Nimi: Epäonnen soturi
Kirjoittaja: Carlotina
Ikäraja: S
Tyylilaji: pikkiriikkisen angstia ja Ron-fluffya, ficlet
Yhteenveto: Ronilla ei mene hyvin
A/N: Myöhässä vähän, mutta osallistuu
viikottaiseen tarinahaasteeseen aiheella loska
”Tulet sisälle heti, kun tulee kylmä, etkä lähde liian kauas pihasta”, pulleahko nainen komensi pikkuista, punahiuksista poikaa. Ehti juuri ja juuri nähdä, kuinka kastanjaruskeaan villapaitaan oli kirjailtu iso R-kirjain, kun poika veti vanhan nukkavierun takkinsa vetoketjun aivan ylös asti. Poika säpsähti hieman – hän oli ihan varma, että vetoketjun väliin oli jäänyt pieni pala hänen ihoaan. Ei ollut reilua, että niin kävi melkein joka kerta. Nainen kietoi vielä pojan kaulan ympärille muhkean kaulaliinan ja auttoi poikaa saamaan lapaset käteensä.
”Lupaan olla lähtemättä kauas, äiti. Oletko ihan varma, että pannari on valmis, kun tulen sisälle?” Pojan kasvoilla oli hieman huolestunut ilme. Hän todella piti pannukakusta, eikä ollut kivaa, kun sitä joutui odottamaan.
”Ihan varmasti, Ron”, Ronin äiti sanoi hymyillen.
Ron juoksi ulko-ovelle minkä pienistä jaloistaan pääsi.
”Eikä juosta sisällä!” äidin ääni kuului kimakkana. Se oli kuitenkin jo liian myöhäistä, sillä Ron oli jo ulkona. Edellisenä päivänä satanut syksyn ensilumi oli aamupäivän auringonpaisteessa muuttunut ikäväksi loskaksi ja Ronin tekemä lumisaukko oli uhkaavasti lässähtänyt.
Ei ollut kivaa ilman kavereita. Suruissaan hän tuumi, että Tylypahkassa hänellä varmasti olisi hurjan paljon tekemistä ulkona, vanhempana hän voisi pelata huispaustakin. Ron potkaisi edessään olevaa erityisen isoa lumipaakkua ja harmikseen huomasi, että loska roiskahti märkänä hänen päälleen. Epäreilua.
Pienen pohdiskelun jälkeen Ron mietti, että olisi kivaa jahdata menninkäisiä. Niitä olisi yllin kyllin puutarhassa, vaikka edellisenä päivänä oli satanut lunta. Ron juoksi Kotikolon eteläseinälle, missä arveli menninkäisten olevan. Hänen ei tarvinnut pettyä. Siellä ne mokomat olivat ja kikattelivat keskenään.
Ron otti maassa lojuvan ikivanhalta näyttävän noidankattilan käteensä ja rämisytteli sitä hieman. Menninkäiset katsoivat kiinnostuneena Ronia.
”Hoi te siellä! Alkakaa laputtaa tai minä juoksutan teitä!”
Hän voisi samalla olla hyödyksi äidilleen, Ron ajatteli, äitihän ei voi sietää menninkäisiä.
Menninkäiset eivät näyttäneet ottavan Ronin varoituksia kuuleviin korviinsa. Se suututti Ronia ja hän päätti näyttää niille taivaan merkit.
”Itse kerjäsitte!” Ron karjui ja pinkaisi juoksuun kolistellen nyrkillään yhä hänen kädessään olevaa noidankattilaa.
Menninkäiset juoksivat kädet ojossa vähän aikaa, kunnes lopulta hajaantuivat eri suuntiin. Ron lähti ajattamaan niitä, jotka juoksivat kohti aidan takaista peltoa. Ennen kuin hän ehti edes miettiä, miten pääsisi nopeasti aidan yli, Ron kompastui jalkoihinsa ja kaatui. Noidankattila jäi pienen pojan alle ja Ronista tuntui, että hänen keuhkonsa tyhjenisi. Menninkäiset kerääntyivät Ronin ympärille kikattelemaan.
Suutuksissaan Ron viskaisi allaan olevan noidankattilan kohti menninkäisiä, mutta osui pahasti huti. Tänään ei todellakaan ollut Ronin päivä. Märkänä ja kuraisena Ron nousi loskasta ja katsoi alistuneena kohti Kotikoloa. Pannari ei varmasti ollut vielä ehtinyt valmiiksi.