oli lukittu ovi, johon ei löytynyt avainta mistään. Lydia halusi selvittää sen salaisuuden. Hänellä oli vahva tunne, että talo kätki vielä enemmän salaisuuksia kuin päällepäin näytti.
Tyttö jäi tuijottamaan mietteissään kuvaa talon ullakkoikkunasta. Hetken aikaa hän oli kuvitellut nähneensä ikkunassa kasvot katsellessaan sitä kameransa läpi, mutta valokuva todisti kiistattomasti, että siellä heilahtelivat vain utuisiksi kauhtuneet verhot. Kunpa ne olisivatkin kuuluneet muinaisille henkiaaveille, joita tällaisten talojen väitettiin pullistelevan. Murhatuille sieluille, jotka janosivat kostoa. Siinäpä olisi Deliallekin innoitusta, hän hymähti mielessään, mutta suupielet valahtivat hetkellisestä hymyn uhasta entistäkin alemmas. Delia. Itsekeskeinen, huomionkipeä Delia. Lydia käänsi kuvat nurin tummaksi värjätylle päiväpeitolleen kuin se olisikin auttanut häntä unohtamaan. Mikään ei voinut auttaa siihen.
Alussa Delia oli yrittänyt päästä hänen suosioonsa, muisteli Lydia vasten tahtoaankin. Jo ensitapaamisella hän oli tarttunut vastaan pyristelevän tytön molempiin käsiin ja ääntänyt mairea hymy kasvoillaan: ”Li-di-a, Di-li-a – aivan kuin kaksoset, eikö vain? Meistä tulee varmasti parhaat ystävät!” Lydia oli tyytynyt pyörittelemään silmiään ja nykäisemään kätensä irti. Ainoa vaikutus, jonka tämä teatraalinen esitys sai aikaan, toteutui isän kaapattua Delian syleilyynsä ja kannettua hänet yläkertaan aikomuksenaan osoittaa, mitä mieltä hän oli naisesta joka huomioi hänen nuoren tyttärensä. Kukaan ei välittänyt hänestä, sen Lydia tiesi, eikä mikään mielistely voinut sitä muuttaa. Eivät myöskään uudet valokuvaustarvikkeet, joilla isä häntä kuvitteli hemmottelevansa, unohtaen kevyellä omallatunnolla vastalahjotun tyttärensä niiden pariin. Isä maksoi huolettomasti jokaisen mustan vaatekappaleen, jonka hän kehtasi pyytää, muttei nähnyt tyttöä niiden sisällä. Tummalla värillä rajatut silmät erottuivat yhä selkeämmin kalpenevien kasvojen keskeltä, mutta isä näki vain teini-ikään tulleen nuoren muotivillityksen. Mikään, mitä Lydia teki, ei riittänyt havahduttamaan ketään huomaamaan häntä, huomaamaan todella. Niinpä hän oli lopulta lakannut yrittämästä.
Lydia oli tottunut yksinäisyyden tunteeseen. Hän kaipasi raskaasti äitiään, ja hän kaipasi myös sitä miestä joka hänen isänsä oli ollut ennen kuin kaikki oli lähtenyt vierimään vääjäämättä alamäkeen. Hän oli lakannut pyristelemästä vastaan, antanut pimeän peittää itsensä. Hämärä tuntui kuin äidin syliltä haudan takaa; sen kevyet, pehmeät käsivarret kietoivat hänet olotilaan, johon saattoi upota niin syvään, että elävän maailman tapahtumat painuivat taka-alalle, joksikin sellaiseksi josta ei tarvinnut välittää. Lydian oli kuitenkin myönnettävä itselleen, että ehkä hänen isänsä oli kuitenkin lopulta huomannut kylliksi reagoidakseen asiaan – nyt kun Lydia ei enää jaksanut ottaa huomiota vastaan.
