Otsikko: Jälkipuinti
Fandom: BBC!Sherlock
Kirjoittaja: Jolandina
Ikäraja: K-12
Paritus: John/Sherlock
Tyylilaji: kiusoittelua
Vastuuvapaus: Sherlock kumppaneineen on alun perin Arthur Conan Doylen, ja ficin fandom on muutoin BBC:n. Ficillä ei haeta tai saavuteta minkäänmoista taloudellista hyötyä.
”Sinä katsot John, kyllä, mutta et näe.”Alkusanat: Olisin kovasti halunnut nimetä ficin Post mortem, mutta periaatteet. Nykyinen nimi on ideaa jäljittelevin käännös, jonka sain aikaan. Fandomneitsyys lähtee änyytee.. no, löytyyhän tätä pöytälaatikosta jo enemmänkin, mutta viimein jotain valmista! Kiitokset niin sisällön kuin rakenteenkin pulmissa rohkaisseille, sekä erityiskiitos Kuurankukalle kannustamisesta ja avusta <3 Kirjoitettu Finin fanfic-bingoon sanalla Kahleet.Jälkipuinti
”Sulje silmäsi ja kerro mitä näet.”
Sherlockin sanat kutittavat korvanlehteä, hivelevät korvakäytävää ja lähes tanssivat tärykalvoilla. Äänihermoja pitkin etenee puhdasta mielihyvää, himoa sekoittuu mukaan kuuloaistimuksen syntyessä. Sydän pumppaa tiheämmin verta, hengitys kiihtyy, nikottelee, kiihtyy, ja Sherlock varmasti tietää, onhan tämän käsi Johnin olkapäällä, rinta vasten hänen hartioitaan, mutta lantio silti kaukana hänen lonkastaan.
”Sinä katsot John, kyllä, mutta et näe.”
Se olet sinä, Sherlock, joka ei näe. Pahemman kerran hukassa. Mutta ei, ajatuksiaan John ei sano ääneen, melkein koskaan. Murhapaikka, ruumis verilammikossa, raajat sikin sokin vääntyneinä, kuolonkankeus, kasvot irveessä. Ei laisinkaan oikea paikka kiihottua.
Kaunis nainen, hyvin kaunis. John ei ole varma, kuiskiiko Sherlock sanoja hänen korvaansa. Hän räpäyttää silmiään kerran, toisen, vimmatusti, yrittää pitää ajatuksensa veriteossa, yrittää nähdä Sherlockilta, tai edes katsoa.
”Sinä et katso silmilläsi, vaan näet mielelläsi. Sitä kaikkea mitä kuvan takana on. Ajattele, kuvittele, päättele, näe! Ymmärrä. Helppoa matematiikkaa.”
Sherlockin käsi valuu olkapäältä lapaluiden väliin, kiertää kyljelle, sormet pomppivat alimpien kylkiluiden yli, yhä alemmas, alemmas. John tuntee Sherlockin kuolemaa tasaisemman hengityksen, tämä seisoo hänen takanaan kuin patsas. Ikään kuin ei olisi mitään.
”Lääkärinä teet samaa, et näe pinnalta mikä vaivaa, mutta selvität sen silti.”
Käsi tavoittaa lantion kaaren, viipyy, hidastaa ja pysähtyy. John tuntee painavan lämmön vaatteidensa läpi, niin lähellä. Sherlock odottaa, sormet nytkähtävät kärsimättöminä, John nielaisee. Rykäisee, tapailee sanoja.
”Se on suora murha. Ilman itseä.” Nerokkaasti muotoiltu! Johnin ääni värisee.
”Miksi niin?” Sherlock hymisee, kumartuu hyvin, hyvin lähelle hänen korvaansa, niin että leuka varomattomasti viistää hänen kaulaansa. John saa estettyä vaikerruksen, mutta alahuuleen painuu hampaanjäljet.
”Koska…” John ei enää muista päätelmäänsä, sillä Sherlockin sormet, pitkät, niin luisevat ja hemmetin taitavat sormet hierovat kevyesti hänen etureittään, piirtävät pientä ympyrää salassa muilta. John taittuu hieman eteenpäin, hänen reitensä jännittyvät ja vapisevat. Hän tajuaa olleensa väärässä, nyt hän tietää.
Sillä Sherlock sittenkin näkee, näkeepä ja liian hyvin. Kiusoittelee, ärsyttää. Johnin kasvoja ja kaulaa polttelee, silmät melkein kostuvat, kun hän painii hermojenhallintansa kanssa. On alakynnessä, muttei hevillä luovuta. Lestraden ja Donovanin katseet kihelmöivät hänen niskassaan. Sherlockin hänen nivusissaan.
”Vapauta mielesi luomistasi kahleista, niin näet, viimeinkin.”
Puhuuko Sherlock enää sittenkään ruumiista? John on luullut, että Sherlock on heistä se, joka on vangittuna mielessään.
Sherlockin sormet lipuvat eteenpäin, löytävät nyt jo selkeästi erottuvan kohouman, valuvat sitä kuin huolimattomasti Johnin hengityksen takellellessa. Housukangas hiertyy vasten,
kitkaa, ja John ei saa estettyä kevyttä ähkäisyä pakenemasta huuliltaan.
Samalla Sherlock suoristaa selkänsä, käden lämpöinen paino katoaa niin Johnin nivusilta kuin toiselta olkapäältäkin, ja John tuntee pettymyksen, omansa ja Sherlockin. Hän ei löytänyt vastausta, ei tiennyt miksi. Miksi nainen on murhattu, eikä varsinkaan miksi Sherlock kiusasi, kosketteli häntä siinä, kaikkien edessä. Kun Johnin pitäisi päätellä ja ymmärtää, mieleen lipuu vain enemmän kirkuvia kysymysmerkkejä.
Johnin puristaessa silmänsä tiukasti umpeen Sherlock kääntyy muiden puoleen, aloittaa konekiväärimäisen laukomisensa syistä, joiden takia selkeä itsemurha ei sitä ole. John on havainnut monta, muttei kokonaiskuvaa, syytä ja seurausta, yhteistä tekijää. Yhtään sen paremmin kuin hän niitä löytää itsensä ja Sherlockin välillekään. Onko niitä edes? Sherlock seisoo selin Johniin, ryhdissä kuten tavallisesti, ei mitään poikkeavaa selän notkelmassa tai niskan ylpeässä kaaressa. Tietääkö hän sittenkään?
