Obsessio ensisilmäyksellä
fandom: Addams Family
paritus: Wednesday Addams / Amanda Buckman
ikäraja: laimeahko K-16
genre: makaaberi draama ja tulkinnanvarainen romance
sanamäärä: 3x200
yhteenveto: Lähtemätön vaikutus, kolme kohtausta vuosien varrelta.
A/N: Osallistuu femmekymppiin. En tiedä, onko tokan leffan Amanda ajateltu samaksi hahmoksi kuin ekan leffan partiotyttö, mutta kun näyttelijä kerran on sama (Mercedes McNab <3), niin totta kai minun fanonissani se on sama tyttö.
Tämä on taas niitä parituksia, joista toivoisin kirjoittavani joskus enemmänkin.
I
"Minä ostan teiltä limonadia, jos te ostatte minulta partiotyttökeksejä. Onhan se varmasti valmistettu aidoista sitruunoista?"
"Onhan sinun keksisi valmistettu aidoista partiotytöistä?"
Ja Amanda oli ollut koukussa.
Hän maleksi iltapäivisin koulun jälkeen tuulisilla kaduilla, notkui hämärtyvillä korttelinkulmilla, potki lakastuneita lehtiä toivoen näkevänsä sen tytön uudelleen, sen painajaisten ja päiväunien taitoskohdasta karanneen. Sen, jolla oli vainajanvalkea hipiä ja silmät kuin tyhjät kaivot. Edes kerran vielä, hän sanoisi jotain fiksumpaa. Ruskeaksi taittuvan nurmen multainen tuoksu muistutti Amandaa hautuumaista, kylmistä kalmistoista, kuolleita ammollaan odottavasta avoimesta maasta, ja ne kaikki olivat selvästi sen tytön maailmaa. Sen tytön valtakuntaa. Vakava kuin viikatemies synkkään univormuunsa sonnustautuneena.
Vanhemmat eivät pitäneet siitä, sanoivat olevansa huolissaan, rypistelivät kummasti kulmiaan Amandan kertoessa lukuisten piirrostensa mustanpuhuvan sankarittaren olevan todellinen; hän oli nähnyt tytön, puhunut tämän kanssa, hän oli täysin varma siitä, hän osasi nimetä paikankin. Kyllä, hän oli silloin ollut yksin, ja kyllä, hän olisi valmis etsimään niin kauan kuin tarvitsisi.
Ensilumen hunnuttaessa maan hennolla harsollaan Amandan täytyi kuitenkin lopettaa, antaa periksi ja unohtaa. Naapurusto ei kuulemma ollut hänelle terveellinen, he muuttaisivat, siirtyisivät elämässä eteenpäin. Johonkin lämpimään, aurinkoiseen, vähemmän synkkään ja masentavaan. Ei enää kalpeita kasvoja ja liian pitkiksi kasvavia varjoja. Eikä enää partiota, se keksien myyntihän oli oikeastaan pelkkää lapsityövoiman käyttöä.
II
Amanda suuteli lukemattomia poikia, avasi näille huulensa ja toisinaan jalkansakin, otti vastaan limaiset kielet ja epävarmat liikkeet, hikiset kädet sekä säälittävän innokkaat kyrvät edestä ja takaa, joskus kaksi yhdellä kertaa, eikä sekään varsinaisesti tuntunut miltään. Se ei ollut sitä, mitä hän todella halusi.
Joten hän suuteli lukemattomia tyttöjä, kuunteli kyllästyneenä itseään etsivien keskinkertaisuuksien analyyseja identiteeteistään, nuoli kovettuvia nännejä ja neitsyyden menettämistä pelkäävien pilluja, nussi sormin ja dildoin ja kaikin käden ulottuville eksyvin esinein. Ei hän sitäkään varsinaisesti halunnut, ei hän jaksanut sitä tavoitella, mutta ainakin se herätti jotain tunteita. Ainakin se oli miellyttävää. Ja sitä paheksuttiin. Suuresti. Siitä Amanda piti kaikkein eniten.
Päällepäin hän kai vaikutti kovin kiehtovalta; yliopisto-opintoja antropologiasta, okkultismia ja ihmissyöntiä ja monenlaisia uhrimenoja, eikä hän kuulemma näyttänyt lainkaan sellaiselta tytöltä, mikä vain lisäsi viehätystä. Se pintapuolinen raapaisu riittikin monille, harva todella halusi kuulla kauniiden kasvojen taakse kätkeytyviä tummien toiveiden sävyttämiä makaabereja muistoja lapsuudesta ja teinivuosien kesäleiriltä - kuinka kumma, hiljainen tyttö oli sitonut Amandan, vaientanut hänen hysteerisen kirkunansa, ja kuinka paljon Amanda oli siitä nauttinut. Kuinka katsoessaan kauhuelokuvien haudantakaisia kostajia, märkiä mustia hiuksia, Amanda ajatteli sitä tyttöä, muisti julman ja piittaamattoman hymyn, kuvitteli tätä vetämään hänet mukanaan pinnan alle tutkimattomiin syvyyksiin kunnes ilma pakenisi hänen keuhkoistaan lopullisesti.
III
Wednesdayn kasvot olivat juuri niin ilmeettömät kuin Amanda oli aina muistanutkin, kuin mikään ei voisi milloinkaan häntä liikuttaa. Hän pyysi Amandaa peremmälle ja kysyi, haluaisiko tämä jotain juotavaa; kahvia, teetä, myrkkyä. Amanda ainoastaan nyökkäsi vastaukseksi. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä hänen kuppiinsa kaadettiin, se oli paksua ja pullonvihreää ja maistui kitkerälle. Hän joi kaiken. Viimeisten pisaroiden valuessa pitkin Amandan nielua Wednesday näytti hetken ajan miltei tyytyväiseltä.
Vanhan talon hämärissä nurkissa nitisi ja narisi, seinät sekä lattiat tuntuivat elävän ja hengittävän omaan tahtiinsa. Kaapeissa kolisivat luurangot ja edesmenneet sukulaiset Wednesdayn esitellessä odottamattomalle vieraalleen kotiaan, pitkiä pimeitä käytäviä, umpeen laudoitettuja ikkunoita, koinsyömiä samettisia verhoja. Kivistä kellaria, kalterein koristettua tyrmää. Amanda kuljetti kättään pitkin mustaa metallia, puristi sormensa sen ympärille Wednesdayn tarttuessa pitkiin vaaleisiin hiuksiin, ja vanhat kahleet löysivät tiensä runnomaan Amandan ranteita. Ruoste varisi täplittämään niin hänen virheetöntä ihoaan kuin valkeita vaatteitaankin.
Wednesday poisti Amandan rintaliivit, leikkasi olkaimet ja siveli sormillaan pehmeästi pelkän ohuen topin peittämiä rintoja, kiersi nännejä saksiensa kylmällä kärjellä, kuljetti asettaan pitkin Amandan rintalastaa ja vatsaa, eikä Amanda uskaltanut edes hengittää. Kuivat huulet painautuivat hetkeksi hänen suupielelleen, hän tunsi terän lepäävän höyhenenkeveänä haaroissaan.
Sitten Wednesday vetäytyi, sammutti särisevän sähkövalon, kuiskasi "nähdään taas ensi viikolla", ja sulki raskaan oven perässään.