Kaipa hän nykyään yritti parhaansa vetääkseen tyttärensä pois takaisin valoon. Typerin keinoin, mutta yritti kuitenkin. Ensin tulivat pakolliset perheillalliset ruokasalissa, niin kirkkaasti valaistussa, että Lydia verhoutui mustan harson taakse pitääkseen lohdullisen pimeyden luonaan. Sitten niin kutsutut perheharrastukset, joiden varjolla tyttö raahattiin aurinkoiselle golfkentälle tai taidegallerioihin, jotka kylpivät kattoikkunoista tulvivasta kirkkaudesta. Niiden jälkeen Lydia vietti entistä pidempiä aikoja yksinäisyydessään, tunnettuaan itsensä yhä ulkopuolisemmaksi Delian vietellessä kaiken isän huomion itselleen. Ehkä muutto New Yorkista itsessään oli ollut yksi keino saada Lydia jättämään rakas huoneensa, jonka seinät hän oli päättäväisesti tapetoinut mustalla pitsikuviolla ja viimeistellyt vaikutelman pimennysverhoilla. Ainoa valaisin, jonka hän oli hyväksynyt huoneeseensa, oli vanha yölamppu, joka heijasti himmeitä tähtiä ympäri seiniä ja kattoa. Niiden keinuessa myöhäisen illan hämäryydessä äiti oli suukottanut hyvää yötä ja kertonut tarinoita tähdistä, jotka vilkuttivat kaukaa terveiset niiltä rakkailta, jotka eivät enää olleet maan päällä läheistensä luona. Lamppu oli jäänyt vieraiden ihmisten haltuun, ajatteli tyttö haikeana. Päätynyt luultavasti roskalavalle, sillä isä ei ollut halunnut tuoda mitään ylimääräistä uuteen taloon. Delia halusi sisustaa itse ensimmäisen yhteisen kotinsa tuoreen aviomiehensä kanssa, ja talohan oli jo valmiiksi kalustettu. He olivat jättäneet kaiken taakseen, aivan kuin se auttaisi unohtamaan. Lydian kysyessä lampustaan isä kohautti olkapäitään ja sanoi ostavansa uuden samanlaisen, jos hän sitä niin kovasti kaipasi. Mutta tyttö vain pudisti päätään.
Lydia kaipasi enää vain sitä valoa, jota kohti hänen äitinsä oli lähtenyt matkaamaan yksin. Hänen unelmansa pyörivät yksinomaan siinä lempeässä lohdussa, jonka tuonelan rauha hänelle tuottaisi. Hän luki kirjoja tuonpuoleisesta, rajan takaa tähyävistä haamuista ja kummituksista, jotka häälyivät elävien liepeillä. Näkymättöminä, mutta katsellen kaikennäkevin silmin jälkeensä jääneitä. Lydia kuvitteli, kuinka hän seuraisi isäänsä, tarkkaisi hänen suruaan ja katumustaan. Miten hän olisi valmis tekemään mitä tahansa saadakseen lapsensa takaisin… Miten hän ikävöisi tytärtään. Ja Lydia, pidellen rakastaen hymyilevän äitinsä aineettomasta kädestä, hän ojentaisi sormiaan pyyhkäistäkseen kyynelen isän poskelta. Että isä tietäisi hänen olevan aina lähellä.
Lydia ravistautui irti haaveistaan ja tunsi kyynelten tulvivan omiin silmiinsä. Kiukun kyynelten, ja pahan mielen. Eihän isä muistellut äitiäkään. Hän halusi mennä eteenpäin, elää entistä kiihkeämmin saatuaan muistutuksen elonpäivien rajallisuudesta. Eikä hän huomannut Lydiaa vaikka tyttö oli fyysisesti hänen luonaan. Kukaan ei kaivannut häntä, kukaan ei rakastanut häntä, nyyhki Lydia. Voi kunpa, kunpa hän olisi jo poissa tästä maailmasta. Siihen täytyi löytyä keino.
Lohduttomana Lydia pudisteli kuvat pitkin lattiaa, tuuppasi kameran yöpöydälle ja vaipui vuoteelleen masennuksen vallassa, toivoen voivansa upota mustaan tyhjyyteen edes muutamaksi tunniksi. Kastellessaan pielustaan kyynelillään hän ei aavistanut lainkaan, että hänen kohtalonsa oli muuttumaisillaan. Aivan pian kaikki näyttäytyisi aivan uudella tavalla.
Jo samana yönä Maitlandit leijuisivat hänen elämäänsä. Ja ennen aikaakaan Lydia itsekin leijuisi – calypson hilpeissä rytmeissä, hymy huulillaan ja elämäniloa pursuten.
