Nimi: Tupaantuliaislahja
Kirjoittaja: tinna
Ikäraja: S
Genre: romance
Fandom: Teho-osasto
Paritus: Abby/Luka
Summary: Abby, Luka ja pikku-Joe ovat muuttaneet Chicagosta Bostoniin. Ensimmäinen ilta uudessa kodissa.
A/N: Olen aina rakastanut kyseistä sarjaa ja kyseistä paritusta. Oli aivan pakko viimein kirjoittaa heistä ficci. Viikottainen tarinahaaste ja valo - parempi myöhään kuin ei milloinkaan!
---
Tupaantuliaislahja
Abby seisoi keskellä vierasta huonetta. Kädet olivat jonkinlaisessa puuskan ja itsensä halaamisen välimuodossa rintaa vasten. Hänen - ei vaan heidän - uuden asuntonsa olohuone oli toki kalustettu, osittain jopa vanhan asunnon huonekaluilla, mutta silti se tuntui vieraalta. Tyhjältä.
Abby hieraisi muutaman kerran tummanruskean villaneuleen peittämää käsivarttaan ja asteli kaupungille päin avautuvan ikkunan ääreen. Hän istahti leveään ikkunasyvennykseen suunnitellulle ikkunalaudalle ja veti polvet rintaansa vasten, kädet kietoutuivat kuin itsestään niiden ympärille. Selkänsä hän nojasi vasten vaaleaksi rapattua seinää. Kasvot kääntyivät kohti alhaalla levittäytyvää näkymää.
Boston. Ainakaan yöaikaan se ei näyttänyt kovin erilaiselta kuin Chicago, vaikka sillä hetkellä se Abbyn mielestä tuntuikin loputtomalta tuntemattomien katujen ja rakennuksien sokkelolta. Chicago oli koti, Boston ei. Mutta Bostonistakin voisi sellainen tulla.
”Poika nukkuu”, totesi vaimea ääni niin lähellä Abbyn poskea, että nainen säpsähti ja oli horjahtaa alas ikkunalaudalta. Kaksi vahvaa käsivartta tarttuivat kuitenkin häneen kiinni ja estivät häntä mätkähtämästä lattialle.
Abby hymähti itsekriittisesti omalle kömpelyydelleen ja nosti sitten katseensa aviomieheensä. Hassua kyllä, hän oli viimein oppinut ajattelemaan Lukaa aviomiehenään. Tai itseään rouva Kovacina. Muutto Bostoniin oli varmasti vaikuttanut siihen. Kaikki tuttu jäi taakse, Chicagoon, ja Abby kaipasi jotain pysyvää ja varmaa. Sidettä, johon turvautua: hänen perheensä.
”Kiitos. Olisin voinut laittaa hänet yöpuulle, mutta tarvitsin aikaa koota ajatuksiani”, Abby sanoi vaisusti ja hymyili apeasti. Luka hymyili takaisin pudistaen samalla lyhyesti päätään, mistä Abby tiesi, ettei miehellä ollut mitään tehtävää vastaan.
Luka istuutui ikkunalaudan toiseen päähän. Abby veti jalkansa niin kiinni itseensä kuin vain kykeni. Pieni syvennys ei ollut kovin tilava, eikä takuulla suunniteltu kahta aikuista ihmistä varten, mutta koska Luka ei nostanut jalkojaan ylös, he mahtuivat molemmat olemaan siinä. Hengitystilaakin jäi.
”Kyllä sinä totut tähän kaikkeen pian”, Luka sanoi väsymyksen karheuttamalla äänellä. Hän oli ajanut koko pitkän matkan viimeistä muuttokuormaa sillä välin, kun Abby oli viihdyttänyt Joeta takapenkillä.
Naisen katse nousi miehen silmiin ja hymyili hieman aiempaa leveämmin. ”Tiedän kyllä. Se vain vie vähän aikaa”, hän naurahti haikeasti ja katsahti sitten taas ulos ikkunasta.
Kaupungin valot olivat kirkkaammat kuin Chicagossa.
Hymy ja hymähdys. Muuta Lukasta ei irronnut, mutta Abby oli tottunut kroaattinsa vähäsanaisuuteen.
Abby antoi katseensa vielä pienen hetken kuljeksia pitkin lähitienoon tyhjiä katuja ennen kuin kääntyi katsomaan Lukaa, joka vuorostaan oli keskittynyt ikkunasta tuijottamiseen. Lukalla oli tavallista pidempi parransänki. Hän ei ollut ehtinyt ajaa partaansa muuttokiireiden aikana. Silmien alla oli mustat pussit ja koko olemus kieli uupumuksesta. Silti mies istui siinä, hänen seurassaan, ettei hänen tarvitsisi olla yksin.
Lempeä hymy kiipesi Abbyn suupielille. Hän pyörähti puoli kierrosta ympäri ja pudotti jalkansa lattialle hivuttautuen sitten miehensä kylkeen kiinni. Huulet painoivat hellän suudelman Lukan alahuulelle, jonka jälkeen Abby painoi päänsä miehen olalle.
”Mistä hyvästä tuo oli?” Luka tiedusteli. Tuntiessaan lämpimän hengityksen hyväilevän kasvojaan, Abby päätteli tämän kääntäneen huomionsa häneen. Lukan käsi kiersi hänen selkänsä takaa, vyötärön ympäri, ja siveli hellävaroen Abbyn kämmenselkää.
”Tupaantuliaislahja”, Abby hymyili ja taivutti niskaansa nähdäkseen toisen kasvot. Lukan otsa kurtistui mietteliäälle rypylle. Abby naurahti, pudisti kevyesti päätään ja asetti päänsä paremmin miehen kainaloon. Hän ei vaivautunut selittämään.
Hiljaisuus laskeutui. Kuului vain Joen vaimea tuhina lastenhuoneesta. Luka nojasi poskensa Abbyn päähän. Abby tarttui Lukan käteen ja juoksutti etusormeaan tämän rystysten väleissä. Miksi niiden kolmen sanan lausuminen ääneen oli aina niin vaikeaa.
”Kiitos, että olet olemassa.”
Luka hymyili, Abby tunsi hänen kasvojensa ilmeen muuttuvan.
”Minäkin sinua, Abby. Minäkin sinua.”
